Solaris kolahti. Kovaa.
Parikymppisenä se ei kolahtanut, oli liian kuiva ja tylsä. Seitsemässä vuodessa on ilmeisesti tullut muututtua ja opittua kaikenlaista. Kirja on alusta lähtien kaunis ja kiehtova, visuaalinen ja älykäs. Suomennos, vaikka onkin tehty ranskan kautta eikä alkuperäisestä puolasta, on kaunis ja luonteva. Se on myös filosofinen, mikä ei tarkoita sitä, että Lem paukauttaisi kussakin luvussa pari latte...mietelausetta elämästä ja rakkaudesta; sen sijaan Solaris esittää kysymyksiä ja ihmettelee sekä kytkee teoksensa filosofian historian keskusteluihin.
Se, ovatko Solariksen ihmettelyt ja filosofiakytkökset mielekkäitä vai brassailevia, ei kuitenkaan ole tämän kirjoituksen aihe. Kirja on meinaan aika kova pala sulateltavaksi. Toki se on ainakin elämättömälle filosofiadiggarille mukaansatempaava -- paitsi silloin kun se on niin ahdistava että se on pakko laskea hetkeksi alas -- mutta sen esittämät kysymykset eivät ole erityisen helppoja. Se esittää ihmisen haavoittuvaisena, rajallisena ja jopa pikkumaisena ja pohtii, onko sellaisella olennolla mitään mahdollisuutta tuntea muita elämänmuotoja tai edes toisiaan. Niin planeetta kuin kirjakin tekevät ihmiskoetta.
Toisin kuin naivismiinsa ja tieteisuskoonsa hukkuva Clarke, Lem ei idealisoi ihmistä. Lemille ihminen ei ole logiikkakone tai The Mind, jolle povataan jumalallista tulevaisuutta; hänen ihmisensä on paitsi ajatteleva, myös tunteva ja haavoittuva; hänen ihmisellään on paitsi tietoisuus, myös tiedostamaton; hänen ihmisensä tekevät virheitä ja toimivat niin kuin ei pitäisi.
Lemin pohdinnat ovat aika eksplisiittisiä. Monta lukua käytetään päähenkilö Kris Kelvinin, jonka näkökulmasta kirja on kerrottu, mielenliikkeiden kuvailuun; samoin monta lukua käytetään kuvailemaan tiedeyhteisön reaktioita Solarikseen. Kelvin on rikas ja monipuolinen hahmo, ja kirjan maailma on uskottava ja monipuolinen. Kirja on kyllä scifiä, mutta pääpaino ei ole teknologialla, vaan nimenomaan tieteellä. Kirjassa teknologia on sivuseikka ja sitä on kuvailtu vain ylimalkaisesti, mikä on sikäli onni, että kirja on kestänyt erinomaisesti aikaa. Se onnistuu luomaan hyvän kuvan tulevaisuudesta, koska se jättää teknologisten vermeiden yksityiskohdat lukijan mielikuvituksen varaan.
Tiedettä, sen tekemistä ja sen mahdollisuuksia kirja sitten käsittelee sitäkin enemmän; itse asiassa lähes koko ajan. Lem esittelee Solariksen-tutkimuksen historiaa, lukuisia koulukuntia, keskinäisiä kiistoja, aikakausia, skeptikkoja, pamfletteja, toinen toistaan villimpiä teorioita ja niiden virheitä ja saavutuksia. Voi kuulostaa jonkun korviin tylsältä, ja jos kysymykset tiedon rajoista ja tieteen mahdollisuuksista eivät kiinnosta, osa kirjasta mennee puurtamiseksi -- huolimatta siitä, että Lem on erinomainen kertoja, jonka teksti soljuu kaikkein teknisimmissäkin kohdissa. Dialogikin on erinomaista: että puhujan tunnistaa, vaikka tätä ei erikseen mainittaisi; lisäksi pidän siitä, että välillä hahmojen lauseet jäävät kesken tai he tuntuvat sanovan mielettömyyksiä, ja tulkinta jätetään lukijalle. Huumoria ei hirveästi ole, ellei laillani saa omituisia kiksejä siitä, että bongaa vinksahtaneen version kartesiolaisesta epäilystä.
Jos kirjan tapahtumat kuvailisi ulkoisesti, toimijat ja heidän toimensa objektiivisesti, kuin paraskin behavioristi, ei siinä voitaisi väittää tapahtuvan juuri mitään. Filosofiset kelat ja hahmojen väliset suhteet -- joku omituinen on jopa väittänyt tätä rakkaustarinaksi -- ovat pääosassa. Jos ei pidä spekulaatiosta ja introspektiosta, Solaris pitää jättää väliin.
Aika hiton vaikea tästä on sanoa mitään pahaa. Se oli kuin mittatilaustyönä minun tarpeitani ja mieltymyksiäni varten kirjoitettu.
maanantai 11. helmikuuta 2008
torstai 7. helmikuuta 2008
Raivonpurkaus
Jokin menee yli hilseen. Sitten ihminen tuntee olonsa tyhmäksi ja sekös kyrpii. Elokuvassa ei tuntunut olevan järkeä, kirja loppui kesken kaiken, siinä ei pysynyt kärryillä, tekotapa oli jotenkin erilainen kuin missään aiemmin nähdyssä. Siinä ei tuntunut tapahtuvan mitään: ei yhtään murhaa, ei lainkaan räjähdyksiä. Siinä olisi pitänyt keskittyä, mutta kun leffaan haluaa mennä viihtymään, kirjalta odotetaan realismia, musiikin pitäisi olla Stratovariusta.
