Luin vastikään Arthur C. Clarken klassikon 2001: A Space Odyssey ja totesin sen huonoksi. Sitten lepäsin.
Sitten menin erinäisille sivustoille etsimään muiden kommentteja aiheesta, odottaen löytäväni samanmielisiä, mutta katso, he olivat aika harvassa.
Ihmettelin kovasti, koska en muista pitkään aikaan lukeneeni mitään niin huonoa.
Päiviä kestäneen vitutuksen ihmetellä tapahtunutta. Mikä siinä oli niin huonoa? Ja ennen kaikkea: mistä johtuu se, että minusta se on auttamattoman amatöörimäinen räpellys, mutta noin kaikkien muiden mielestä se on mestariteos?
Jos luen kirjan, josta en pidä, osaan mielestäni melko hyvin hahmottaa, miksi en pitänyt siitä, ja miksi joku muu voi pitää siitä. Minusta Dragonlance on tylsää, kornia ja kliseistä jöötiä, mutta luulen ymmärtäväni, mikä siinä joihinkuihin vetoaa. Uskottelen itselleni, että on olemassa ero subjektiivisen ja objektiivisen arvion välillä ja että olen melko hyvä käymään niiden rajaa.
2001 on eri juttu. Mun on mahdottoman vaikea ymmärtää, miksi sitä yhä niin hehkutetaan. Varmasti se on ilmestyessään 1968 ollut tosi kova juttu, Clarke kun on aika äijä käyttökelpoisen ja uskottavan avaruusteknologian visioimisessa ja tieteen popularisoinnissa. Mutta sen kuvaama teknologia ei ole enää kauhean visionääristä; jonkun avaruudessa käytettävän työkalun insinöörimäisen pikkutarkka ja -sieluinen kuvailu ei tunnu järin mielekkäältä lukea nykypäivänä, jolloin samankaltaisia työkaluja lienee käytössä eri avaruuspuljuilla. Aikansa eläneen teknokatalogin kuivakka kuvaus tuntuu pöljältä.
2001 on muutenkin kirjoitettu amatöörimäisesti. Clarke selittää kaiken puhki eikä jätä mielikuvitukselle mitään tilaa. Eritoten ne kuvaukset, joissa hän hehkuttaa maailmankaikkeuden suuruutta ja mahtavuutta ja meidän (toistaiseksi voimassa olevaa) mitättömyyttämme, ovat mahdottoman korneja ja tönkköjä jo itsessään; asiaa vielä pahentaa se, että Clarke ei tajua kaunista pientä sääntöä "show, don't tell". Jos sen tuntee ja hallitsee hyvin, lukija ei saa tekstistä tarpeekseen, hän imeytyy siihen mukaan, janoaa lisää, tuntee, että yksi lukukerta ei riitä.
Clarke puolestaan ensin yläasterunoudellaan kuvailee sitä, kuinka ihmeellinen onkaan Jupiter ja kuinka pieni onkaan Maa sen rinnalla, ja sen jälkeen kappaleen vielä lisää kappaleen loppuun, että Jupiter on ihmeellinen ja kaunis ja henkeäsalpaava ja jättimäinen.
En olisi niin ihmeissäni, jos löytäisin paljonkin eriäviä mielipiteitä. Mutta kun minun kanssa samanmielisten joukko on pieni kuin ihminen Jupiteriin verrattuna, niin kyllä vetää nöyräksi. Enkä lainkaan tajua, miksi se uppoaa joihinkuihin kuin ilmoitus profeettaan. Yhdet ylistävät sitä kauniiksi ja eksistentiaaliseksi; toisille se on älykäs ja syvällinen ; kolmansille se on jopa maailmankuvan mullistava kokemus.
Toki eka osio "Primeval Night" on mielenkiintoinen kuvaus ihmisapinoista, HAL on ihan veikeä ja monoliitti myös, mutta ei noilla vielä mestariteosta tehdä. Sen pitäisi käsitellä ihmisen paikkaa maailmankaikkeudessa, mutta analyysiksi se on liian naiivi ja spekulatiivinen -- ylistyslauluksi liian korni. Sen korkealentoisimmat spekulaatiot ovat tyhjiä, koska niillä ei ole mitään yhteyttä yhtään mihinkään.
Lukeekohan tätä koskaan kukaan sellainen joka voisi sanoa perustellun mielipiteensä Clarken puolesta?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti