(Alunperin kirjoitettu 7.5.2008.)
Jeah.
Olenpas viime aikoina tutustunut shakkiin sekä pelaamalla että käymällä läpi klassikkopelejä. Wikipeditin vaatimattomasti nimetyn Kuolemattoman pelin v. 1851 ja törmäsin linkkiin:
"[Blade Runner] is one of the most literate science fiction films, both thematically — enfolding the philosophy of religion and moral implications of the increasing human mastery of genetic engineering, within the context of classical Greek drama and its notions of hubris[3] — and linguistically, drawing on the poetry of William Blake and the Bible. This is a theme subtly
reiterated by the chess game between J. F. Sebastian and Tyrell based on the famous Immortal Game of 1851 symbolizing the struggle against mortality imposed by God.[4][5] (The king and queen are interposed on Tyrell's side, a position which a grandmaster would never attempt)."
Kyllähän mä tiesin, että Blade Runnerista ei symboliikkaa puutu, mut...
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Elokuvat. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Elokuvat. Näytä kaikki tekstit
tiistai 21. huhtikuuta 2009
Manhattan
(Alunperin kirjoitettu 13.4.2008.)
Woody Allenin New York (kas?) -pläjäys. Näin kai joskus jonkun Allenin New York -jutun lukiossa ja tuossa vuosi-pari sitten tuli joku muka-dokkari Allenilta, mutta muuten herra oli melko uusi tuttavuus.
Aika hilpeä ja ahdistava pläjäys samalla. Luontevasti näyteltyä ihmissuhdesotkua, loistavaa mustavalkokuvausta (kunnon erot valojen ja varjojen välillä, ah!), hyvää musaa ja todella kuivaa huumoria. Karikatyyrejä älyköistä, jotka ajattelevat ja puhuvat ihan liikaa, viettävät vapaa-aikansa teattereissa, nykytaidenäyttelyissä, lukien ja psykoanalyytikoilla (joilla on omatkin ongelmansa).
Enpä muista kyllä nähneeni ikinä tai ainakaan pitkään aikaan mitään, missä älyköt olisivat olleet näin etualalla. Namedroppailua ja elitismiä, joskin humoristisesti. "Even though it makes fun of pretentious intellectuals, the story is packed with obscure references that makes it less accessible to a general audience", sanoo Wikipedia ja osuu nappiin.
Elokuvana Manhattan loistaa myös. Hyvän, dialogiin nojaavan käsikirjoituksen lisäksi (70-luvun) Allen on ohjaaja, joka rakastaa elokuvaa ilmaisumuotona. Hienoja yleiskuvia kaupungista samalla kun taustalla soi George Gershwin, monet dialogikohtauksetkin on kuvattu kaukaa kauniisti sommiteltuina kuvina, joissa ei juuri liikettä ole, mutta sitäkin enemmän tunnelmaa.
Diggasin kovasti, vaikka/koska tulikin vähän sellainen olo, että ihan liian monet filosofianopiskelijat haluaa olla just tuollaisia tai mikä pahempaa, "mä oon 15 vuoden päästä just tollanen". Jos tulee Orioniin (tai Niagaraan), voisin mennä katsomaan että näkisi kuvat kankaalta.
Woody Allenin New York (kas?) -pläjäys. Näin kai joskus jonkun Allenin New York -jutun lukiossa ja tuossa vuosi-pari sitten tuli joku muka-dokkari Allenilta, mutta muuten herra oli melko uusi tuttavuus.
Aika hilpeä ja ahdistava pläjäys samalla. Luontevasti näyteltyä ihmissuhdesotkua, loistavaa mustavalkokuvausta (kunnon erot valojen ja varjojen välillä, ah!), hyvää musaa ja todella kuivaa huumoria. Karikatyyrejä älyköistä, jotka ajattelevat ja puhuvat ihan liikaa, viettävät vapaa-aikansa teattereissa, nykytaidenäyttelyissä, lukien ja psykoanalyytikoilla (joilla on omatkin ongelmansa).
Enpä muista kyllä nähneeni ikinä tai ainakaan pitkään aikaan mitään, missä älyköt olisivat olleet näin etualalla. Namedroppailua ja elitismiä, joskin humoristisesti. "Even though it makes fun of pretentious intellectuals, the story is packed with obscure references that makes it less accessible to a general audience", sanoo Wikipedia ja osuu nappiin.
Elokuvana Manhattan loistaa myös. Hyvän, dialogiin nojaavan käsikirjoituksen lisäksi (70-luvun) Allen on ohjaaja, joka rakastaa elokuvaa ilmaisumuotona. Hienoja yleiskuvia kaupungista samalla kun taustalla soi George Gershwin, monet dialogikohtauksetkin on kuvattu kaukaa kauniisti sommiteltuina kuvina, joissa ei juuri liikettä ole, mutta sitäkin enemmän tunnelmaa.
