Dickin tuotannon voi karkeasti jakaa usealla tavalla, esimerkiksi vähän hämäriin ja vitun outoihin. Tämä on vitun outo. Facebookin Visual Bookshelfissä jotkut arvostelijat sanoivat, että tämä on "eerie", toiset että "confusing". Minusta se oli eerie siksi, että se oli confusing. Eipä ole pitkään aikaan tullut niin hukkuvaa oloa kirjassa.
Jos kaipaa kirjoiltaan selkeyttä ja mukaansatempaavia tarinoita, tähän ei kannata koskea edes 6-metrisellä kepillä. Siksi on ihan turha edes sanoa mitään tämän juonesta. Ei Dickiä luota juonien takia (vai?). Kyllähän Dickillä tarinoita on, välillä jopa joskus jotakin juoneksi kutsuttavaa,
mutta pääosassa ovat kuitenkin Omituiset Kelat. Palmer Eldritch yhdistää tarinan ja Kelat sikäli kierolla tavalla, että ei ole mitenkään helppoa selvittää, mitä sen esittämät keskeiset kysymykset, käsittelemät teemat ja kelattavat Kelat tarkkaan ottaen ovat. Ensinnäkin tapahtumia ja ideoita on paljon, päähenkilöt kelailevat kaikenlaista, tapahtumat ovat epävarmoja ja epäiltäviä, tarinassa on käänteitä, henkilöt ovat eri mieltä toistensa kanssa...Ihan ei ekalla lukukerralla auennut, mikä on ollut motivaatio tämän kirjan kirjoittamiseen. Tai ehkä Dick vain veti happoa vitusti enemmän kuin minä ja koki jumalan läsnäolon eikä motivaatio koskaan voikaan aueta mulle koska en voi koskaan kokea samaa?
Lyhyesti sanoen se on hyvillä, dickmäisillä hahmoilla (tuntevia ja haavoittuvaisia perusihmisiä tosi oudoissa tapahtumissa) varustettu teologis-filosofinen pläjäys. Pakenemista, Jumalaa, huumeita, todellisuuden epäluotettavuutta...perusdickiläisiä teemoja, myöskin.
Lukukokemuksena se on nautittava. Minusta Dickin tyyli on todella nautittavaa lukea. Se on yksinkertaista, liki arkista, mutta soljuvaa ja eleganttia. 1960-luvulta lähtien se on myös sikäli korkeatasoista, että Dick ei selittele turhia, vaan osaa käyttää rivien välejä ja muita kirjallisia kikkoja hyväkseen. Suomennos vaikutti kirjastossa tehdyn pikavilkuilun perusteella peruskankealta englanninkielisen scifin suomennokselta, joka yrittää kääntää sanatarkasti (melko helppoa Dickillä), mutta menettää rytmin ja kauneuden.
Pidinkö siitä? Joo. Se on erittäin hyvin kirjoitettu ja Dick osaa jälleen esittää oudot ideansa ja kysymyksensä siihen malliin, että ne tuntuvat mielekkäiltä. Epätietoisuuden, kaoottisuuden ja sekavuuden sietämisessä meni vain hetki, kunnes ymmärsi, että ei, se ei johdu minusta, eikä se johdu vahingosta, vaan on siinä tarkoituksella. Tarinanakaan se ei ollut pettymys, vaikka en voi sanoa ymmärtäneeni siitä juuri mitään.
Ja sanonpa tässäkin saman, mitä Ubikin yhteydessä: Jos ei ole aiemmin lukenut Dickiä, en suosittele aloittamaan tästä. Parempia paikkoja aloittaa: huumekuvaus A Scanner Darkly (Hämärän vartija, suomennoskin on hyvä) on selkeämpi, hauskempi, koskettavampi ja aikas erinomainen kirja kaikin puolin; The Man in the High Castle (Oraakkelin kirja) on eräs Dickin
arkisimpia, häiritsevä kuva 1960-luvusta, jota hallitsevat Saksa ja Japani; Do Androids Dream of Electric Sheep? (suomennosta "Palkkionmetsästäjä" pitää välttää) on myös episteemisesti helpompi Blade Runneria inspiroinut kertomus keinotekoisista tunteista (go, mood organ, go!) ja androideista; Valis (suom. Valis, hyvä suomennos, muistaakseni) taas on hämäryydessään vertaansa vailla, mutta se on tonneittain hauskempi kuin Eldritch. (Dick, alun perinkin tarvittaessa hauska sälli, muuttuu hillittömäksi myöhäistuotannossaan.)
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti