Dickin tuotannon voi karkeasti jakaa usealla tavalla, esimerkiksi vähän hämäriin ja vitun outoihin. Tämä on vitun outo. Facebookin Visual Bookshelfissä jotkut arvostelijat sanoivat, että tämä on "eerie", toiset että "confusing". Minusta se oli eerie siksi, että se oli confusing. Eipä ole pitkään aikaan tullut niin hukkuvaa oloa kirjassa.
Jos kaipaa kirjoiltaan selkeyttä ja mukaansatempaavia tarinoita, tähän ei kannata koskea edes 6-metrisellä kepillä. Siksi on ihan turha edes sanoa mitään tämän juonesta. Ei Dickiä luota juonien takia (vai?). Kyllähän Dickillä tarinoita on, välillä jopa joskus jotakin juoneksi kutsuttavaa,
mutta pääosassa ovat kuitenkin Omituiset Kelat. Palmer Eldritch yhdistää tarinan ja Kelat sikäli kierolla tavalla, että ei ole mitenkään helppoa selvittää, mitä sen esittämät keskeiset kysymykset, käsittelemät teemat ja kelattavat Kelat tarkkaan ottaen ovat. Ensinnäkin tapahtumia ja ideoita on paljon, päähenkilöt kelailevat kaikenlaista, tapahtumat ovat epävarmoja ja epäiltäviä, tarinassa on käänteitä, henkilöt ovat eri mieltä toistensa kanssa...Ihan ei ekalla lukukerralla auennut, mikä on ollut motivaatio tämän kirjan kirjoittamiseen. Tai ehkä Dick vain veti happoa vitusti enemmän kuin minä ja koki jumalan läsnäolon eikä motivaatio koskaan voikaan aueta mulle koska en voi koskaan kokea samaa?
Lyhyesti sanoen se on hyvillä, dickmäisillä hahmoilla (tuntevia ja haavoittuvaisia perusihmisiä tosi oudoissa tapahtumissa) varustettu teologis-filosofinen pläjäys. Pakenemista, Jumalaa, huumeita, todellisuuden epäluotettavuutta...perusdickiläisiä teemoja, myöskin.
Lukukokemuksena se on nautittava. Minusta Dickin tyyli on todella nautittavaa lukea. Se on yksinkertaista, liki arkista, mutta soljuvaa ja eleganttia. 1960-luvulta lähtien se on myös sikäli korkeatasoista, että Dick ei selittele turhia, vaan osaa käyttää rivien välejä ja muita kirjallisia kikkoja hyväkseen. Suomennos vaikutti kirjastossa tehdyn pikavilkuilun perusteella peruskankealta englanninkielisen scifin suomennokselta, joka yrittää kääntää sanatarkasti (melko helppoa Dickillä), mutta menettää rytmin ja kauneuden.
Pidinkö siitä? Joo. Se on erittäin hyvin kirjoitettu ja Dick osaa jälleen esittää oudot ideansa ja kysymyksensä siihen malliin, että ne tuntuvat mielekkäiltä. Epätietoisuuden, kaoottisuuden ja sekavuuden sietämisessä meni vain hetki, kunnes ymmärsi, että ei, se ei johdu minusta, eikä se johdu vahingosta, vaan on siinä tarkoituksella. Tarinanakaan se ei ollut pettymys, vaikka en voi sanoa ymmärtäneeni siitä juuri mitään.
Ja sanonpa tässäkin saman, mitä Ubikin yhteydessä: Jos ei ole aiemmin lukenut Dickiä, en suosittele aloittamaan tästä. Parempia paikkoja aloittaa: huumekuvaus A Scanner Darkly (Hämärän vartija, suomennoskin on hyvä) on selkeämpi, hauskempi, koskettavampi ja aikas erinomainen kirja kaikin puolin; The Man in the High Castle (Oraakkelin kirja) on eräs Dickin
arkisimpia, häiritsevä kuva 1960-luvusta, jota hallitsevat Saksa ja Japani; Do Androids Dream of Electric Sheep? (suomennosta "Palkkionmetsästäjä" pitää välttää) on myös episteemisesti helpompi Blade Runneria inspiroinut kertomus keinotekoisista tunteista (go, mood organ, go!) ja androideista; Valis (suom. Valis, hyvä suomennos, muistaakseni) taas on hämäryydessään vertaansa vailla, mutta se on tonneittain hauskempi kuin Eldritch. (Dick, alun perinkin tarvittaessa hauska sälli, muuttuu hillittömäksi myöhäistuotannossaan.)
