Philip K. Dick: The Three Stigmata of Palmer Eldritch

Dickin tuotannon voi karkeasti jakaa usealla tavalla, esimerkiksi vähän hämäriin ja vitun outoihin. Tämä on vitun outo. Facebookin Visual Bookshelfissä jotkut arvostelijat sanoivat, että tämä on "eerie", toiset että "confusing". Minusta se oli eerie siksi, että se oli confusing. Eipä ole pitkään aikaan tullut niin hukkuvaa oloa kirjassa.

Jos kaipaa kirjoiltaan selkeyttä ja mukaansatempaavia tarinoita, tähän ei kannata koskea edes 6-metrisellä kepillä. Siksi on ihan turha edes sanoa mitään tämän juonesta. Ei Dickiä luota juonien takia (vai?). Kyllähän Dickillä tarinoita on, välillä jopa joskus jotakin juoneksi kutsuttavaa,
mutta pääosassa ovat kuitenkin Omituiset Kelat. Palmer Eldritch yhdistää tarinan ja Kelat sikäli kierolla tavalla, että ei ole mitenkään helppoa selvittää, mitä sen esittämät keskeiset kysymykset, käsittelemät teemat ja kelattavat Kelat tarkkaan ottaen ovat. Ensinnäkin tapahtumia ja ideoita on paljon, päähenkilöt kelailevat kaikenlaista, tapahtumat ovat epävarmoja ja epäiltäviä, tarinassa on käänteitä, henkilöt ovat eri mieltä toistensa kanssa...Ihan ei ekalla lukukerralla auennut, mikä on ollut motivaatio tämän kirjan kirjoittamiseen. Tai ehkä Dick vain veti happoa vitusti enemmän kuin minä ja koki jumalan läsnäolon eikä motivaatio koskaan voikaan aueta mulle koska en voi koskaan kokea samaa?

Lyhyesti sanoen se on hyvillä, dickmäisillä hahmoilla (tuntevia ja haavoittuvaisia perusihmisiä tosi oudoissa tapahtumissa) varustettu teologis-filosofinen pläjäys. Pakenemista, Jumalaa, huumeita, todellisuuden epäluotettavuutta...perusdickiläisiä teemoja, myöskin.

Lukukokemuksena se on nautittava. Minusta Dickin tyyli on todella nautittavaa lukea. Se on yksinkertaista, liki arkista, mutta soljuvaa ja eleganttia. 1960-luvulta lähtien se on myös sikäli korkeatasoista, että Dick ei selittele turhia, vaan osaa käyttää rivien välejä ja muita kirjallisia kikkoja hyväkseen. Suomennos vaikutti kirjastossa tehdyn pikavilkuilun perusteella peruskankealta englanninkielisen scifin suomennokselta, joka yrittää kääntää sanatarkasti (melko helppoa Dickillä), mutta menettää rytmin ja kauneuden.

Pidinkö siitä? Joo. Se on erittäin hyvin kirjoitettu ja Dick osaa jälleen esittää oudot ideansa ja kysymyksensä siihen malliin, että ne tuntuvat mielekkäiltä. Epätietoisuuden, kaoottisuuden ja sekavuuden sietämisessä meni vain hetki, kunnes ymmärsi, että ei, se ei johdu minusta, eikä se johdu vahingosta, vaan on siinä tarkoituksella. Tarinanakaan se ei ollut pettymys, vaikka en voi sanoa ymmärtäneeni siitä juuri mitään.

Ja sanonpa tässäkin saman, mitä Ubikin yhteydessä: Jos ei ole aiemmin lukenut Dickiä, en suosittele aloittamaan tästä. Parempia paikkoja aloittaa: huumekuvaus A Scanner Darkly (Hämärän vartija, suomennoskin on hyvä) on selkeämpi, hauskempi, koskettavampi ja aikas erinomainen kirja kaikin puolin; The Man in the High Castle (Oraakkelin kirja) on eräs Dickin
arkisimpia, häiritsevä kuva 1960-luvusta, jota hallitsevat Saksa ja Japani; Do Androids Dream of Electric Sheep? (suomennosta "Palkkionmetsästäjä" pitää välttää) on myös episteemisesti helpompi Blade Runneria inspiroinut kertomus keinotekoisista tunteista (go, mood organ, go!) ja androideista; Valis (suom. Valis, hyvä suomennos, muistaakseni) taas on hämäryydessään vertaansa vailla, mutta se on tonneittain hauskempi kuin Eldritch. (Dick, alun perinkin tarvittaessa hauska sälli, muuttuu hillittömäksi myöhäistuotannossaan.)