Mutta kun ei ole. Mitä tekee esimerkki-ihminen?
"Tekotaiteellista paskaa."
"Yliarvostettu."
Vitut.
"Tekotaiteellinen" ei sanana tarkoita mitään. Ei yhtään mitään. Se, että joku sanoo jotakin tekotaiteelliseksi, sen sijaan tarkoittaa, että sanoja on täysi urpo, joka purkaa pahaa oloaan ja tyhmyyttään projisoimalla oman huonoutensa kokemaansa teokseen. "Tekotaiteellinen" on täysin tyhjä sana, joka liitetään teokseen, joka ei ole ihan sitä, mitä tavallisesti on tottunut näkemään.
Mitä "tekotaiteellinen" voisi edes tarkoittaa? "Yritetään tehdä jostakin kovin taiteellista, mutta ei osata." Kuka sitten osaa tehdä objektiivisen arvion taiteellisuudesta? Mitä on hyvä taide? Luultavasti haukkujan mielestä sellaista, mistä hän itse pitää, mikä on juuri häneen uppoavaa taidetta. Kun jokin on hyvää ja vaikuttavaa, "se on taidetta".
Vedän vähän takaisin; on myönnettävä, että se, kun joku täysin lahjaton tiskirätti yrittää vääntää runoa tai tanssiesitystä tai valokuvaa sydänverellään ja matkien suuria sankareitaan ("Hei, kattokaa, mä kuulostan A.W. Yrjänältä") on tekotaiteellinen. Hänellä ei ole omaa näkemystä, hän ei tee sitä, mitä haluaa tehdä tai katsoo tarpeelliseksi tehdä; hän tekee sen brassailun tarpeesta, hän haluaa vaikuttaa taiteilijalta ja valitsee välineekseen lahjattoman imitaation.
Miten tällaista sitten arvioi? Ainakin itsellä on syytä olla kompetenssia. Timo Tolkilla ei ole mitään vitun kompetenssia arvioida CMX:n musiikkia tai Yrjänän tekstejä.
Jos esimerkki-ihmisemme ei käytä sanaa "tekotaiteellinen", hän käyttää sanaa "yliarvostettu". Mitä se taas tarkoittaa? Esimerkki-ihminen väittää silloin näkevänsä kohteensa objektiivisesti ja oikein. "Solaris on yliarvostettu scifikirja, eihän siinä edes tapahdu mitään." Puhuja ilmaisee tällöin olevansa putkinäköinen idiootti, joka ei tajua, että muilla on ehkä toiset arvostuksen kriteerit. Toki Solaris tuntuu paskalta, jos haluaa kirjalta vauhdikasta scifiseikkailua, jossa räjähtää ja paukkuu; ja jos ei osaa asettua muiden näkökulmaan ja miettiä, miksiköhän tätä kirjaa niin kovasti hehkutetaan. Jos jokin tuntuu paskalta, niin sanokoon, että se on paska; se on subjektiivinen ilmaus, ilmaus omasta kokemuksesta suhteessa taideobjektiin. Tai perustelkoon näkemyksensä. Turha sitä on kirjan ominaisuuksia syyttää omasta tyhmyydestä tai siitä, että sattui lukemaan jotakin, jonka kohdeyleisöön ei kuulu.
Ja mitä tarkoittaa tyhmyys? Ei sitä, että ei ymmärrä kaikkea, tiedä kaikkea, tunne kaikkea; vaan sitä, että ei tajua omia rajojaan, vaan julistaa omat kapeat, perustelemattomat urpoutensa muulle maailmalle eikä viitsi yrittää muuttua.
Ei ole tyhmiä kysymyksiä, on vain tyhmiä ihmisiä: niitä jotka eivät kysy.
Mutta kun ei ole. Mitä tekee esimerkki-ihminen?
"Tekotaiteellista paskaa."
"Yliarvostettu."
Vitut.
"Tekotaiteellinen" ei sanana tarkoita mitään. Ei yhtään mitään. Se, että joku sanoo jotakin tekotaiteelliseksi, sen sijaan tarkoittaa, että sanoja on täysi urpo, joka purkaa pahaa oloaan ja tyhmyyttään projisoimalla oman huonoutensa kokemaansa teokseen. "Tekotaiteellinen" on täysin tyhjä sana, joka liitetään teokseen, joka ei ole ihan sitä, mitä tavallisesti on tottunut näkemään.
Mitä "tekotaiteellinen" voisi edes tarkoittaa? "Yritetään tehdä jostakin kovin taiteellista, mutta ei osata." Kuka sitten osaa tehdä objektiivisen arvion taiteellisuudesta? Mitä on hyvä taide? Luultavasti haukkujan mielestä sellaista, mistä hän itse pitää, mikä on juuri häneen uppoavaa taidetta. Kun jokin on hyvää ja vaikuttavaa, "se on taidetta".