perjantai 18. huhtikuuta 2008
Pari Dickin novellia
Tarttui sitten kirjastosta mukaan Dickin "novellikokoelma", ts. jonkun ruman nobodyn (oi, mik' iki-ihana ilmaisu, jok' tarttunut on päähäni vuosituhannen alun Nöjesguidenista tms.) toimittama yhdeksän novellin kokoelma Dickiä; neljä niistä on filmattu, "plus a selection of others chosen as a representative introduction to this most imaginative and enjoyable of writers". Kannessa ihana Tom Cruise, joka siis on niminovellin leffaversion pääosassa.
Luin toistaiseksi niminovellin, Minority Report, sekä "We Can Remember It for You Wholesale", josta tehtiin Total Recall.
En ole Minority Reportia nähnyt, mutta jo novellin aluksi on selvää, että ihan uskollisia ei olla oltu. Ensimmäinen lause "The first thought Anderton had when he saw the young man was: I'm getting bald. Bald and fat and old. " ei jotenkin sovi yhteen Cruisen kanssa.
Minority Report on julkaistu 1956 ja siitä näkee, että a) se on 50-luvulla kirjoitettu b) että sen kirjoitti nuori scifikirjailijanalku eikä nelikymppinen narkkari tai viisikymppinen skitsofreenikko. Se on tarina maailmasta, jossa rikoksia ei juuri lainkaan ole, koska Precrime-yksikkö käyttää ennustajamutantteja (precogs) ennustamaan, kuka tekee rikoksen ja pidättää tekijät etukäteen.
Leffaksi tarinan saisi melko helposti ja vieläpä uskollisesti. Tarina lähtee heti käyntiin, jopa yllättävän nopeasti Dickin myöhäisempään tuotantoon nähden. En itse asiassa ole pitkään aikaan lukenut mitään, mikä heittäisi niin nopeasti keskelle tapahtumia, minkä aiheuttama levottomuus ja turvattomuuden tunne oli ihan kiva ylläri. Vähemmän kivaa on sitten se, että tarina ei ole kauhean hyvä kokonaisuus. Loppupuolella tulee kamaa, joka olisi toiminut paljon paremmin, jos sitä olisi pohjustettukin etukäteen.
Minority Report on yhden idean scifiä, yksi selkeähkö eikä mikään kovin hedelmällinen kela, mikä on yllättävää. Monet Dickin romaanithan ovat täynnä erilaisia ideoita, joista jotkut jäävät heitoiksi, toiset tukevat teemaa. Tämä nyt ei kauhean hyvin hyödyntänyt aihettaan. Yllätyin myös siitä, että poliisit esitettiin joko positiivisessa tai objektiivisessa valossa, myöhäisemmän tuotannon paranoian ja kaikenpuolisen epäilyn sijaan.
Tyylillisestikään se ei ollut järin vakuuttava. Myöhempi Dick vakuuttaa tarkoilla sanavalinnoillaan ja hallitummalla kerronnalla, ts. hän ei höpise turhia; tämä on enemmän luokkaa "typing" kuin "writing".
-
We Can Remember jne. onkin jo vähän kypsempää Dickia, vuodelta 1966, ja se näkyy. Teksti on hallitumpaa, miljöö tempaisee ihan eri tavalla mukaansa, päähenkilön unelmat Marsiin pääsystä välittyvät haikeudessaan ja voimakkuudessaan, teemat ovat paljon dickmäisempiä. Total Recallin nähneet tunnistavat alun, mitä nyt Arska taitaa olla leffassa töissä kivilouhimolla, Dick on valinnut päähenkilön ammatiksi bulkkivirkamiehen.
Haluaisinpa vaan elää maailmassa, jossa tämä novelli olisi filmattu sellaisenaan. Siinä vaiheessa kun Arska alkaa ähistä ja tappaa väkeä, Dick, joka ei suoranaisesti ole tunnettu väkivaltaisista ja toimintapitoisista elokuvistaan, tekee jotain ihan muuta. Lopputulos on elokuvaa megatonneittain rauhallisempi ja häiritsevämpi; mulle se vaikutti psykoosin kuvaukselta.