Pari Dickin novellia

Tarttui sitten kirjastosta mukaan Dickin "novellikokoelma", ts. jonkun ruman nobodyn (oi, mik' iki-ihana ilmaisu, jok' tarttunut on päähäni vuosituhannen alun Nöjesguidenista tms.) toimittama yhdeksän novellin kokoelma Dickiä; neljä niistä on filmattu, "plus a selection of others chosen as a representative introduction to this most imaginative and enjoyable of writers". Kannessa ihana Tom Cruise, joka siis on niminovellin leffaversion pääosassa.

Luin toistaiseksi niminovellin, Minority Report, sekä "We Can Remember It for You Wholesale", josta tehtiin Total Recall.

En ole Minority Reportia nähnyt, mutta jo novellin aluksi on selvää, että ihan uskollisia ei olla oltu. Ensimmäinen lause "The first thought Anderton had when he saw the young man was: I'm getting bald. Bald and fat and old. " ei jotenkin sovi yhteen Cruisen kanssa.

Minority Report on julkaistu 1956 ja siitä näkee, että a) se on 50-luvulla kirjoitettu b) että sen kirjoitti nuori scifikirjailijanalku eikä nelikymppinen narkkari tai viisikymppinen skitsofreenikko. Se on tarina maailmasta, jossa rikoksia ei juuri lainkaan ole, koska Precrime-yksikkö käyttää ennustajamutantteja (precogs) ennustamaan, kuka tekee rikoksen ja pidättää tekijät etukäteen.

Leffaksi tarinan saisi melko helposti ja vieläpä uskollisesti. Tarina lähtee heti käyntiin, jopa yllättävän nopeasti Dickin myöhäisempään tuotantoon nähden. En itse asiassa ole pitkään aikaan lukenut mitään, mikä heittäisi niin nopeasti keskelle tapahtumia, minkä aiheuttama levottomuus ja turvattomuuden tunne oli ihan kiva ylläri. Vähemmän kivaa on sitten se, että tarina ei ole kauhean hyvä kokonaisuus. Loppupuolella tulee kamaa, joka olisi toiminut paljon paremmin, jos sitä olisi pohjustettukin etukäteen.

Minority Report on yhden idean scifiä, yksi selkeähkö eikä mikään kovin hedelmällinen kela, mikä on yllättävää. Monet Dickin romaanithan ovat täynnä erilaisia ideoita, joista jotkut jäävät heitoiksi, toiset tukevat teemaa. Tämä nyt ei kauhean hyvin hyödyntänyt aihettaan. Yllätyin myös siitä, että poliisit esitettiin joko positiivisessa tai objektiivisessa valossa, myöhäisemmän tuotannon paranoian ja kaikenpuolisen epäilyn sijaan.

Tyylillisestikään se ei ollut järin vakuuttava. Myöhempi Dick vakuuttaa tarkoilla sanavalinnoillaan ja hallitummalla kerronnalla, ts. hän ei höpise turhia; tämä on enemmän luokkaa "typing" kuin "writing".

-

We Can Remember jne. onkin jo vähän kypsempää Dickia, vuodelta 1966, ja se näkyy. Teksti on hallitumpaa, miljöö tempaisee ihan eri tavalla mukaansa, päähenkilön unelmat Marsiin pääsystä välittyvät haikeudessaan ja voimakkuudessaan, teemat ovat paljon dickmäisempiä. Total Recallin nähneet tunnistavat alun, mitä nyt Arska taitaa olla leffassa töissä kivilouhimolla, Dick on valinnut päähenkilön ammatiksi bulkkivirkamiehen.

