Manhattan

(Alunperin kirjoitettu 13.4.2008.)

Woody Allenin New York (kas?) -pläjäys. Näin kai joskus jonkun Allenin New York -jutun lukiossa ja tuossa vuosi-pari sitten tuli joku muka-dokkari Allenilta, mutta muuten herra oli melko uusi tuttavuus.

Aika hilpeä ja ahdistava pläjäys samalla. Luontevasti näyteltyä ihmissuhdesotkua, loistavaa mustavalkokuvausta (kunnon erot valojen ja varjojen välillä, ah!), hyvää musaa ja todella kuivaa huumoria. Karikatyyrejä älyköistä, jotka ajattelevat ja puhuvat ihan liikaa, viettävät vapaa-aikansa teattereissa, nykytaidenäyttelyissä, lukien ja psykoanalyytikoilla (joilla on omatkin ongelmansa).

Enpä muista kyllä nähneeni ikinä tai ainakaan pitkään aikaan mitään, missä älyköt olisivat olleet näin etualalla. Namedroppailua ja elitismiä, joskin humoristisesti. "Even though it makes fun of pretentious intellectuals, the story is packed with obscure references that makes it less accessible to a general audience", sanoo Wikipedia ja osuu nappiin.

Elokuvana Manhattan loistaa myös. Hyvän, dialogiin nojaavan käsikirjoituksen lisäksi (70-luvun) Allen on ohjaaja, joka rakastaa elokuvaa ilmaisumuotona. Hienoja yleiskuvia kaupungista samalla kun taustalla soi George Gershwin, monet dialogikohtauksetkin on kuvattu kaukaa kauniisti sommiteltuina kuvina, joissa ei juuri liikettä ole, mutta sitäkin enemmän tunnelmaa.

Diggasin kovasti, vaikka/koska tulikin vähän sellainen olo, että ihan liian monet filosofianopiskelijat haluaa olla just tuollaisia tai mikä pahempaa, "mä oon 15 vuoden päästä just tollanen". Jos tulee Orioniin (tai Niagaraan), voisin mennä katsomaan että näkisi kuvat kankaalta.