Näiden kahden novellin vertaaminen on sikäli hedelmällistä, että 1950-luvulla kirjoitettu on sellaisenaan filmatisoitavissa ja muistuttaa bulkki-Hollywood-scifielokuvaa; 1960-lukulainen taas on paljon selkeämmin kirjallinen ja myöskin Dickin omalaatuisen kirjailijalaadun tuotos. Jos sen
joku olisi filmannut, niin ehkä Tarkovski tai Gilliam, ei Verhoeven.
SPOILERIVAARA, tästä eteenpäin pelkkiä spoilereita
Dickin tarinat itse asiassa toisinaan muistuttavat rakenteeltaan paljon enemmän musiikkikappaleita tai runoja kuin perinteisempää scifijuonta. Tapahtumat ovat absurdeja ja niiden välillä voi olla melkoisia katkoksia, mistään ei voi olla varma, mihinkään ei voi takertua. Ensimmäisellä lukukerralla kokemus on ideoiden ja tunnetilojen vaihteleva virta tai kompositio, ei koherentti tarina.
Novellin 20 sivuun ei kauheasti seikkailua, räiskintää ja Marsia mahdu. Päähenkilö ei pääse Marsiin, joten hän haluaa ostaa autenttista vahvemmat muistot; muistoja tekevä pulju meinaa tehdä hänestä entisen agentin, joka on ollut Marsissa komennuksella -- ja kas, hän onkin ihan oikeasti ollut siellä! Päähenkilön identiteetti joutuu melkoiselle koetukselle, etenkin kun hänen päähänsä on asennettu laite, jonka välityksellä viranomaiset voivat puhua hänen mieleensä. "Äänet päässä", identiteetin häilyvyys, muistojen epäiltävyys ja sen sellaiset ovat aika psykoottisen häiritseviä.
Siinä missä Arskan esittämä Doug Quail kerää Kill Frenzy -ikonin, Dickillä Quail ahdistuu ja haluaa tilanteesta rauhanomaisesti eroon: eikö hänen identiteettiään voisi taas muokata? Joten puljun väki pyrkii analysoimaan Quailin psyyken ja kaivamaan esiin häneen persoonallisuuttaan eniten muokanneen lapsuudenfantasian. Get this: Quail haluaisi eniten maailmassa uskoa olevansa tyyppi, joka on 9-vuotiaana tavannut pieniä muukalaisia, jotka halusivat valloittaa maailman -- hän EI kuitenkaan tappanut niitä, vaikka olisi voinut, vaan osoitti niille mitä on myötätunto. Niinpä muukalaiset sopivat Quailin kanssa, että niin kauan kuin Quail elää, he eivät hyökkää maahan.
Quailille halutaan konstruoida tuollainen uskomus ja eikö mitä, juuri kun Quailin muistoja ollaan tyhjentämässä, käykin ilmi, että hän muistaa nuo jo tapahtuneiksi...:D
Eat that, Schwarzenegger!
P.S. Jännittävä huomio: lacanilaisen psykoanalyysin ote, sikäli kuin Bruce Finkin tulkintaan on luottaminen, psykoosin hoidossa on samanlainen: tarkoitus on saada luotua psykootikolle, jolta turvallinen ja vakaa todellisuus puuttuu, jokin maailmaa ja todellisuutta järjestävä fantasia. Lukiko Dick Lacania tai onko tuollainen lähestyminen psykoosiin ollut aikanaan yleisemminkin käytössä psykoanalyysissa tai -terapiassa?
Luin toistaiseksi niminovellin, Minority Report, sekä "We Can Remember It for You Wholesale", josta tehtiin Total Recall.
En ole Minority Reportia nähnyt, mutta jo novellin aluksi on selvää, että ihan uskollisia ei olla oltu. Ensimmäinen lause "The first thought Anderton had when he saw the young man was: I'm getting bald. Bald and fat and old. " ei jotenkin sovi yhteen Cruisen kanssa.
Minority Report on julkaistu 1956 ja siitä näkee, että a) se on 50-luvulla kirjoitettu b) että sen kirjoitti nuori scifikirjailijanalku eikä nelikymppinen narkkari tai viisikymppinen skitsofreenikko. Se on tarina maailmasta, jossa rikoksia ei juuri lainkaan ole, koska Precrime-yksikkö käyttää ennustajamutantteja (precogs) ennustamaan, kuka tekee rikoksen ja pidättää tekijät etukäteen.