Haluaisinpa vaan elää maailmassa, jossa tämä novelli olisi filmattu sellaisenaan. Siinä vaiheessa kun Arska alkaa ähistä ja tappaa väkeä, Dick, joka ei suoranaisesti ole tunnettu väkivaltaisista ja toimintapitoisista elokuvistaan, tekee jotain ihan muuta. Lopputulos on elokuvaa megatonneittain rauhallisempi ja häiritsevämpi; mulle se vaikutti psykoosin kuvaukselta.

Näiden kahden novellin vertaaminen on sikäli hedelmällistä, että 1950-luvulla kirjoitettu on sellaisenaan filmatisoitavissa ja muistuttaa bulkki-Hollywood-scifielokuvaa; 1960-lukulainen taas on paljon selkeämmin kirjallinen ja myöskin Dickin omalaatuisen kirjailijalaadun tuotos. Jos sen
joku olisi filmannut, niin ehkä Tarkovski tai Gilliam, ei Verhoeven.




SPOILERIVAARA, tästä eteenpäin pelkkiä spoilereita



Dickin tarinat itse asiassa toisinaan muistuttavat rakenteeltaan paljon enemmän musiikkikappaleita tai runoja kuin perinteisempää scifijuonta. Tapahtumat ovat absurdeja ja niiden välillä voi olla melkoisia katkoksia, mistään ei voi olla varma, mihinkään ei voi takertua. Ensimmäisellä lukukerralla kokemus on ideoiden ja tunnetilojen vaihteleva virta tai kompositio, ei koherentti tarina.

Novellin 20 sivuun ei kauheasti seikkailua, räiskintää ja Marsia mahdu. Päähenkilö ei pääse Marsiin, joten hän haluaa ostaa autenttista vahvemmat muistot; muistoja tekevä pulju meinaa tehdä hänestä entisen agentin, joka on ollut Marsissa komennuksella -- ja kas, hän onkin ihan oikeasti ollut siellä! Päähenkilön identiteetti joutuu melkoiselle koetukselle, etenkin kun hänen päähänsä on asennettu laite, jonka välityksellä viranomaiset voivat puhua hänen mieleensä. "Äänet päässä", identiteetin häilyvyys, muistojen epäiltävyys ja sen sellaiset ovat aika psykoottisen häiritseviä.

Siinä missä Arskan esittämä Doug Quail kerää Kill Frenzy -ikonin, Dickillä Quail ahdistuu ja haluaa tilanteesta rauhanomaisesti eroon: eikö hänen identiteettiään voisi taas muokata? Joten puljun väki pyrkii analysoimaan Quailin psyyken ja kaivamaan esiin häneen persoonallisuuttaan eniten muokanneen lapsuudenfantasian. Get this: Quail haluaisi eniten maailmassa uskoa olevansa tyyppi, joka on 9-vuotiaana tavannut pieniä muukalaisia, jotka halusivat valloittaa maailman -- hän EI kuitenkaan tappanut niitä, vaikka olisi voinut, vaan osoitti niille mitä on myötätunto. Niinpä muukalaiset sopivat Quailin kanssa, että niin kauan kuin Quail elää, he eivät hyökkää maahan.

Quailille halutaan konstruoida tuollainen uskomus ja eikö mitä, juuri kun Quailin muistoja ollaan tyhjentämässä, käykin ilmi, että hän muistaa nuo jo tapahtuneiksi...:D

Eat that, Schwarzenegger!

P.S. Jännittävä huomio: lacanilaisen psykoanalyysin ote, sikäli kuin Bruce Finkin tulkintaan on luottaminen, psykoosin hoidossa on samanlainen: tarkoitus on saada luotua psykootikolle, jolta turvallinen ja vakaa todellisuus puuttuu, jokin maailmaa ja todellisuutta järjestävä fantasia. Lukiko Dick Lacania tai onko tuollainen lähestyminen psykoosiin ollut aikanaan yleisemminkin käytössä psykoanalyysissa tai -terapiassa?

