(Alunperin kirjoitettu 10.4.2008.)
Mennyt maailma eli Brideshead Revisited, perustuu Evelyn Waugh'n (?) samannimiseen kirjaan. Aluksi erinomainen, loppu pilaa kaiken. Tässä tarina siitä, miksi; suurimmat spoilerit merkitty.
Tarina Charles Ryderista (Jeremy Ironsin läpimurtorooli), joka toisen maailmansodan aikana päätyy muistelemaan 1920-lukua, jolloin hän opiskeli Oxfordissa ja tutustui Sebastian Flyteen ja hänen sukuunsa.
Alku on erinomainen huolimatta siirappisesta kertojaäänestä ja hirvittävästä musiikista. Näyttelijäsuoritukset ovat top-notch, erityisesti Sebastianin (Anthony Andrews). Kiltin ja agnostisen Charlesin ja katolisen, mutta rappiollisen Sebastianin ystävyys kehittyy homoeroottisin sävyin ja he hengaavat 1920-luvun bilepiireissä, joissa on aika dandy meininki. Hahmot ovat erinomaisen mielenkiintoisia; mitään järisyttävää siinä ei tapahdu, jengi vaan hengaa ja on kaikinpuolin kiehtovaa. Sarja vaikuttaa moniääniseltä ja näkökulmiltaan rikkaalta. Puoliväliin asti (siinä on esitystavasta riippuen 12 tai 13 jaksoa; suomessa eka jakso pätkäistiin kahtia) se on myös järjettömän hienosti kuvattu, väreiltään ja perspektiiveiltään se tuo mieleen impressionistiset maalaukset ja on hämmentävän kaksiulotteinen.
Erinomaisuus ei kuitenkaan säily, ja itse asiassa sarjan loppu tahraa koko helvetin sarjan, mistä syystä suosittelen, että kukaan ei katso sitä (ainakaan n. puoliväliä pidemmälle). Ja nyt seuraa tietoa miksi, SPOILERIVAARA siis:
Sarjan edetessä KAIKKI Sebastianin suvun jäsenet löytävät hyveellisen tien. Sebastianin dandymeininki ja alkoholismi vie hänet Afrikkaan, josta hän lopuksi päätyy luostariin elämään loppuelämänsä (eikä häntä nähdä n. jakson 8 jälkeen). Sebastianin sisko Julia, johon Charles rakastuu, näkee viime hetkellä valon eikä voikaan rakastua Charlesiin moraalisista syistä. Sebastianin isä, joka on aikapäiviä sitten hylännyt vaimonsa ja kirkon, palaa kuolemaan kotiinsa ja viimeisenä tekonaan tekeekin ristinmerkin viestinä papille, että hän onkin oikeassa uskossa. Ja tästä valaistuneena Charleskin kääntyy oikeaan roomalais-katoliseen uskoon!
Se olisi ollut hyvä, jos Sebastianin isä olisi kuollut siinä vaiheessa, kun hänen kätensä oli otsalla eikä vielä ollut selvää, oliko hän pyyhkimässä papin tekemän voitelun pois vai tekemässä ristinmerkkiä. Ja jos Charles olisi siksi jäänyt agnostikoksi. Sarjan näkemykset olisivat jääneet
avoimiksi ja se olisi säilynyt moniäänisenä. Mutta vittu kun vituttaa kun kiehtova ja kysymyksiä herättävä sarja päättyykin siten, että kaikkeen onkin yksi ja ainoa ja vieläpä sormeaheristelevän moralistinen vastaus.
SAATANA!!!
Mikä pettymys! Välttäkää kuin ruttoa!
Näytetään tekstit, joissa on tunniste TV. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste TV. Näytä kaikki tekstit
tiistai 21. huhtikuuta 2009
The Prisoner
(Alunperin kirjoitettu 10.4.2008.)
Muutaman vuoden tauon jälkeen olen taas palannut The Prisonerin pariin. Se on 1960-luvulla isolla rahalla ja 35mm filmille tehty psykedeelisen allegorian ja scifiahdistuksen sekoitus ja kiistatta yksi hienoimpia ja hämärimpiä sarjoja mitä tv:stä ikinä on tullut.
Idea: päähenkilö eroaa Britannian palveluksesta. Hänet kaapataan, ja hän herää Kylässä, jossa häntä kutsutaan numero 6:ksi. Kaikilla muillakin on numero. Numero 2 haluaa informaatiota, tietää miksi 6 erosi. 6 on aggressiivinen individualisti, joka ei suostu taipumaan, haluaa paeta ja
tietää kuka on numero 1. Numero 2 vaihtuu lähes joka jaksossa ja jokaisella on omat konstinsa, joista yleensä saadaan jaksojen teemat irti: politiikka, psykologia, koulutus jne... Aika harvaan asiaan tulee vastauksia -- teemoissa tai tarinassa -- mutta kysyminen on jälleen pääosassa.