Leffaksi tarinan saisi melko helposti ja vieläpä uskollisesti. Tarina lähtee heti käyntiin, jopa yllättävän nopeasti Dickin myöhäisempään tuotantoon nähden. En itse asiassa ole pitkään aikaan lukenut mitään, mikä heittäisi niin nopeasti keskelle tapahtumia, minkä aiheuttama levottomuus ja turvattomuuden tunne oli ihan kiva ylläri. Vähemmän kivaa on sitten se, että tarina ei ole kauhean hyvä kokonaisuus. Loppupuolella tulee kamaa, joka olisi toiminut paljon paremmin, jos sitä olisi pohjustettukin etukäteen.
Minority Report on yhden idean scifiä, yksi selkeähkö eikä mikään kovin hedelmällinen kela, mikä on yllättävää. Monet Dickin romaanithan ovat täynnä erilaisia ideoita, joista jotkut jäävät heitoiksi, toiset tukevat teemaa. Tämä nyt ei kauhean hyvin hyödyntänyt aihettaan. Yllätyin myös siitä, että poliisit esitettiin joko positiivisessa tai objektiivisessa valossa, myöhäisemmän tuotannon paranoian ja kaikenpuolisen epäilyn sijaan.
Tyylillisestikään se ei ollut järin vakuuttava. Myöhempi Dick vakuuttaa tarkoilla sanavalinnoillaan ja hallitummalla kerronnalla, ts. hän ei höpise turhia; tämä on enemmän luokkaa "typing" kuin "writing".
-
We Can Remember jne. onkin jo vähän kypsempää Dickia, vuodelta 1966, ja se näkyy. Teksti on hallitumpaa, miljöö tempaisee ihan eri tavalla mukaansa, päähenkilön unelmat Marsiin pääsystä välittyvät haikeudessaan ja voimakkuudessaan, teemat ovat paljon dickmäisempiä. Total Recallin nähneet tunnistavat alun, mitä nyt Arska taitaa olla leffassa töissä kivilouhimolla, Dick on valinnut päähenkilön ammatiksi bulkkivirkamiehen.
Haluaisinpa vaan elää maailmassa, jossa tämä novelli olisi filmattu sellaisenaan. Siinä vaiheessa kun Arska alkaa ähistä ja tappaa väkeä, Dick, joka ei suoranaisesti ole tunnettu väkivaltaisista ja toimintapitoisista elokuvistaan, tekee jotain ihan muuta. Lopputulos on elokuvaa megatonneittain rauhallisempi ja häiritsevämpi; mulle se vaikutti psykoosin kuvaukselta.
Näiden kahden novellin vertaaminen on sikäli hedelmällistä, että 1950-luvulla kirjoitettu on sellaisenaan filmatisoitavissa ja muistuttaa bulkki-Hollywood-scifielokuvaa; 1960-lukulainen taas on paljon selkeämmin kirjallinen ja myöskin Dickin omalaatuisen kirjailijalaadun tuotos. Jos sen
joku olisi filmannut, niin ehkä Tarkovski tai Gilliam, ei Verhoeven.
SPOILERIVAARA, tästä eteenpäin pelkkiä spoilereita
Dickin tarinat itse asiassa toisinaan muistuttavat rakenteeltaan paljon enemmän musiikkikappaleita tai runoja kuin perinteisempää scifijuonta. Tapahtumat ovat absurdeja ja niiden välillä voi olla melkoisia katkoksia, mistään ei voi olla varma, mihinkään ei voi takertua. Ensimmäisellä lukukerralla kokemus on ideoiden ja tunnetilojen vaihteleva virta tai kompositio, ei koherentti tarina.
Novellin 20 sivuun ei kauheasti seikkailua, räiskintää ja Marsia mahdu. Päähenkilö ei pääse Marsiin, joten hän haluaa ostaa autenttista vahvemmat muistot; muistoja tekevä pulju meinaa tehdä hänestä entisen agentin, joka on ollut Marsissa komennuksella -- ja kas, hän onkin ihan oikeasti ollut siellä! Päähenkilön identiteetti joutuu melkoiselle koetukselle, etenkin kun hänen päähänsä on asennettu laite, jonka välityksellä viranomaiset voivat puhua hänen mieleensä. "Äänet päässä", identiteetin häilyvyys, muistojen epäiltävyys ja sen sellaiset ovat aika psykoottisen häiritseviä.
