Strugatski: Stalker

(Alunperin kirjoitettu 14.2.2008.)

Pöh, pöh ja vielä kerran pöh.

Strugatskin veljesten kirjassa Stalker on ihan kiehtova lähtökohta: Kanadaan sijoittuva neuvostoscifi, jossa tuntematon muukalaiskulttuuri on käväissyt ohimennen maapallolla ja jättänyt jälkeensä Vyöhykkeiksi kutsuttuja alueita, joilla luonnonlait eivät päde ja joilta löytyy kasoittain outoja esineitä, teknologisia vermeitäkin, jopa. Stalkereiksi kutsutut miehet (ei tässä
kirjassa paljon naisia ole, olisiko jopa yksi) tekevät sinne luvattomia reissuja ja hakevat sitä sälää.

Tarkovski on tehnyt kirjan pohjalta erinomaisen (hitaan) elokuvan, joka on visuaalista päänräjäytystä ja liki kolmen tunnin pituudestaan huolimatta oikeuttaa olemassaolonsa. Kirja, joka on tyystin erilainen kuin elokuva, ei taas oikeuttanut mulle edes 216 isofonttista sivuaan. Vittu mitä jaarittelua. Alku on lupaava, mutta suurin osa kirjasta ei herätä mussa yhtään mitään,
mikä sitten vuorostaan sai aikaan aikamoisen kyrvän keskelle otsaa, siihen mihin kerrotaan kolmannen silmän aukeavan.

Kerronta, lukuunottamatta alkuvaiheen ensimmäistä persoonaa, tökkii. Kuvaukset ovat epäselviä ja tönkköjä -- on muuten hassua, miten esimerkiksi Solariksen ylimalkainen kuvailu on kiehtovaa ja mielikuvitusta herättävää, mutta tässä se vain turhauttaa ja tuntuu amatöörimäiseltä; mikä tekee kuvailusta hyvän? -- kieli on tökeröä (johtuneeko suomennoksesta?) ja virkkeet ovat vielä pidempiä kuin tämä (ja kusevat juostessaan). Jotenkin...äijämäistä, karkeaa ja tympeätä. Ehkä pitkien virkkeiden tarkoitus olisi luoda kiireen tuntua, mutta mua ne ärsyttivät; ihan kuin niistä olisi puuttunut se rytmi, jolla pitkät virkkeet oikeuttavat itsensä ja onnistuvat luomaan muutakin kuin vaikeasti seurattavaa kerrontaa.

Koska kerronta ei sujunut, suurin osa kirjasta tuntui ajanhukalta ja epäolennaisuuksiin keskittymiseltä. En päässyt sisään henkilöhahmoihin, joten minua ei kiinnostanut lukea puisevia kuvauksia siitä, mitä kautta hän mihinkin paikkaan meni tai mitä ratapenkalla oli. Hahmojen motiivit jäivät täysin epäselviksi.

Maailma on ihan kiehtova sikäli kuin siinä kuvataan Vyöhykkeen aiheuttamia muutoksia ihmisten elämään ja pieneen Marmontin kaupunkiin, jonka laitamilla yksi Vyöhykkeistä on.

Asetelman mielenkiintoisuudesta huolimatta tarinassa ei tapahdu juuri mitään, ei ainakaan niin paljoa, että sivumäärä oikeuttuisi. Enkä mä saanut siitä kaikesta jaarittelusta ainakaan mitään suuria spekulatiivisia keloja irti, mitä scifiltä odotan. Muutama yksittäinen heitto ja yksi pitkähkö
dialogi vähän avasivat sitä, mitä varten kirja ehkä olisi kirjoitettu, mutta dialogia lukuunottamatta ne olivat latteita ja näköalattomia.

Se olisi saattanut voida avautua tulkinnalle, jos se olisi yhtään tempaissut mukaansa tai viehättänyt muilta osiltaan. Mutta nyt se ei toimi millään tasolla. Mä en saa lainkaan kiinni siitä, miksi tämä kirja on kirjoitettu. Se ei ole seikkailutarina, vaikka välillä voisi kuvitella; se ei ole hyvin kirjoitettu (tai suomennettu); siinä ei ole mitään selkeätä tarinaa; sen henkilöhahmoista ei saa otetta; sillä ei tunnu olevan yhtenäistä teemaa. Jopa 2001: A Space Odysseysta sai kaikesta sen paskuudesta huolimatta kiinni, miksi se on olemassa.

Aargghh. Turhauttaa noin kehno lukukokemus.

Pakko hankkiutua siitä eroon, mä en jaksa katsella sitä mun hyllyssä. Ja tilaakin se vie. Helvetti.