Teknisesti sarja on päätäräjäyttävä. Kuva on tarkka, kuvaaja on hyödyntänyt myös syvyyskuvausta, värit ovat 60-lukulaisen kirkkaat. Käsikirjoitukset ovat älykkäitä ja kokeilevia, dialogi on intensiivistä, nopeata ja nokkelaa, mutta parhaimmillaan dialogia ei edes tarvita. Näyttelijäsuoritukset priimaa, omalaatuinen musiikki luo tunnelmaa. Ja sarjan tapa käyttää
unenomaista logiikkaa hakee (ainakin tv-sarjoissa) vertaistaan. Unenomaisuutta ei luoda hidastuksilla tai sumuefekteillä, vaan tapahtumien logiikalla. Ovet eivät johda oikeisiin paikkoihin, ihmiset käyttäytyvät oudosti, tapahtumat etenevät liian nopeasti tms. Harvoin oikeissakaan unissa unta nähdessään ymmärtää, että nyt on unesta kyse, kun mun ääni kaikuu ja kääpiö tanssii; enemmän jälkikäteen ihmettelee, että mun ihan normaali arkikokemus sai aika outoja piirteitä...
Sen vika jakso jakaa mielipiteitä; mulle se on televisiohistorian tähtihetkiä.
Jaksot kannattaa katsoa seuraavassa eli tuotantojärjestyksessä, jos eivät jo ole. Alkuperäinen esitysjärjestys on ihan perseellään eikä esim. numero 6:n käyttäytymisessä ole mitään mieltä. Allamainitussa järjestyksessä hahmon tuntuu kehittyvän. Muitakin järjestyksiä ovat fanit puuhailleet aikansa iloksi.
1. Arrival
2. Free For All
3. Dance of the Dead
4. Checkmate
5. The Chimes of Big Ben
6. A, B & C
7. The General
8. The Schizoid Man
9. Many Happy Returns
10. It's Your Funeral
11. A Change of Mind
12. Hammer into Anvil
13. Do Not Forsake Me Oh My Darling
14. Living in Harmony
15. The Girl Who Was Death
16. Once Upon a Time
17. Fall Out
Muutaman vuoden tauon jälkeen olen taas palannut The Prisonerin pariin. Se on 1960-luvulla isolla rahalla ja 35mm filmille tehty psykedeelisen allegorian ja scifiahdistuksen sekoitus ja kiistatta yksi hienoimpia ja hämärimpiä sarjoja mitä tv:stä ikinä on tullut.
Idea: päähenkilö eroaa Britannian palveluksesta. Hänet kaapataan, ja hän herää Kylässä, jossa häntä kutsutaan numero 6:ksi. Kaikilla muillakin on numero. Numero 2 haluaa informaatiota, tietää miksi 6 erosi. 6 on aggressiivinen individualisti, joka ei suostu taipumaan, haluaa paeta ja
tietää kuka on numero 1. Numero 2 vaihtuu lähes joka jaksossa ja jokaisella on omat konstinsa, joista yleensä saadaan jaksojen teemat irti: politiikka, psykologia, koulutus jne... Aika harvaan asiaan tulee vastauksia -- teemoissa tai tarinassa -- mutta kysyminen on jälleen pääosassa.
Teknisesti sarja on päätäräjäyttävä. Kuva on tarkka, kuvaaja on hyödyntänyt myös syvyyskuvausta, värit ovat 60-lukulaisen kirkkaat. Käsikirjoitukset ovat älykkäitä ja kokeilevia, dialogi on intensiivistä, nopeata ja nokkelaa, mutta parhaimmillaan dialogia ei edes tarvita. Näyttelijäsuoritukset priimaa, omalaatuinen musiikki luo tunnelmaa. Ja sarjan tapa käyttää
unenomaista logiikkaa hakee (ainakin tv-sarjoissa) vertaistaan. Unenomaisuutta ei luoda hidastuksilla tai sumuefekteillä, vaan tapahtumien logiikalla. Ovet eivät johda oikeisiin paikkoihin, ihmiset käyttäytyvät oudosti, tapahtumat etenevät liian nopeasti tms. Harvoin oikeissakaan unissa unta nähdessään ymmärtää, että nyt on unesta kyse, kun mun ääni kaikuu ja kääpiö tanssii; enemmän jälkikäteen ihmettelee, että mun ihan normaali arkikokemus sai aika outoja piirteitä...