Siinä missä Arskan esittämä Doug Quail kerää Kill Frenzy -ikonin, Dickillä Quail ahdistuu ja haluaa tilanteesta rauhanomaisesti eroon: eikö hänen identiteettiään voisi taas muokata? Joten puljun väki pyrkii analysoimaan Quailin psyyken ja kaivamaan esiin häneen persoonallisuuttaan eniten muokanneen lapsuudenfantasian. Get this: Quail haluaisi eniten maailmassa uskoa olevansa tyyppi, joka on 9-vuotiaana tavannut pieniä muukalaisia, jotka halusivat valloittaa maailman -- hän EI kuitenkaan tappanut niitä, vaikka olisi voinut, vaan osoitti niille mitä on myötätunto. Niinpä muukalaiset sopivat Quailin kanssa, että niin kauan kuin Quail elää, he eivät hyökkää maahan.
Quailille halutaan konstruoida tuollainen uskomus ja eikö mitä, juuri kun Quailin muistoja ollaan tyhjentämässä, käykin ilmi, että hän muistaa nuo jo tapahtuneiksi...:D
Eat that, Schwarzenegger!
P.S. Jännittävä huomio: lacanilaisen psykoanalyysin ote, sikäli kuin Bruce Finkin tulkintaan on luottaminen, psykoosin hoidossa on samanlainen: tarkoitus on saada luotua psykootikolle, jolta turvallinen ja vakaa todellisuus puuttuu, jokin maailmaa ja todellisuutta järjestävä fantasia. Lukiko Dick Lacania tai onko tuollainen lähestyminen psykoosiin ollut aikanaan yleisemminkin käytössä psykoanalyysissa tai -terapiassa?
Ursula K. Le Guin: The Left Hand of Darkness
Olipas paska.
Siis subjektiivisesti.
2001: A Space Odyssey on ihan oikeasti amatöörimäinen, arvoton ja armoton pläjäys paskaa. Le Guinilla on ansionsa, mutta tämä kirja vaan ei ollut minua varten.
Left Hand of Darknessin (meinas tulla Dorkness, joten myönnetään, Freud oli oikeassa) eli tästä lähtien LHD:n pitäisi olla hyvä. Halusin pitää siitä. Perusidea on erinomainen: tähtienvälisen liiton (hassulla tavalla sellaisen) lähettiläs toimii planeetalla, jolla on ihan törkeän kylmä ja jonka asukkaat ovat ihmisiä -- mutta kaikki ovat samaa sukupuolta. Kirjan idea on sitten kehitellä tästä lähtökohdasta sekä planeetan yhteiskuntia, ekologiaa (mielessä ihmisen ja ympäristön vuorovaikutus) sekä uskomusjärjestelmiä.
Valitettavasti myös geologiaa. Jotenkin tuntui, että a) saatanan iso osa kirjasta meni "matkakuvauksiin" erityisesti vuoristoisissa maastoissa tapahtuviin, jotka b) raportoitiin, kuten suurin osa kirjasta muutenkin, niin kuivasti, että rapakivi alkaa vaikuttaa märältä taulusieneltä.
Le Guin on kuitenkin selkeästi ammattitaitoinen kirjailija ja häneltä on havaittavissa selkeä, hallittu tyyli. Harmi vaan, että se ei uponnut minuun yhtään. Lähettiläs Genly Ain raportti, jota suurin osa kirjasta on, on järjettömän kuivaa ja jopa psykoottisen kylmää. Osa luvuista taas on paikallisia myyttejä ja tarinoita; niiden tyyli puolestaan on niin ylitsepursuavan runsasta ja imelän arkaaista (paljon sanoja for, nor, yet jne.), että tuntuu kuin vetäisi sangollisen voikreemiä per sivu. Olen kuullut parin ihmisen, jotka ovat lukeneet myös Maameren tarinat ja diganneet siitä olleen varsin pettynyt tähän.