Philip K. Dick: Ubik

Tämä merkintä on alunperin julkaistu vuoden 2007 alkupuolella aikaisemmassa blogissani, joka kuoli pystyyn.

(Alussa yleistä juttua, joka ei paljasta tapahtumia, mutta kylläkin tiettyjä teemoja ja alkuasetelman [joista kaikkein spoileriherkimmät voivat saada näppylöitä]. Lihavoidun "Spoilereita edessäpäin"-merkinnän jälkeen tulee spoilereita, eli juonipaljastuksia, ja ihmettelyä kirjasta kokonaisuutena.)

Dick oli muutamia vuosia sitten mielikirjailijoitani. Sitten menikin muutama vuosi lukematta lainkaan hänen kirjojaan, en tiedä miksi.

Jälleennäkeminen oli erittäin mieluisa yllätys. Neljässä-viidessä vuodessa mun tapa lukea kirjoja on kehittynyt; olen paitsi tullut fiksummaksi, myös herkemmäksi ja psykologinen silmäni on kehittynyt. Olikin mieluisaa palata ns. scifikirjailijan pariin ja huomata, että nyt pidin vielä enemmän Dickin töistä kuin muutama vuosi sitten. Sain Ubikista ihan hitosti enemmän irti jo
muutamalla ekalla sivulla kuin pari-kolme vuotta sitten, kun yritin aloittaa sen lukemisen ja jolloin se vaikutti tylsältä. Muutenkin Dick-muistoni suurimmasta osasta hänen kirjoistaan (ehkä Valista ja A Scanner Darklya lukuunottamatta) olivat sellaisia, että ensimmäiset sata sivua menee vähän puurtaen, mutta sitten kolisee.

Nyt Ubik veti saman tien mukaansa. Sen maailma vaikuttaa kiehtovalta ja omituiselta, henkilöt eläviltä ja tuntevilta, ja Dickin ilmaisu on yhtaikaa selkeätä, värikästä ja intensiivistä, älykästä ja herkkää, ahdistavaa ja hillitöntä, ja ehdottoman mukaansatempaavaa. Hänen suurimpia lahjojaan lienee hänen kykynsä tehdä täysin järjenvastaisista ideoista, joita hän monesti mahduttaa yhteen kirjaan useita, kiehtovia ja ajattelemisenarvoisia.

Ubikin lähtökohta: on vuosi 1992 (kirjoittamisajankohtana 23 vuotta tulevaisuudessa, mikä on lievästi sanoen liioittelua teknologinen taso huomioiden) ja ihmiskunta on joutunut kohtaamaan täysin uuden maailman. Paitsi että se on levittäytynyt maapallon ulkopuolelle, myös telepatia ja
sen sukuiset kyvyt ovat kehittyneet, kuolleita voidaan pitää vähitellen hupenevessa "half-lifessa" (sanaleikki: toisaalta kyseessä on elämän ja kuoleman rajalla oleva tila, jossa olevaan ihmiseen saa yhteyden teknologian avulla; toisaalta kyseessä on suoraan kääntäen puoliintumisaika, eli aika, joka menee aineen hajoamiseen puoleen nykyisestä arvostaan), ja yhteiskunta on järkyttävän kaupallistunut. On mahdollista, ja ilmeisesti yleistä, asua kodissa, jossa kaikki, mukaanlukien ulko-ovi, jääkaappi, kahvinkeitin ja suihku, toimivat kolikoilla (ja tämän lisäksi vielä vuokra).

Telepaatit ja normaalit eivät tule kauhean hyvin toimeen keskenään, ja telepaattien rinnalle evoluutiossa on kehittynyt "inertiaaleja" (inertial), jotka negatoivat telepaattien kyvyt. Glen Runciter johtaa inertiaalien organisaatiota.

Ennen kuin menen spoilereihin ja tuon suurempiin vihjauksiin, lienee syytä sanoa jotakin kirjan pointista, tai siitä, miksi kenenkään tulisi tai ei tulisi lukea tätä. Minua ei (pääasiassa) niinkään kiinnosta kirjoissa niiden juonet, kuin tapa, jolla ne on kirjoitettu, niiden henkilöt, ja niiden käsittelemät teemat. Juoni saa jäädä sivuseikaksi, mutta hyvä sellainen on tietysti plussaa.