Vedän vähän takaisin; on myönnettävä, että se, kun joku täysin lahjaton tiskirätti yrittää vääntää runoa tai tanssiesitystä tai valokuvaa sydänverellään ja matkien suuria sankareitaan ("Hei, kattokaa, mä kuulostan A.W. Yrjänältä") on tekotaiteellinen. Hänellä ei ole omaa näkemystä, hän ei tee sitä, mitä haluaa tehdä tai katsoo tarpeelliseksi tehdä; hän tekee sen brassailun tarpeesta, hän haluaa vaikuttaa taiteilijalta ja valitsee välineekseen lahjattoman imitaation.
Miten tällaista sitten arvioi? Ainakin itsellä on syytä olla kompetenssia. Timo Tolkilla ei ole mitään vitun kompetenssia arvioida CMX:n musiikkia tai Yrjänän tekstejä.
Jos esimerkki-ihmisemme ei käytä sanaa "tekotaiteellinen", hän käyttää sanaa "yliarvostettu". Mitä se taas tarkoittaa? Esimerkki-ihminen väittää silloin näkevänsä kohteensa objektiivisesti ja oikein. "Solaris on yliarvostettu scifikirja, eihän siinä edes tapahdu mitään." Puhuja ilmaisee tällöin olevansa putkinäköinen idiootti, joka ei tajua, että muilla on ehkä toiset arvostuksen kriteerit. Toki Solaris tuntuu paskalta, jos haluaa kirjalta vauhdikasta scifiseikkailua, jossa räjähtää ja paukkuu; ja jos ei osaa asettua muiden näkökulmaan ja miettiä, miksiköhän tätä kirjaa niin kovasti hehkutetaan. Jos jokin tuntuu paskalta, niin sanokoon, että se on paska; se on subjektiivinen ilmaus, ilmaus omasta kokemuksesta suhteessa taideobjektiin. Tai perustelkoon näkemyksensä. Turha sitä on kirjan ominaisuuksia syyttää omasta tyhmyydestä tai siitä, että sattui lukemaan jotakin, jonka kohdeyleisöön ei kuulu.
Ja mitä tarkoittaa tyhmyys? Ei sitä, että ei ymmärrä kaikkea, tiedä kaikkea, tunne kaikkea; vaan sitä, että ei tajua omia rajojaan, vaan julistaa omat kapeat, perustelemattomat urpoutensa muulle maailmalle eikä viitsi yrittää muuttua.
Ei ole tyhmiä kysymyksiä, on vain tyhmiä ihmisiä: niitä jotka eivät kysy.
keskiviikko 6. helmikuuta 2008
Arthur C. Clarke: 2001: A Space Odyssey
Luin vastikään Arthur C. Clarken klassikon 2001: A Space Odyssey ja totesin sen huonoksi. Sitten lepäsin.
Sitten menin erinäisille sivustoille etsimään muiden kommentteja aiheesta, odottaen löytäväni samanmielisiä, mutta katso, he olivat aika harvassa.
Ihmettelin kovasti, koska en muista pitkään aikaan lukeneeni mitään niin huonoa.
Päiviä kestäneen vitutuksen ihmetellä tapahtunutta. Mikä siinä oli niin huonoa? Ja ennen kaikkea: mistä johtuu se, että minusta se on auttamattoman amatöörimäinen räpellys, mutta noin kaikkien muiden mielestä se on mestariteos?
Jos luen kirjan, josta en pidä, osaan mielestäni melko hyvin hahmottaa, miksi en pitänyt siitä, ja miksi joku muu voi pitää siitä. Minusta Dragonlance on tylsää, kornia ja kliseistä jöötiä, mutta luulen ymmärtäväni, mikä siinä joihinkuihin vetoaa. Uskottelen itselleni, että on olemassa ero subjektiivisen ja objektiivisen arvion välillä ja että olen melko hyvä käymään niiden rajaa.
2001 on eri juttu. Mun on mahdottoman vaikea ymmärtää, miksi sitä yhä niin hehkutetaan. Varmasti se on ilmestyessään 1968 ollut tosi kova juttu, Clarke kun on aika äijä käyttökelpoisen ja uskottavan avaruusteknologian visioimisessa ja tieteen popularisoinnissa. Mutta sen kuvaama teknologia ei ole enää kauhean visionääristä; jonkun avaruudessa käytettävän työkalun insinöörimäisen pikkutarkka ja -sieluinen kuvailu ei tunnu järin mielekkäältä lukea nykypäivänä, jolloin samankaltaisia työkaluja lienee käytössä eri avaruuspuljuilla. Aikansa eläneen teknokatalogin kuivakka kuvaus tuntuu pöljältä.
2001 on muutenkin kirjoitettu amatöörimäisesti. Clarke selittää kaiken puhki eikä jätä mielikuvitukselle mitään tilaa. Eritoten ne kuvaukset, joissa hän hehkuttaa maailmankaikkeuden suuruutta ja mahtavuutta ja meidän (toistaiseksi voimassa olevaa) mitättömyyttämme, ovat mahdottoman korneja ja tönkköjä jo itsessään; asiaa vielä pahentaa se, että Clarke ei tajua kaunista pientä sääntöä "show, don't tell". Jos sen tuntee ja hallitsee hyvin, lukija ei saa tekstistä tarpeekseen, hän imeytyy siihen mukaan, janoaa lisää, tuntee, että yksi lukukerta ei riitä.