Diggasin kovasti, vaikka/koska tulikin vähän sellainen olo, että ihan liian monet filosofianopiskelijat haluaa olla just tuollaisia tai mikä pahempaa, "mä oon 15 vuoden päästä just tollanen". Jos tulee Orioniin (tai Niagaraan), voisin mennä katsomaan että näkisi kuvat kankaalta.
Seitsemän samuraita
(Alunperin kirjoitettu 20.3.2008.)
Näinpä sitten viimein senkin pätkän, oikein Orionissa.
Oli hyvä; ei erinomainen. Elokuvakerronta sujui, lavastukset toimivat, meininki kohdallaan; muttei se kyllä musta ihan oikeuttanut 206 minuutin kestoaan, ja muutenkin diggasin Kurosawan Rashomonista huomattavasti enemmän. Taistelukohtaukset oli ok, mutta olisivat ne lyhyempinäkin kelvanneet. Dialogissa oli vähän vikana se, että julkaisu oli kasari-Suomea,
eli suomentaja ilmeisesti jätti suomentamatta aina kun löi hetken tyhjää, ja muutenkin suomennettiin taas asenteella "kunhan nyt viesti menee perille". Mikä on tosi kiva, koska mä en tajua japania edes sen vertaa, että tajuaisin nimet korvakuulolta. Ymmärrystä mulla vähän myös vaikeutti se, että tuppasi menemään osa samuraista vähän sekaisin keskenään ja se, etten juurikaan tiedä japanilaisesta kulttuurista ja samuraista mitään (Orionin esitelappusen eka kappale olisi jeesannut...).
Leffan atmosfääriä on hehkutettu, mutta mua se nyt ei ihan kauheasti tempaissut otteeseensa. Olipahan vaan pätevä pätkä ja sellainen, jonka voisi katsoa toistekin, mutten ihan päässyt perille sen klassikkoasemasta (muuten kuin vaikutusvaltansa takia).
Suomijulkaisussa oli kyllä oma pikantti lisänsä. Alkutekstienkin aikana oli suomen- ja ruotsinkieliset subtitlet, muttei suinkaan tekijöiden luetteloa, vaan "Aito Määttä (tjsp.) esittää: Seitsemän samuraita." Sitten kyseinen herra lasketti ennennäkemättömän päheän vuodatuksen siitä, miten oli käsittämätöntä, miten 1950-luvulla leffasta oli saatavilla vain noin kaksituntinen, kansainvälinen levitysversio ja japanilaiset väittivät, että alkuperäistä ei ole olemassa, vaikka TODISTETTAVASTI alkuperäistä oli esitetty Lontoossa (ks. lähdeviite, s. 108; JOO, se äijä käytti subtitleissa lähdeviitteitä, kapiteeleja ja sanoja kuten "todistettavasti" tuodakseen
argumentilleen pontta!), mutta sitten saatiin vähän pidempi ja taas tuli kommervenkkejä kun suomen levittäjä ei innostunut yli kolmituntisesta aasialaisesta elokuvasta jne. ja nyt, viimein, voimme esittää ORIGINAALIN VERSION!
Näinpä sitten viimein senkin pätkän, oikein Orionissa.
Oli hyvä; ei erinomainen. Elokuvakerronta sujui, lavastukset toimivat, meininki kohdallaan; muttei se kyllä musta ihan oikeuttanut 206 minuutin kestoaan, ja muutenkin diggasin Kurosawan Rashomonista huomattavasti enemmän. Taistelukohtaukset oli ok, mutta olisivat ne lyhyempinäkin kelvanneet. Dialogissa oli vähän vikana se, että julkaisu oli kasari-Suomea,
eli suomentaja ilmeisesti jätti suomentamatta aina kun löi hetken tyhjää, ja muutenkin suomennettiin taas asenteella "kunhan nyt viesti menee perille". Mikä on tosi kiva, koska mä en tajua japania edes sen vertaa, että tajuaisin nimet korvakuulolta. Ymmärrystä mulla vähän myös vaikeutti se, että tuppasi menemään osa samuraista vähän sekaisin keskenään ja se, etten juurikaan tiedä japanilaisesta kulttuurista ja samuraista mitään (Orionin esitelappusen eka kappale olisi jeesannut...).
Leffan atmosfääriä on hehkutettu, mutta mua se nyt ei ihan kauheasti tempaissut otteeseensa. Olipahan vaan pätevä pätkä ja sellainen, jonka voisi katsoa toistekin, mutten ihan päässyt perille sen klassikkoasemasta (muuten kuin vaikutusvaltansa takia).