Dickin tyyli on yksi syy. Hänen tekstiään on nautinto lukea, kuten jo edellä ehdin hehkuttaa. Kirjan tunnelma on paikoin hillitön, paikoin koskettava ja useimmiten täysin vainoharhainen.

Samoin hänen henkilöhahmonsa ovat kiehtovia; Ubikista tulee sellainen olo, että kirjoittaja rakastaa ihmisiä vikoineen kaikkineen, ja suhtautuu heihin herkästi. Plussana Ubik ei anna kuvaa, että vain valkoinen mies on hyvä, tavallinen ja kunnioitettava. Vaikka Ubikin keskushenkilöt ovat kaikki miehiä, minulle ei silti jäänyt kuvaa, että Dick ei arvostaisi naisia tai että hän luokittelisi naiset vain tietyntyyppisiksi ihmisiksi. Naiset ovat osa hänen henkilögalleriaansa ja tuntuvat eläviltä, toimivilta ihmisiltä.

Ubikin teemat ovat Dickille tyypillisiä: ihmisyys, ihmiselämä, todellisuus, havaintojemme luotettavuus. Tässä inhimillisyys asettuu vasten ainakin kaupallisuutta ja kaaosta, elämän välttämätöntä loppua.

En todellakaan väitä ymmärtäneeni kirjasta kaikkea. Se näet on varsin hämärä ja ajatuksiltaan vaikea, mutta silti nopealukuinen ja mukaansatempaava parisataasivuinen opus. Tapahtumat ovat omituisia, teemoja ehkä selventäisivät muutamat latinaksi tulevat lainaukset (jos ymmärtäisi latinaa), ja eritoten tunnetilat ovat haastavia. Paitsi että välillä on vaikeata päättää, pitäisikö nauraa vai ahdistua, henkilöiden kokemukset ovat vähintäänkin omituisia, ja vaikka Dick kuvailee niitä erittäin hyvin, ne ovat niin vieraita, että niistä on vaikeata saada kiinni.

Osa lukijoista voi ahdistua tuollaisesta epämääräisyydestä. Itse en kirjaa lukiessa oikein tiennyt, mitä ajatella, mutta sen jälkimaku on ollut viipyillyt (ja ehkä sen puoliintumisaika on 10 000 vuotta, kuten Kekkosen) erinomaisena. Se on kuin jostakin toisesta todellisuudesta, enkä oikein
tiedä, miten sitä tulisi kuvailla. Jollakin nettisivuilla sanottiin, että huumevieroituksen oireet tuntuvat samankaltaisilta (mistä Dickillä oli takuulla kokemusta).

Muistelen pitäneeni Dickistä jo silloin parikymppisenä siksi, että hän kirjoittaa lyhyesti, mutta tiiviisti ja ajatuksella. Hänen kirjansa lukee nopeasti ja ne ovat erittäin inspiroivia, ja ne vievät mukaansa ajatuksiin, joista ei oikein tiedä, ovatko ne mielekkäitä vai turhia; ne ovat vaikeita
eivätkä aliarvioi lukijaa, mutta silti niitä on helppo lähestyä, niihin on helppo jäädä koukkuun ja niistä voi nauttia, vaikkei ymmärtäisikään, mitä on apperseptio. Ne kutsuvat kirjoittamaan itsekin, ja kokeilemaan mitä kummallisimpia scifi-idiksiäänkin. Tärkeintä kun Dickille ei ole
konkreettisten ideoiden uskottavuus (mikä hiton yhteiskunta muka rappioituisi niin pitkälle, että ULKO-OVI toimisi kolikolla?), vaan se, että ne viittaavat joihinkin muihin ideoihin. Jollakin omituisella tavalla Dickin teknologiset innovaatiot ovat metaforia. Joku minua sivistyneempi voisi
tietää, onko kyseessä allegoria vai mikä.

