Khaled Hosseini: The Kite Runner

(Alunperin kirjoitettu 19.3.2008.)

(Ei spoilaa, mikä tarkoittaa sitä, että tää on vaan tosi epämääräinen ja äärisubjektiivinen laatuarvio. Spoilaamattomasta arvostelusta on aika vaikea tehdä hyvää :))

Pian leffaankin tuleva The Kite Runner (suomeksi latteasti "Leijapoika") tuli sitten luettua. Naapuri osti sen vuosi takaperin Lauralle lahjaksi ja kovasti suitsutti sitä. Muutenkin olen kuullut kovasti hehkutusta.

Osin yhdyn hehkutuksiin. Moni, ei vähiten Isabel Allende, on sanonut, että lukukokemus on niin vahva, että sen jälkeen ei oikein mikään kirja tunnu pitkään aikaan miltään. Ihan niin pitkälle en mene.

Kirja on siis tarina afganistanilaisesta miehestä, joka kertoo elämäntarinaansa vuoden 2001 joulukuussa. Ihmis- ja yhteiskuntakuvauksessaan se on aika säälimätön, muttei suinkaan lohduton. Musta se oli paikoin varsin ahdistava, muttei se suuremmin onnistunut koskettamaan tai jättämään suuria jälkiä.

Alku on erittäin vahva. Pari sivua luettuani olin koukussa, kymmenen sivua luettuani luulin lukeneeni 30 sivua. Teksti on samalla kertaa helppolukuista, kaunista sekä intensiivistä, takaumakerronnan vihjailevuus toimii harvinaisen hyvin, hahmot ovat kiehtovia ja inhimillisiä. Laatu on sitä pirullista luokkaa, että tulee fiilis, että noin hyvään laatuun ei pääse itse ikinä koskaan missään.

Sitten "jossain vaiheessa" se vain möhähti. Ihmiskuvaus jäi taka-alalle ja soppaan heitettiin tosi dorkia ratkaisuja, joista tuli vähän liikaa mieleen, että on tyyppi tainnut katsella vähän liikaa Hollywood-pätkiä. Alkukirja on nimenomaan erinomaista kirjallisuutta, erinomaista tekstiä; jossain vaiheessa siitä tulee "vain" hyvä tarina, jossa on pari sisällöllistä puutetta, ja jonka kerronta on latteampaa kuin alkukirjassa. Erityisesti Hosseini syyllistyy liialliseen selittelyyn, jotta lukija ihan varmasti tajuaisi kaikki mahdolliset assosiaatiot, ironiat ja symmetriat; se vie
tehoja elävyydeltä ja koskettavuudelta.

Eipä silti, erittäin lupaava esikoisteos ja todiste siitä, että "international bestsellerin" ei tarvitse olla aivotonta hattaraa. Luultavasti uppoaisi tarinavetoisempaan lukijaan paremmin kuin muhun, joka vaatii ilmaisukeinoilta kohtuuttomuuksia. Vastailmestynyt Hosseinin toinen, A Thousand Splendid Suns, on kuulemma kypsempi.