Suomijulkaisussa oli kyllä oma pikantti lisänsä. Alkutekstienkin aikana oli suomen- ja ruotsinkieliset subtitlet, muttei suinkaan tekijöiden luetteloa, vaan "Aito Määttä (tjsp.) esittää: Seitsemän samuraita." Sitten kyseinen herra lasketti ennennäkemättömän päheän vuodatuksen siitä, miten oli käsittämätöntä, miten 1950-luvulla leffasta oli saatavilla vain noin kaksituntinen, kansainvälinen levitysversio ja japanilaiset väittivät, että alkuperäistä ei ole olemassa, vaikka TODISTETTAVASTI alkuperäistä oli esitetty Lontoossa (ks. lähdeviite, s. 108; JOO, se äijä käytti subtitleissa lähdeviitteitä, kapiteeleja ja sanoja kuten "todistettavasti" tuodakseen
argumentilleen pontta!), mutta sitten saatiin vähän pidempi ja taas tuli kommervenkkejä kun suomen levittäjä ei innostunut yli kolmituntisesta aasialaisesta elokuvasta jne. ja nyt, viimein, voimme esittää ORIGINAALIN VERSION!
Kadonneiden lasten kaupunki ja The Colour of Magic
(Alunperin kirjoitettu 14.3.2008.)
Lyhyet kommentit:
Kadonneiden lasten kaupunki. Näin sen viimeksi joskus 10 vuotta sitten, jolloin diggasin kympillä. Nyt se jätti kylmäksi. Visuaalisesti kyllä omaperäinen, kivoja värejä, hyvät lavastukset ja vänkää mad-scientist/oldie-tekkiä. Mutta liikaa huutamista, jotain mikä luultavasti yritti olla huumoria (laji, jossa ranskalaiset ovat liki aina täysin kädettömiä, nimim. Tati on paska) ja liikaa friikkishowmeininkiä. Mä en jaksa enää yhtäkään leffaa tai tv-sarjaa, jossa on se vitun KÄÄPIÖ
osoittamassa, että nyt ollaan outoja. Eikö kääpiöille löydy rooleja muuten kuin nukkeina, comic reliefeinä tai surrealismia hakevissa mukataideräpellyksissä, helvetti soikoon?
The Colour of Magic, eka Discworld-romsku. Myöskin mun eka Pratchett-kokemus. Ihan positiivinen kokemus. Ei niin hauska kuin olin kuvitellut, mutta eipä se kai ihan parasta Pratchettia olekaan; mutta eipä ollut tarvettakaan jatkuvaan vitsi-ilotulitukseen, koska kerronta skulasi muuten hiton hyvin, fantasia oli omaperäistä (ei pelkästään parodiamielessä) ja meno muutenkin maittoi kivasti. Miinusta siitä, että "romaani" oli oikeastaan neljä perättäistä, mutta muuten täysin erillistä tarinaa. Vois kyllä lukea lisääkin Pratchettia, "vaikka hänen kirjojensa ymmärtämiseksihän vaaditaan filosofian maisterin tutkinto".
Lyhyet kommentit:
Kadonneiden lasten kaupunki. Näin sen viimeksi joskus 10 vuotta sitten, jolloin diggasin kympillä. Nyt se jätti kylmäksi. Visuaalisesti kyllä omaperäinen, kivoja värejä, hyvät lavastukset ja vänkää mad-scientist/oldie-tekkiä. Mutta liikaa huutamista, jotain mikä luultavasti yritti olla huumoria (laji, jossa ranskalaiset ovat liki aina täysin kädettömiä, nimim. Tati on paska) ja liikaa friikkishowmeininkiä. Mä en jaksa enää yhtäkään leffaa tai tv-sarjaa, jossa on se vitun KÄÄPIÖ
osoittamassa, että nyt ollaan outoja. Eikö kääpiöille löydy rooleja muuten kuin nukkeina, comic reliefeinä tai surrealismia hakevissa mukataideräpellyksissä, helvetti soikoon?
The Colour of Magic, eka Discworld-romsku. Myöskin mun eka Pratchett-kokemus. Ihan positiivinen kokemus. Ei niin hauska kuin olin kuvitellut, mutta eipä se kai ihan parasta Pratchettia olekaan; mutta eipä ollut tarvettakaan jatkuvaan vitsi-ilotulitukseen, koska kerronta skulasi muuten hiton hyvin, fantasia oli omaperäistä (ei pelkästään parodiamielessä) ja meno muutenkin maittoi kivasti. Miinusta siitä, että "romaani" oli oikeastaan neljä perättäistä, mutta muuten täysin erillistä tarinaa. Vois kyllä lukea lisääkin Pratchettia, "vaikka hänen kirjojensa ymmärtämiseksihän vaaditaan filosofian maisterin tutkinto".
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)