Clarke puolestaan ensin yläasterunoudellaan kuvailee sitä, kuinka ihmeellinen onkaan Jupiter ja kuinka pieni onkaan Maa sen rinnalla, ja sen jälkeen kappaleen vielä lisää kappaleen loppuun, että Jupiter on ihmeellinen ja kaunis ja henkeäsalpaava ja jättimäinen.
En olisi niin ihmeissäni, jos löytäisin paljonkin eriäviä mielipiteitä. Mutta kun minun kanssa samanmielisten joukko on pieni kuin ihminen Jupiteriin verrattuna, niin kyllä vetää nöyräksi. Enkä lainkaan tajua, miksi se uppoaa joihinkuihin kuin ilmoitus profeettaan. Yhdet ylistävät sitä kauniiksi ja eksistentiaaliseksi; toisille se on älykäs ja syvällinen ; kolmansille se on jopa maailmankuvan mullistava kokemus.
Toki eka osio "Primeval Night" on mielenkiintoinen kuvaus ihmisapinoista, HAL on ihan veikeä ja monoliitti myös, mutta ei noilla vielä mestariteosta tehdä. Sen pitäisi käsitellä ihmisen paikkaa maailmankaikkeudessa, mutta analyysiksi se on liian naiivi ja spekulatiivinen -- ylistyslauluksi liian korni. Sen korkealentoisimmat spekulaatiot ovat tyhjiä, koska niillä ei ole mitään yhteyttä yhtään mihinkään.
Lukeekohan tätä koskaan kukaan sellainen joka voisi sanoa perustellun mielipiteensä Clarken puolesta?
tiistai 5. helmikuuta 2008
Philip K. Dick: Ubik
Tämä merkintä on alunperin julkaistu vuoden 2007 alkupuolella aikaisemmassa blogissani, joka kuoli pystyyn.
(Alussa yleistä juttua, joka ei paljasta tapahtumia, mutta kylläkin tiettyjä teemoja ja alkuasetelman [joista kaikkein spoileriherkimmät voivat saada näppylöitä]. Lihavoidun "Spoilereita edessäpäin"-merkinnän jälkeen tulee spoilereita, eli juonipaljastuksia, ja ihmettelyä kirjasta kokonaisuutena.)
Dick oli muutamia vuosia sitten mielikirjailijoitani. Sitten menikin muutama vuosi lukematta lainkaan hänen kirjojaan, en tiedä miksi.
Jälleennäkeminen oli erittäin mieluisa yllätys. Neljässä-viidessä vuodessa mun tapa lukea kirjoja on kehittynyt; olen paitsi tullut fiksummaksi, myös herkemmäksi ja psykologinen silmäni on kehittynyt. Olikin mieluisaa palata ns. scifikirjailijan pariin ja huomata, että nyt pidin vielä enemmän Dickin töistä kuin muutama vuosi sitten. Sain Ubikista ihan hitosti enemmän irti jo
muutamalla ekalla sivulla kuin pari-kolme vuotta sitten, kun yritin aloittaa sen lukemisen ja jolloin se vaikutti tylsältä. Muutenkin Dick-muistoni suurimmasta osasta hänen kirjoistaan (ehkä Valista ja A Scanner Darklya lukuunottamatta) olivat sellaisia, että ensimmäiset sata sivua menee vähän puurtaen, mutta sitten kolisee.
Nyt Ubik veti saman tien mukaansa. Sen maailma vaikuttaa kiehtovalta ja omituiselta, henkilöt eläviltä ja tuntevilta, ja Dickin ilmaisu on yhtaikaa selkeätä, värikästä ja intensiivistä, älykästä ja herkkää, ahdistavaa ja hillitöntä, ja ehdottoman mukaansatempaavaa. Hänen suurimpia lahjojaan lienee hänen kykynsä tehdä täysin järjenvastaisista ideoista, joita hän monesti mahduttaa yhteen kirjaan useita, kiehtovia ja ajattelemisenarvoisia.
Ubikin lähtökohta: on vuosi 1992 (kirjoittamisajankohtana 23 vuotta tulevaisuudessa, mikä on lievästi sanoen liioittelua teknologinen taso huomioiden) ja ihmiskunta on joutunut kohtaamaan täysin uuden maailman. Paitsi että se on levittäytynyt maapallon ulkopuolelle, myös telepatia ja
sen sukuiset kyvyt ovat kehittyneet, kuolleita voidaan pitää vähitellen hupenevessa "half-lifessa" (sanaleikki: toisaalta kyseessä on elämän ja kuoleman rajalla oleva tila, jossa olevaan ihmiseen saa yhteyden teknologian avulla; toisaalta kyseessä on suoraan kääntäen puoliintumisaika, eli aika, joka menee aineen hajoamiseen puoleen nykyisestä arvostaan), ja yhteiskunta on järkyttävän kaupallistunut. On mahdollista, ja ilmeisesti yleistä, asua kodissa, jossa kaikki, mukaanlukien ulko-ovi, jääkaappi, kahvinkeitin ja suihku, toimivat kolikoilla (ja tämän lisäksi vielä vuokra).