Teesini tyylin merkittävyydestä lukukokemukselle saa tästä vahvistusta. Jos tämän kirjoitustyyli ei olisi ollut niin luotaantyöntävä, se olisi varmasti tarjonnut paljon hyvää. LHD:sta on selkeästi havaittavissa muutamia perusteemoja (dualismi vs. holismi, sukupuolen merkitys ihmiskokemuksessa ja sen sellaisia), joita minua ei kyllä kiinnostanut tämän kirjan suomin hedelmin lähteä pohtimaan.
Mitään kunnon tarinaa tässä ei ole, sanokoon Frank Herbert takakannessa mitä hyvänsä. Vähän patsastellaan "hoveissa", matkustellaan ihan törkeästi, sitten välillä tapahtuu jotain potentiaalisesti jännää, mutta kun kerronta kusee ja on äärimmäisen etäännytettyä, niin ei paljon kiinnosta. Matkakuvauksista diggaan, jos ne ovat hyvin tehtyjä ja eläviä, mutta kun ei.
200 erittäin pienellä präntillä väännetystä sivusta arviolta noin 20 sivua on ihan hyvää kamaa ja osoittaa, että tässähän on joku ideakin ollut taustalla. Mutta kun se kaikki loppu on ihan yhdentekevää paskaa.
"Yhdentekevä paska" siis tarkoittaa sitä, että en saanut siihen mitään otetta. Käsiteltävän planeetan ihmiset ovat omituisia, heidän kulttuurinsa todella vieraita. Joku voi saada tästä ihan törkeästi irti -- ja päätellen siitä, että kirja on saanut Hugon ja Nebulan, saakin -- koska kirjassa on sekä kulttuurin tulkintaa (sehän on raportti) että kuvauksia siitä, ja ne ovat miellyttävästi erillään toisistaan, ts. kirja ei selittele liikoja.
Jos se ei olisi ollut tyylillisesti niin luotaantyöntävä, se olisi voinut tästä syystä olla varsin helmi koetus lukijan tulkinta- ja vieraankohtaamiskyvylle, jonka luulen olevan eräs sen pääideoista. Mulle se vaan oli liian vieras, kylmä kuin itse planeetta, hidastempoinen kuin heidän kulttuurinsa eräät piirteet. Yhdistelmänä liian ankara. Vieraus ja toiseus oli Solariksenkin pääteema, se upposi muhun ihan eri tavalla.
Veikkaan: jos ensimmäinen luku vetää mukaansa, todennäköisesti tästä kirjasta diggaa kympillä. Jos toinenkin luku miellyttää, lue ihmeessä loputkin. Silloin se todennäköisesti on sun juttusi. Mutta ihan oikeasti: siinä ei tapahdu mitään. Se on kela ja ekspositio vieraaseen kulttuuriin, etäisyyttä pitävä antropologinen tutkielma, ei seikkailutarina, "exotic adventure" (takakansi), "graceful and accomplished fantasy" (Moorcock) tai "jewel of a story" (Herbert).
Suurin ongelma ehkä onkin se, että sen pitäisi käsitellä ihmistä ja sukupuolta, mutta se tekee sen pikemminkin nojatuoliantropologian kuin nojatuolipsykologian keinoin. Jälkimmäinen tapa voisi olla ihmisläheisempi ja lämpimämpi.
Siis subjektiivisesti.
2001: A Space Odyssey on ihan oikeasti amatöörimäinen, arvoton ja armoton pläjäys paskaa. Le Guinilla on ansionsa, mutta tämä kirja vaan ei ollut minua varten.
Left Hand of Darknessin (meinas tulla Dorkness, joten myönnetään, Freud oli oikeassa) eli tästä lähtien LHD:n pitäisi olla hyvä. Halusin pitää siitä. Perusidea on erinomainen: tähtienvälisen liiton (hassulla tavalla sellaisen) lähettiläs toimii planeetalla, jolla on ihan törkeän kylmä ja jonka asukkaat ovat ihmisiä -- mutta kaikki ovat samaa sukupuolta. Kirjan idea on sitten kehitellä tästä lähtökohdasta sekä planeetan yhteiskuntia, ekologiaa (mielessä ihmisen ja ympäristön vuorovaikutus) sekä uskomusjärjestelmiä.
Valitettavasti myös geologiaa. Jotenkin tuntui, että a) saatanan iso osa kirjasta meni "matkakuvauksiin" erityisesti vuoristoisissa maastoissa tapahtuviin, jotka b) raportoitiin, kuten suurin osa kirjasta muutenkin, niin kuivasti, että rapakivi alkaa vaikuttaa märältä taulusieneltä.