Sen vika jakso jakaa mielipiteitä; mulle se on televisiohistorian tähtihetkiä.
Jaksot kannattaa katsoa seuraavassa eli tuotantojärjestyksessä, jos eivät jo ole. Alkuperäinen esitysjärjestys on ihan perseellään eikä esim. numero 6:n käyttäytymisessä ole mitään mieltä. Allamainitussa järjestyksessä hahmon tuntuu kehittyvän. Muitakin järjestyksiä ovat fanit puuhailleet aikansa iloksi.
1. Arrival
2. Free For All
3. Dance of the Dead
4. Checkmate
5. The Chimes of Big Ben
6. A, B & C
7. The General
8. The Schizoid Man
9. Many Happy Returns
10. It's Your Funeral
11. A Change of Mind
12. Hammer into Anvil
13. Do Not Forsake Me Oh My Darling
14. Living in Harmony
15. The Girl Who Was Death
16. Once Upon a Time
17. Fall Out
Torchwood, 2. kausi
(Alunperin kirjoitettu 9.4.2008.)
Torchwoodin kakkoskausi on ihan perseestä. Ykköskausi oli helmi ja omalaatuinen sekoitus seksiä, machoilua, poseerausta, kauhua, huumoria ja tragiikkaa, jonka teaserit olivat ihan vitun hyviä ja pakottivat katsomaan jakson loppuun heti. Scifi-ideat ja sen sellaiset olivat siksi hyviä, että ne pistivät hahmot dramaattisiin, vaikeisiin ja traagisiin tilanteisiin. Se kertoi hyviä tarinoita, hahmot olivat intensiivisiä ja heidän suhteensa äärimmäisen jännittyneet, "jatkuvajuonisuus" kauden loppupuolella toimi eikä plot holeista jaksanut välittää, kun kaikki muu pelasi hyvin. Se oli äärimmäisen cool ja kaiken muun hyvän lisäksi erinomaista ainesta parodioille. (Eka ja vika jakso tosin olivat ihan perseestä eikä vitosessakaan kauheasti kehumista ole.)
Kakkoskausi on paria-kolmea jaksoa (vika vielä näkemättä) aikamoista kuraa. Tarinat ovat yhdentekeviä tai ennalta-arvattavia (tragiikasta ei välitä, kun sen arvaa ensimmäisestä kuvasta; kreikkalaiset osasi senkin, mutta ei näköjään britit), hahmojen välillä ei ole mitään jännitettä, tarinat ja scifeily ei kosketa hahmoja ja heidän ratkaisujaan, huumori on antanut sijaa totiselle patsastelulle ja musiikkikin on elähtänyttä. Eikä ne enää sekstaile joka vitun alienin kanssa! Kamoon hei! Muutama vanhasta loistosta kertova jakso siellä onneksi on.
Ne ilmeisesti luulivat korjaavansa kaiken, mikä ykköskaudessa oli vialla, mutta ne kadottivat särmän, rohkeuden, arvaamattomuuden ja ironian. Alkuspiikin hehkutuskin on ihan lattea.
Totinen patsastelu kuvaa kakkoskautta erinomaisesti.
Torchwoodin kakkoskausi on ihan perseestä. Ykköskausi oli helmi ja omalaatuinen sekoitus seksiä, machoilua, poseerausta, kauhua, huumoria ja tragiikkaa, jonka teaserit olivat ihan vitun hyviä ja pakottivat katsomaan jakson loppuun heti. Scifi-ideat ja sen sellaiset olivat siksi hyviä, että ne pistivät hahmot dramaattisiin, vaikeisiin ja traagisiin tilanteisiin. Se kertoi hyviä tarinoita, hahmot olivat intensiivisiä ja heidän suhteensa äärimmäisen jännittyneet, "jatkuvajuonisuus" kauden loppupuolella toimi eikä plot holeista jaksanut välittää, kun kaikki muu pelasi hyvin. Se oli äärimmäisen cool ja kaiken muun hyvän lisäksi erinomaista ainesta parodioille. (Eka ja vika jakso tosin olivat ihan perseestä eikä vitosessakaan kauheasti kehumista ole.)
Kakkoskausi on paria-kolmea jaksoa (vika vielä näkemättä) aikamoista kuraa. Tarinat ovat yhdentekeviä tai ennalta-arvattavia (tragiikasta ei välitä, kun sen arvaa ensimmäisestä kuvasta; kreikkalaiset osasi senkin, mutta ei näköjään britit), hahmojen välillä ei ole mitään jännitettä, tarinat ja scifeily ei kosketa hahmoja ja heidän ratkaisujaan, huumori on antanut sijaa totiselle patsastelulle ja musiikkikin on elähtänyttä. Eikä ne enää sekstaile joka vitun alienin kanssa! Kamoon hei! Muutama vanhasta loistosta kertova jakso siellä onneksi on.