Telepaatit ja normaalit eivät tule kauhean hyvin toimeen keskenään, ja telepaattien rinnalle evoluutiossa on kehittynyt "inertiaaleja" (inertial), jotka negatoivat telepaattien kyvyt. Glen Runciter johtaa inertiaalien organisaatiota.
Ennen kuin menen spoilereihin ja tuon suurempiin vihjauksiin, lienee syytä sanoa jotakin kirjan pointista, tai siitä, miksi kenenkään tulisi tai ei tulisi lukea tätä. Minua ei (pääasiassa) niinkään kiinnosta kirjoissa niiden juonet, kuin tapa, jolla ne on kirjoitettu, niiden henkilöt, ja niiden käsittelemät teemat. Juoni saa jäädä sivuseikaksi, mutta hyvä sellainen on tietysti plussaa.
Dickin tyyli on yksi syy. Hänen tekstiään on nautinto lukea, kuten jo edellä ehdin hehkuttaa. Kirjan tunnelma on paikoin hillitön, paikoin koskettava ja useimmiten täysin vainoharhainen.
Samoin hänen henkilöhahmonsa ovat kiehtovia; Ubikista tulee sellainen olo, että kirjoittaja rakastaa ihmisiä vikoineen kaikkineen, ja suhtautuu heihin herkästi. Plussana Ubik ei anna kuvaa, että vain valkoinen mies on hyvä, tavallinen ja kunnioitettava. Vaikka Ubikin keskushenkilöt ovat kaikki miehiä, minulle ei silti jäänyt kuvaa, että Dick ei arvostaisi naisia tai että hän luokittelisi naiset vain tietyntyyppisiksi ihmisiksi. Naiset ovat osa hänen henkilögalleriaansa ja tuntuvat eläviltä, toimivilta ihmisiltä.
Ubikin teemat ovat Dickille tyypillisiä: ihmisyys, ihmiselämä, todellisuus, havaintojemme luotettavuus. Tässä inhimillisyys asettuu vasten ainakin kaupallisuutta ja kaaosta, elämän välttämätöntä loppua.
En todellakaan väitä ymmärtäneeni kirjasta kaikkea. Se näet on varsin hämärä ja ajatuksiltaan vaikea, mutta silti nopealukuinen ja mukaansatempaava parisataasivuinen opus. Tapahtumat ovat omituisia, teemoja ehkä selventäisivät muutamat latinaksi tulevat lainaukset (jos ymmärtäisi latinaa), ja eritoten tunnetilat ovat haastavia. Paitsi että välillä on vaikeata päättää, pitäisikö nauraa vai ahdistua, henkilöiden kokemukset ovat vähintäänkin omituisia, ja vaikka Dick kuvailee niitä erittäin hyvin, ne ovat niin vieraita, että niistä on vaikeata saada kiinni.
Osa lukijoista voi ahdistua tuollaisesta epämääräisyydestä. Itse en kirjaa lukiessa oikein tiennyt, mitä ajatella, mutta sen jälkimaku on ollut viipyillyt (ja ehkä sen puoliintumisaika on 10 000 vuotta, kuten Kekkosen) erinomaisena. Se on kuin jostakin toisesta todellisuudesta, enkä oikein
tiedä, miten sitä tulisi kuvailla. Jollakin nettisivuilla sanottiin, että huumevieroituksen oireet tuntuvat samankaltaisilta (mistä Dickillä oli takuulla kokemusta).
Muistelen pitäneeni Dickistä jo silloin parikymppisenä siksi, että hän kirjoittaa lyhyesti, mutta tiiviisti ja ajatuksella. Hänen kirjansa lukee nopeasti ja ne ovat erittäin inspiroivia, ja ne vievät mukaansa ajatuksiin, joista ei oikein tiedä, ovatko ne mielekkäitä vai turhia; ne ovat vaikeita
eivätkä aliarvioi lukijaa, mutta silti niitä on helppo lähestyä, niihin on helppo jäädä koukkuun ja niistä voi nauttia, vaikkei ymmärtäisikään, mitä on apperseptio. Ne kutsuvat kirjoittamaan itsekin, ja kokeilemaan mitä kummallisimpia scifi-idiksiäänkin. Tärkeintä kun Dickille ei ole
konkreettisten ideoiden uskottavuus (mikä hiton yhteiskunta muka rappioituisi niin pitkälle, että ULKO-OVI toimisi kolikolla?), vaan se, että ne viittaavat joihinkin muihin ideoihin. Jollakin omituisella tavalla Dickin teknologiset innovaatiot ovat metaforia. Joku minua sivistyneempi voisi
tietää, onko kyseessä allegoria vai mikä.
Siinä on minusta jo tarpeeksi syitä lukea Ubik. Varoituksen sana kuitenkin: kirja on hyvin omituinen, ja jos Dick kuulostaa lupaavalta, mutta omat lukutottumuksesi ovat vähän realistisempien romaanien parista, kannattaa aloittaa jostakin muusta; koskettava, hillitön ja häiritsevä huumekuvaus Hämärän vartija (A Scanner Darkly) ja vaihtoehtohistorian merkkiteos
Oraakkelin kirja (The Man in the High Castle) ovat vähän "tavallisempia".