Siinä on minusta jo tarpeeksi syitä lukea Ubik. Varoituksen sana kuitenkin: kirja on hyvin omituinen, ja jos Dick kuulostaa lupaavalta, mutta omat lukutottumuksesi ovat vähän realistisempien romaanien parista, kannattaa aloittaa jostakin muusta; koskettava, hillitön ja häiritsevä huumekuvaus Hämärän vartija (A Scanner Darkly) ja vaihtoehtohistorian merkkiteos
Oraakkelin kirja (The Man in the High Castle) ovat vähän "tavallisempia".





SPOILEREITA EDESSÄPÄIN; lue omalla vastuulla



Ubik on myös sarjaa "kirja, jossa on yllättävä käänne". Itse asiassa niitä on useita. Osin minua häiritsi se, että tietyt jutut alkuasetelmassa, jotka eritoten kiehtoivat ja/tai hauskuuttivat minua, kuten koko se yhteiskunnallinen kokonaisuus, joihin viitattiin alussa, jäivät pois kirjan edetessä ja päähenkilöt joutuivat regressoituvaan todellisuuteen. Ei enää Hollisia, ei telepaatteja, ei maksullisia ulko-ovia, ei Yhteiskuntaa -- vain päähenkilöiden omituiseksi muuttunut elämä ja Suuri Arvoitus Siitä Mitä Hittoa Tapahtuu. On kuin kirjan alun eräät elementit olisivat olleet vain
yksittäisiä satiiripiikkejä, tunnelman tai ajatusten herättäjiä tai temaattisesti tärkeitä elementtejä tai tulkinta-avaimia.

Olin aluksi vähän pettynyt kirjan saamaan käänteeseen: lähes kaikki, mitä siltä odotin, yhtäkkiä pyyhkäistäänkin pois! Samoin se, että kirjan alun tunnelmallinen, herkkä ja kiehtova kerronta vaihtuikin eräänlaiseksi dekkariksi. Tärkeimmäksi kysymykseksi tuntui muuttuvan ratkaistavissa oleva arvoitus ("Mitä meille tapahtuu?"), ei jokin inhimillinen asia. Tämän takia
Ubikin ensilukeminen oli vähän ristiriitainen kokemus; niin minulle käy usein, kun jokin antaa odottaa jotakin muuta kuin mitä on. Toisaalta olin pettynyt, että en saanutkaan kaikkea mitä odotin, mutta toisaalta se, mitä todella sain, oli itsessään -- hämmentävää.

Käytän sanaa 'hämmentävä' aivan liian usein, niin, että sen todellinen merkitys meinaa kadota, mutta Ubik todella oli sitä. Se hämmensi ajatuksia ja jätti vaikutelmat maailmasta ja lukukokemuksesta vinksalleen ja epäjärjestykseen, mikä on hyvä juttu, koska pelkäsin, että se lopuksi selittäisi kaiken ja olo olisi kuin dekkarin jälkeen. Ubik saavutti vaikutuksensa huipun vasta loputtuaan, jäädessään kummittelemaan mieleeni. Mietin jopa sen lukemista välittömästi uudelleen, mitä en ole koskaan tehnyt romaanien kanssa.

Tässä muutamia kysymyksiä, joita haluaisin pohtia seuraavalla lukukerralla:
- Mikä sai Dickin kirjoittamaan tämän kirjan? Mitkä ovat sen keskeiset teemat, mitä Dick haluaa sanoa sillä?
- Mitä Dick ajoi takaa itse Ubikilla? Ajatus spraypurkkiin pakatusta, kornisti mainostetusta eksistenssinsäilyttäjästä on hillitön, mutta mitä muuta se on?
- Oliko Pat Conleylla mitään osuutta mihinkään?
- Viimeinen luku oli aika hämärä. Mitä Joe Chipille oikein tapahtui, mitä Runciterille?
- Onko kirja eksistentiaalista kauhua (niin kuin Time kuvasi) vai onko se pikemminkin levoton ja häiritsevä komedia? Millaisia lukukokemuksia muilla on ollut?