Le Guin on kuitenkin selkeästi ammattitaitoinen kirjailija ja häneltä on havaittavissa selkeä, hallittu tyyli. Harmi vaan, että se ei uponnut minuun yhtään. Lähettiläs Genly Ain raportti, jota suurin osa kirjasta on, on järjettömän kuivaa ja jopa psykoottisen kylmää. Osa luvuista taas on paikallisia myyttejä ja tarinoita; niiden tyyli puolestaan on niin ylitsepursuavan runsasta ja imelän arkaaista (paljon sanoja for, nor, yet jne.), että tuntuu kuin vetäisi sangollisen voikreemiä per sivu. Olen kuullut parin ihmisen, jotka ovat lukeneet myös Maameren tarinat ja diganneet siitä olleen varsin pettynyt tähän.
Teesini tyylin merkittävyydestä lukukokemukselle saa tästä vahvistusta. Jos tämän kirjoitustyyli ei olisi ollut niin luotaantyöntävä, se olisi varmasti tarjonnut paljon hyvää. LHD:sta on selkeästi havaittavissa muutamia perusteemoja (dualismi vs. holismi, sukupuolen merkitys ihmiskokemuksessa ja sen sellaisia), joita minua ei kyllä kiinnostanut tämän kirjan suomin hedelmin lähteä pohtimaan.
Mitään kunnon tarinaa tässä ei ole, sanokoon Frank Herbert takakannessa mitä hyvänsä. Vähän patsastellaan "hoveissa", matkustellaan ihan törkeästi, sitten välillä tapahtuu jotain potentiaalisesti jännää, mutta kun kerronta kusee ja on äärimmäisen etäännytettyä, niin ei paljon kiinnosta. Matkakuvauksista diggaan, jos ne ovat hyvin tehtyjä ja eläviä, mutta kun ei.
200 erittäin pienellä präntillä väännetystä sivusta arviolta noin 20 sivua on ihan hyvää kamaa ja osoittaa, että tässähän on joku ideakin ollut taustalla. Mutta kun se kaikki loppu on ihan yhdentekevää paskaa.
"Yhdentekevä paska" siis tarkoittaa sitä, että en saanut siihen mitään otetta. Käsiteltävän planeetan ihmiset ovat omituisia, heidän kulttuurinsa todella vieraita. Joku voi saada tästä ihan törkeästi irti -- ja päätellen siitä, että kirja on saanut Hugon ja Nebulan, saakin -- koska kirjassa on sekä kulttuurin tulkintaa (sehän on raportti) että kuvauksia siitä, ja ne ovat miellyttävästi erillään toisistaan, ts. kirja ei selittele liikoja.
Jos se ei olisi ollut tyylillisesti niin luotaantyöntävä, se olisi voinut tästä syystä olla varsin helmi koetus lukijan tulkinta- ja vieraankohtaamiskyvylle, jonka luulen olevan eräs sen pääideoista. Mulle se vaan oli liian vieras, kylmä kuin itse planeetta, hidastempoinen kuin heidän kulttuurinsa eräät piirteet. Yhdistelmänä liian ankara. Vieraus ja toiseus oli Solariksenkin pääteema, se upposi muhun ihan eri tavalla.
Veikkaan: jos ensimmäinen luku vetää mukaansa, todennäköisesti tästä kirjasta diggaa kympillä. Jos toinenkin luku miellyttää, lue ihmeessä loputkin. Silloin se todennäköisesti on sun juttusi. Mutta ihan oikeasti: siinä ei tapahdu mitään. Se on kela ja ekspositio vieraaseen kulttuuriin, etäisyyttä pitävä antropologinen tutkielma, ei seikkailutarina, "exotic adventure" (takakansi), "graceful and accomplished fantasy" (Moorcock) tai "jewel of a story" (Herbert).
Suurin ongelma ehkä onkin se, että sen pitäisi käsitellä ihmistä ja sukupuolta, mutta se tekee sen pikemminkin nojatuoliantropologian kuin nojatuolipsykologian keinoin. Jälkimmäinen tapa voisi olla ihmisläheisempi ja lämpimämpi.
Tilaa:
Kommentit (Atom)