SPOILEREITA EDESSÄPÄIN; lue omalla vastuulla
Ubik on myös sarjaa "kirja, jossa on yllättävä käänne". Itse asiassa niitä on useita. Osin minua häiritsi se, että tietyt jutut alkuasetelmassa, jotka eritoten kiehtoivat ja/tai hauskuuttivat minua, kuten koko se yhteiskunnallinen kokonaisuus, joihin viitattiin alussa, jäivät pois kirjan edetessä ja päähenkilöt joutuivat regressoituvaan todellisuuteen. Ei enää Hollisia, ei telepaatteja, ei maksullisia ulko-ovia, ei Yhteiskuntaa -- vain päähenkilöiden omituiseksi muuttunut elämä ja Suuri Arvoitus Siitä Mitä Hittoa Tapahtuu. On kuin kirjan alun eräät elementit olisivat olleet vain
yksittäisiä satiiripiikkejä, tunnelman tai ajatusten herättäjiä tai temaattisesti tärkeitä elementtejä tai tulkinta-avaimia.
Olin aluksi vähän pettynyt kirjan saamaan käänteeseen: lähes kaikki, mitä siltä odotin, yhtäkkiä pyyhkäistäänkin pois! Samoin se, että kirjan alun tunnelmallinen, herkkä ja kiehtova kerronta vaihtuikin eräänlaiseksi dekkariksi. Tärkeimmäksi kysymykseksi tuntui muuttuvan ratkaistavissa oleva arvoitus ("Mitä meille tapahtuu?"), ei jokin inhimillinen asia. Tämän takia
Ubikin ensilukeminen oli vähän ristiriitainen kokemus; niin minulle käy usein, kun jokin antaa odottaa jotakin muuta kuin mitä on. Toisaalta olin pettynyt, että en saanutkaan kaikkea mitä odotin, mutta toisaalta se, mitä todella sain, oli itsessään -- hämmentävää.
Käytän sanaa 'hämmentävä' aivan liian usein, niin, että sen todellinen merkitys meinaa kadota, mutta Ubik todella oli sitä. Se hämmensi ajatuksia ja jätti vaikutelmat maailmasta ja lukukokemuksesta vinksalleen ja epäjärjestykseen, mikä on hyvä juttu, koska pelkäsin, että se lopuksi selittäisi kaiken ja olo olisi kuin dekkarin jälkeen. Ubik saavutti vaikutuksensa huipun vasta loputtuaan, jäädessään kummittelemaan mieleeni. Mietin jopa sen lukemista välittömästi uudelleen, mitä en ole koskaan tehnyt romaanien kanssa.
Tässä muutamia kysymyksiä, joita haluaisin pohtia seuraavalla lukukerralla:
- Mikä sai Dickin kirjoittamaan tämän kirjan? Mitkä ovat sen keskeiset teemat, mitä Dick haluaa sanoa sillä?
- Mitä Dick ajoi takaa itse Ubikilla? Ajatus spraypurkkiin pakatusta, kornisti mainostetusta eksistenssinsäilyttäjästä on hillitön, mutta mitä muuta se on?
- Oliko Pat Conleylla mitään osuutta mihinkään?
- Viimeinen luku oli aika hämärä. Mitä Joe Chipille oikein tapahtui, mitä Runciterille?
- Onko kirja eksistentiaalista kauhua (niin kuin Time kuvasi) vai onko se pikemminkin levoton ja häiritsevä komedia? Millaisia lukukokemuksia muilla on ollut?
(Alussa yleistä juttua, joka ei paljasta tapahtumia, mutta kylläkin tiettyjä teemoja ja alkuasetelman [joista kaikkein spoileriherkimmät voivat saada näppylöitä]. Lihavoidun "Spoilereita edessäpäin"-merkinnän jälkeen tulee spoilereita, eli juonipaljastuksia, ja ihmettelyä kirjasta kokonaisuutena.)
Dick oli muutamia vuosia sitten mielikirjailijoitani. Sitten menikin muutama vuosi lukematta lainkaan hänen kirjojaan, en tiedä miksi.
Jälleennäkeminen oli erittäin mieluisa yllätys. Neljässä-viidessä vuodessa mun tapa lukea kirjoja on kehittynyt; olen paitsi tullut fiksummaksi, myös herkemmäksi ja psykologinen silmäni on kehittynyt. Olikin mieluisaa palata ns. scifikirjailijan pariin ja huomata, että nyt pidin vielä enemmän Dickin töistä kuin muutama vuosi sitten. Sain Ubikista ihan hitosti enemmän irti jo
muutamalla ekalla sivulla kuin pari-kolme vuotta sitten, kun yritin aloittaa sen lukemisen ja jolloin se vaikutti tylsältä. Muutenkin Dick-muistoni suurimmasta osasta hänen kirjoistaan (ehkä Valista ja A Scanner Darklya lukuunottamatta) olivat sellaisia, että ensimmäiset sata sivua menee vähän puurtaen, mutta sitten kolisee.
