Ursula K. Le Guin: The Left Hand of Darkness

Olipas paska.

Siis subjektiivisesti.

2001: A Space Odyssey on ihan oikeasti amatöörimäinen, arvoton ja armoton pläjäys paskaa. Le Guinilla on ansionsa, mutta tämä kirja vaan ei ollut minua varten.

Left Hand of Darknessin (meinas tulla Dorkness, joten myönnetään, Freud oli oikeassa) eli tästä lähtien LHD:n pitäisi olla hyvä. Halusin pitää siitä. Perusidea on erinomainen: tähtienvälisen liiton (hassulla tavalla sellaisen) lähettiläs toimii planeetalla, jolla on ihan törkeän kylmä ja jonka asukkaat ovat ihmisiä -- mutta kaikki ovat samaa sukupuolta. Kirjan idea on sitten kehitellä tästä lähtökohdasta sekä planeetan yhteiskuntia, ekologiaa (mielessä ihmisen ja ympäristön vuorovaikutus) sekä uskomusjärjestelmiä.

Valitettavasti myös geologiaa. Jotenkin tuntui, että a) saatanan iso osa kirjasta meni "matkakuvauksiin" erityisesti vuoristoisissa maastoissa tapahtuviin, jotka b) raportoitiin, kuten suurin osa kirjasta muutenkin, niin kuivasti, että rapakivi alkaa vaikuttaa märältä taulusieneltä.

Le Guin on kuitenkin selkeästi ammattitaitoinen kirjailija ja häneltä on havaittavissa selkeä, hallittu tyyli. Harmi vaan, että se ei uponnut minuun yhtään. Lähettiläs Genly Ain raportti, jota suurin osa kirjasta on, on järjettömän kuivaa ja jopa psykoottisen kylmää. Osa luvuista taas on paikallisia myyttejä ja tarinoita; niiden tyyli puolestaan on niin ylitsepursuavan runsasta ja imelän arkaaista (paljon sanoja for, nor, yet jne.), että tuntuu kuin vetäisi sangollisen voikreemiä per sivu. Olen kuullut parin ihmisen, jotka ovat lukeneet myös Maameren tarinat ja diganneet siitä olleen varsin pettynyt tähän.

Teesini tyylin merkittävyydestä lukukokemukselle saa tästä vahvistusta. Jos tämän kirjoitustyyli ei olisi ollut niin luotaantyöntävä, se olisi varmasti tarjonnut paljon hyvää. LHD:sta on selkeästi havaittavissa muutamia perusteemoja (dualismi vs. holismi, sukupuolen merkitys ihmiskokemuksessa ja sen sellaisia), joita minua ei kyllä kiinnostanut tämän kirjan suomin hedelmin lähteä pohtimaan.

Mitään kunnon tarinaa tässä ei ole, sanokoon Frank Herbert takakannessa mitä hyvänsä. Vähän patsastellaan "hoveissa", matkustellaan ihan törkeästi, sitten välillä tapahtuu jotain potentiaalisesti jännää, mutta kun kerronta kusee ja on äärimmäisen etäännytettyä, niin ei paljon kiinnosta. Matkakuvauksista diggaan, jos ne ovat hyvin tehtyjä ja eläviä, mutta kun ei.

200 erittäin pienellä präntillä väännetystä sivusta arviolta noin 20 sivua on ihan hyvää kamaa ja osoittaa, että tässähän on joku ideakin ollut taustalla. Mutta kun se kaikki loppu on ihan yhdentekevää paskaa.

"Yhdentekevä paska" siis tarkoittaa sitä, että en saanut siihen mitään otetta. Käsiteltävän planeetan ihmiset ovat omituisia, heidän kulttuurinsa todella vieraita. Joku voi saada tästä ihan törkeästi irti -- ja päätellen siitä, että kirja on saanut Hugon ja Nebulan, saakin -- koska kirjassa on sekä kulttuurin tulkintaa (sehän on raportti) että kuvauksia siitä, ja ne ovat miellyttävästi erillään toisistaan, ts. kirja ei selittele liikoja.

Jos se ei olisi ollut tyylillisesti niin luotaantyöntävä, se olisi voinut tästä syystä olla varsin helmi koetus lukijan tulkinta- ja vieraankohtaamiskyvylle, jonka luulen olevan eräs sen pääideoista. Mulle se vaan oli liian vieras, kylmä kuin itse planeetta, hidastempoinen kuin heidän kulttuurinsa eräät piirteet. Yhdistelmänä liian ankara. Vieraus ja toiseus oli Solariksenkin pääteema, se upposi muhun ihan eri tavalla.

Veikkaan: jos ensimmäinen luku vetää mukaansa, todennäköisesti tästä kirjasta diggaa kympillä. Jos toinenkin luku miellyttää, lue ihmeessä loputkin. Silloin se todennäköisesti on sun juttusi. Mutta ihan oikeasti: siinä ei tapahdu mitään. Se on kela ja ekspositio vieraaseen kulttuuriin, etäisyyttä pitävä antropologinen tutkielma, ei seikkailutarina, "exotic adventure" (takakansi), "graceful and accomplished fantasy" (Moorcock) tai "jewel of a story" (Herbert).

Suurin ongelma ehkä onkin se, että sen pitäisi käsitellä ihmistä ja sukupuolta, mutta se tekee sen pikemminkin nojatuoliantropologian kuin nojatuolipsykologian keinoin. Jälkimmäinen tapa voisi olla ihmisläheisempi ja lämpimämpi.