Stanisław Lem: Solaris

Solaris kolahti. Kovaa.

Parikymppisenä se ei kolahtanut, oli liian kuiva ja tylsä. Seitsemässä vuodessa on ilmeisesti tullut muututtua ja opittua kaikenlaista. Kirja on alusta lähtien kaunis ja kiehtova, visuaalinen ja älykäs. Suomennos, vaikka onkin tehty ranskan kautta eikä alkuperäisestä puolasta, on kaunis ja luonteva. Se on myös filosofinen, mikä ei tarkoita sitä, että Lem paukauttaisi kussakin luvussa pari latte...mietelausetta elämästä ja rakkaudesta; sen sijaan Solaris esittää kysymyksiä ja ihmettelee sekä kytkee teoksensa filosofian historian keskusteluihin.

Se, ovatko Solariksen ihmettelyt ja filosofiakytkökset mielekkäitä vai brassailevia, ei kuitenkaan ole tämän kirjoituksen aihe. Kirja on meinaan aika kova pala sulateltavaksi. Toki se on ainakin elämättömälle filosofiadiggarille mukaansatempaava -- paitsi silloin kun se on niin ahdistava että se on pakko laskea hetkeksi alas -- mutta sen esittämät kysymykset eivät ole erityisen helppoja. Se esittää ihmisen haavoittuvaisena, rajallisena ja jopa pikkumaisena ja pohtii, onko sellaisella olennolla mitään mahdollisuutta tuntea muita elämänmuotoja tai edes toisiaan. Niin planeetta kuin kirjakin tekevät ihmiskoetta.

Toisin kuin naivismiinsa ja tieteisuskoonsa hukkuva Clarke, Lem ei idealisoi ihmistä. Lemille ihminen ei ole logiikkakone tai The Mind, jolle povataan jumalallista tulevaisuutta; hänen ihmisensä on paitsi ajatteleva, myös tunteva ja haavoittuva; hänen ihmisellään on paitsi tietoisuus, myös tiedostamaton; hänen ihmisensä tekevät virheitä ja toimivat niin kuin ei pitäisi.

Lemin pohdinnat ovat aika eksplisiittisiä. Monta lukua käytetään päähenkilö Kris Kelvinin, jonka näkökulmasta kirja on kerrottu, mielenliikkeiden kuvailuun; samoin monta lukua käytetään kuvailemaan tiedeyhteisön reaktioita Solarikseen. Kelvin on rikas ja monipuolinen hahmo, ja kirjan maailma on uskottava ja monipuolinen. Kirja on kyllä scifiä, mutta pääpaino ei ole teknologialla, vaan nimenomaan tieteellä. Kirjassa teknologia on sivuseikka ja sitä on kuvailtu vain ylimalkaisesti, mikä on sikäli onni, että kirja on kestänyt erinomaisesti aikaa. Se onnistuu luomaan hyvän kuvan tulevaisuudesta, koska se jättää teknologisten vermeiden yksityiskohdat lukijan mielikuvituksen varaan.

Tiedettä, sen tekemistä ja sen mahdollisuuksia kirja sitten käsittelee sitäkin enemmän; itse asiassa lähes koko ajan. Lem esittelee Solariksen-tutkimuksen historiaa, lukuisia koulukuntia, keskinäisiä kiistoja, aikakausia, skeptikkoja, pamfletteja, toinen toistaan villimpiä teorioita ja niiden virheitä ja saavutuksia. Voi kuulostaa jonkun korviin tylsältä, ja jos kysymykset tiedon rajoista ja tieteen mahdollisuuksista eivät kiinnosta, osa kirjasta mennee puurtamiseksi -- huolimatta siitä, että Lem on erinomainen kertoja, jonka teksti soljuu kaikkein teknisimmissäkin kohdissa. Dialogikin on erinomaista: että puhujan tunnistaa, vaikka tätä ei erikseen mainittaisi; lisäksi pidän siitä, että välillä hahmojen lauseet jäävät kesken tai he tuntuvat sanovan mielettömyyksiä, ja tulkinta jätetään lukijalle. Huumoria ei hirveästi ole, ellei laillani saa omituisia kiksejä siitä, että bongaa vinksahtaneen version kartesiolaisesta epäilystä.

Jos kirjan tapahtumat kuvailisi ulkoisesti, toimijat ja heidän toimensa objektiivisesti, kuin paraskin behavioristi, ei siinä voitaisi väittää tapahtuvan juuri mitään. Filosofiset kelat ja hahmojen väliset suhteet -- joku omituinen on jopa väittänyt tätä rakkaustarinaksi -- ovat pääosassa. Jos ei pidä spekulaatiosta ja introspektiosta, Solaris pitää jättää väliin.

Aika hiton vaikea tästä on sanoa mitään pahaa. Se oli kuin mittatilaustyönä minun tarpeitani ja mieltymyksiäni varten kirjoitettu.