Nyt Ubik veti saman tien mukaansa. Sen maailma vaikuttaa kiehtovalta ja omituiselta, henkilöt eläviltä ja tuntevilta, ja Dickin ilmaisu on yhtaikaa selkeätä, värikästä ja intensiivistä, älykästä ja herkkää, ahdistavaa ja hillitöntä, ja ehdottoman mukaansatempaavaa. Hänen suurimpia lahjojaan lienee hänen kykynsä tehdä täysin järjenvastaisista ideoista, joita hän monesti mahduttaa yhteen kirjaan useita, kiehtovia ja ajattelemisenarvoisia.
Ubikin lähtökohta: on vuosi 1992 (kirjoittamisajankohtana 23 vuotta tulevaisuudessa, mikä on lievästi sanoen liioittelua teknologinen taso huomioiden) ja ihmiskunta on joutunut kohtaamaan täysin uuden maailman. Paitsi että se on levittäytynyt maapallon ulkopuolelle, myös telepatia ja
sen sukuiset kyvyt ovat kehittyneet, kuolleita voidaan pitää vähitellen hupenevessa "half-lifessa" (sanaleikki: toisaalta kyseessä on elämän ja kuoleman rajalla oleva tila, jossa olevaan ihmiseen saa yhteyden teknologian avulla; toisaalta kyseessä on suoraan kääntäen puoliintumisaika, eli aika, joka menee aineen hajoamiseen puoleen nykyisestä arvostaan), ja yhteiskunta on järkyttävän kaupallistunut. On mahdollista, ja ilmeisesti yleistä, asua kodissa, jossa kaikki, mukaanlukien ulko-ovi, jääkaappi, kahvinkeitin ja suihku, toimivat kolikoilla (ja tämän lisäksi vielä vuokra).
Telepaatit ja normaalit eivät tule kauhean hyvin toimeen keskenään, ja telepaattien rinnalle evoluutiossa on kehittynyt "inertiaaleja" (inertial), jotka negatoivat telepaattien kyvyt. Glen Runciter johtaa inertiaalien organisaatiota.
Ennen kuin menen spoilereihin ja tuon suurempiin vihjauksiin, lienee syytä sanoa jotakin kirjan pointista, tai siitä, miksi kenenkään tulisi tai ei tulisi lukea tätä. Minua ei (pääasiassa) niinkään kiinnosta kirjoissa niiden juonet, kuin tapa, jolla ne on kirjoitettu, niiden henkilöt, ja niiden käsittelemät teemat. Juoni saa jäädä sivuseikaksi, mutta hyvä sellainen on tietysti plussaa.
Dickin tyyli on yksi syy. Hänen tekstiään on nautinto lukea, kuten jo edellä ehdin hehkuttaa. Kirjan tunnelma on paikoin hillitön, paikoin koskettava ja useimmiten täysin vainoharhainen.
Samoin hänen henkilöhahmonsa ovat kiehtovia; Ubikista tulee sellainen olo, että kirjoittaja rakastaa ihmisiä vikoineen kaikkineen, ja suhtautuu heihin herkästi. Plussana Ubik ei anna kuvaa, että vain valkoinen mies on hyvä, tavallinen ja kunnioitettava. Vaikka Ubikin keskushenkilöt ovat kaikki miehiä, minulle ei silti jäänyt kuvaa, että Dick ei arvostaisi naisia tai että hän luokittelisi naiset vain tietyntyyppisiksi ihmisiksi. Naiset ovat osa hänen henkilögalleriaansa ja tuntuvat eläviltä, toimivilta ihmisiltä.
Ubikin teemat ovat Dickille tyypillisiä: ihmisyys, ihmiselämä, todellisuus, havaintojemme luotettavuus. Tässä inhimillisyys asettuu vasten ainakin kaupallisuutta ja kaaosta, elämän välttämätöntä loppua.
En todellakaan väitä ymmärtäneeni kirjasta kaikkea. Se näet on varsin hämärä ja ajatuksiltaan vaikea, mutta silti nopealukuinen ja mukaansatempaava parisataasivuinen opus. Tapahtumat ovat omituisia, teemoja ehkä selventäisivät muutamat latinaksi tulevat lainaukset (jos ymmärtäisi latinaa), ja eritoten tunnetilat ovat haastavia. Paitsi että välillä on vaikeata päättää, pitäisikö nauraa vai ahdistua, henkilöiden kokemukset ovat vähintäänkin omituisia, ja vaikka Dick kuvailee niitä erittäin hyvin, ne ovat niin vieraita, että niistä on vaikeata saada kiinni.
Osa lukijoista voi ahdistua tuollaisesta epämääräisyydestä. Itse en kirjaa lukiessa oikein tiennyt, mitä ajatella, mutta sen jälkimaku on ollut viipyillyt (ja ehkä sen puoliintumisaika on 10 000 vuotta, kuten Kekkosen) erinomaisena. Se on kuin jostakin toisesta todellisuudesta, enkä oikein
tiedä, miten sitä tulisi kuvailla. Jollakin nettisivuilla sanottiin, että huumevieroituksen oireet tuntuvat samankaltaisilta (mistä Dickillä oli takuulla kokemusta).
Muistelen pitäneeni Dickistä jo silloin parikymppisenä siksi, että hän kirjoittaa lyhyesti, mutta tiiviisti ja ajatuksella. Hänen kirjansa lukee nopeasti ja ne ovat erittäin inspiroivia, ja ne vievät mukaansa ajatuksiin, joista ei oikein tiedä, ovatko ne mielekkäitä vai turhia; ne ovat vaikeita
eivätkä aliarvioi lukijaa, mutta silti niitä on helppo lähestyä, niihin on helppo jäädä koukkuun ja niistä voi nauttia, vaikkei ymmärtäisikään, mitä on apperseptio. Ne kutsuvat kirjoittamaan itsekin, ja kokeilemaan mitä kummallisimpia scifi-idiksiäänkin. Tärkeintä kun Dickille ei ole
konkreettisten ideoiden uskottavuus (mikä hiton yhteiskunta muka rappioituisi niin pitkälle, että ULKO-OVI toimisi kolikolla?), vaan se, että ne viittaavat joihinkin muihin ideoihin. Jollakin omituisella tavalla Dickin teknologiset innovaatiot ovat metaforia. Joku minua sivistyneempi voisi
tietää, onko kyseessä allegoria vai mikä.
Siinä on minusta jo tarpeeksi syitä lukea Ubik. Varoituksen sana kuitenkin: kirja on hyvin omituinen, ja jos Dick kuulostaa lupaavalta, mutta omat lukutottumuksesi ovat vähän realistisempien romaanien parista, kannattaa aloittaa jostakin muusta; koskettava, hillitön ja häiritsevä huumekuvaus Hämärän vartija (A Scanner Darkly) ja vaihtoehtohistorian merkkiteos
Oraakkelin kirja (The Man in the High Castle) ovat vähän "tavallisempia".
SPOILEREITA EDESSÄPÄIN; lue omalla vastuulla
Ubik on myös sarjaa "kirja, jossa on yllättävä käänne". Itse asiassa niitä on useita. Osin minua häiritsi se, että tietyt jutut alkuasetelmassa, jotka eritoten kiehtoivat ja/tai hauskuuttivat minua, kuten koko se yhteiskunnallinen kokonaisuus, joihin viitattiin alussa, jäivät pois kirjan edetessä ja päähenkilöt joutuivat regressoituvaan todellisuuteen. Ei enää Hollisia, ei telepaatteja, ei maksullisia ulko-ovia, ei Yhteiskuntaa -- vain päähenkilöiden omituiseksi muuttunut elämä ja Suuri Arvoitus Siitä Mitä Hittoa Tapahtuu. On kuin kirjan alun eräät elementit olisivat olleet vain
yksittäisiä satiiripiikkejä, tunnelman tai ajatusten herättäjiä tai temaattisesti tärkeitä elementtejä tai tulkinta-avaimia.
Olin aluksi vähän pettynyt kirjan saamaan käänteeseen: lähes kaikki, mitä siltä odotin, yhtäkkiä pyyhkäistäänkin pois! Samoin se, että kirjan alun tunnelmallinen, herkkä ja kiehtova kerronta vaihtuikin eräänlaiseksi dekkariksi. Tärkeimmäksi kysymykseksi tuntui muuttuvan ratkaistavissa oleva arvoitus ("Mitä meille tapahtuu?"), ei jokin inhimillinen asia. Tämän takia
Ubikin ensilukeminen oli vähän ristiriitainen kokemus; niin minulle käy usein, kun jokin antaa odottaa jotakin muuta kuin mitä on. Toisaalta olin pettynyt, että en saanutkaan kaikkea mitä odotin, mutta toisaalta se, mitä todella sain, oli itsessään -- hämmentävää.
Käytän sanaa 'hämmentävä' aivan liian usein, niin, että sen todellinen merkitys meinaa kadota, mutta Ubik todella oli sitä. Se hämmensi ajatuksia ja jätti vaikutelmat maailmasta ja lukukokemuksesta vinksalleen ja epäjärjestykseen, mikä on hyvä juttu, koska pelkäsin, että se lopuksi selittäisi kaiken ja olo olisi kuin dekkarin jälkeen. Ubik saavutti vaikutuksensa huipun vasta loputtuaan, jäädessään kummittelemaan mieleeni. Mietin jopa sen lukemista välittömästi uudelleen, mitä en ole koskaan tehnyt romaanien kanssa.
Tässä muutamia kysymyksiä, joita haluaisin pohtia seuraavalla lukukerralla:
- Mikä sai Dickin kirjoittamaan tämän kirjan? Mitkä ovat sen keskeiset teemat, mitä Dick haluaa sanoa sillä?
- Mitä Dick ajoi takaa itse Ubikilla? Ajatus spraypurkkiin pakatusta, kornisti mainostetusta eksistenssinsäilyttäjästä on hillitön, mutta mitä muuta se on?
- Oliko Pat Conleylla mitään osuutta mihinkään?
- Viimeinen luku oli aika hämärä. Mitä Joe Chipille oikein tapahtui, mitä Runciterille?
- Onko kirja eksistentiaalista kauhua (niin kuin Time kuvasi) vai onko se pikemminkin levoton ja häiritsevä komedia? Millaisia lukukokemuksia muilla on ollut?
Tilaa:
Kommentit (Atom)