Ne ilmeisesti luulivat korjaavansa kaiken, mikä ykköskaudessa oli vialla, mutta ne kadottivat särmän, rohkeuden, arvaamattomuuden ja ironian. Alkuspiikin hehkutuskin on ihan lattea.
Totinen patsastelu kuvaa kakkoskautta erinomaisesti.
sunnuntai 9. maaliskuuta 2008
Dy-dyn: Kova laki!
Kovimmista kovin, aito ja alkuperäinen, hauska, fiksu ja poliittinen Kova laki (Law & Order) jatkuu taas! Se on niin analyyttinen ja moniääninen, että useimpien jaksojen jälkeen on ihan pihalla siitä, mitä mistäkin poliittisesta tai eettisestä kysymyksestä pitäisi tuumia. Useimmiten jaksot loppuvat huutavaan kysymysmerkkiin (tai kysyvään huutomerkkiin): joko arvoitukselliseen toteamukseen tai merkitsevään kuvaan.
Kunkin jakson ensimmäinen puolisko on poliisitutkimusta ("Law"), jossa poliisipari tutkii tapahtunutta rikosta naljaillen toisilleen ja muille. Juonet ovat mutkikkaita, kaikki roolit pienimpiä sivuosia myöten erinomaisen luontevasti näyteltyjä, tarina mukaansatempaava ja yllättävä. Usein tapahtumapaikkojen vaihtuessa tulee plakaatti mustaa taustaa vasten ja mahtava "dy-dyn!"-ääni. Ja sarjan tunnari on ihan omaa luokkaansa.
Mutta itse asiaan päästään vasta toisella puoliajalla ("Order"), jolloin rikos viedään oikeuteen ja päähenkilöinä ovat syyttäjät (hitostako niitä nimikkeitä muistaa). Osa syyttäjien toiminnan seuraamisen viehätystä tulee henkilöhahmoista. Heidän yksityiselämästään ei tiedetä juuri mitään, heidän arvoistaan ja poliittisista kannoistaan sitäkin enemmän. Henkilöhahmot ovat harvoin samaa mieltä asioista. Heidän työnsä eli lain vaatimukset ovat useimmiten ristiriidassa heidän omien tunteidensa ja moraalitajunsa kanssa.
Katsoja hukkuu hämmentävään meluun, joka syntyy, kun omia totuuksiaan huutavat kolme enemmän tai vähemmän erimielistä syyttäjää, dramaturgia joka petollisesti manipuloi tunteita joka suuntaan, katsojan oma moraalitaju, lakijärjestelmän vaatimukset, mahdollinen myötätunto syytettyä (tai uhria) kohtaan sekä yksilön olemassaolo järjestelmää vastassa.
Käsikirjoittajilla on myös melkoisesti pokeria. Vaikka sen luoja Dick Wolf on julkirepublikaani, sarja on käsitellyt mm. USA:n käymiä sotia sekä WTC-iskujen seurauksia niin monipuolisesti ja kriittisesti (sanan oikeassa merkityksessä, joka ei tarkoita "huonossa valossa"), ettei Wolfin poliittisia sympatioita ikinä arvaisi sarjan sisällöstä. Osa teemoista on universaaleja, sikäli kuin sellaiseen uskoo; osa hyvinkin ajankohtaisen amerikkalaisia: mitä Irakin sodasta saa sanoa, miten suhtautua WTC-palomiesten leskiin, jotka rikastuivat korvauksista ja juppailevat rahoillaan.
Perjantai-illan aivojumppaa. Pika-analyysejä jaksoista saattaa seurata.
Kunkin jakson ensimmäinen puolisko on poliisitutkimusta ("Law"), jossa poliisipari tutkii tapahtunutta rikosta naljaillen toisilleen ja muille. Juonet ovat mutkikkaita, kaikki roolit pienimpiä sivuosia myöten erinomaisen luontevasti näyteltyjä, tarina mukaansatempaava ja yllättävä. Usein tapahtumapaikkojen vaihtuessa tulee plakaatti mustaa taustaa vasten ja mahtava "dy-dyn!"-ääni. Ja sarjan tunnari on ihan omaa luokkaansa.
Mutta itse asiaan päästään vasta toisella puoliajalla ("Order"), jolloin rikos viedään oikeuteen ja päähenkilöinä ovat syyttäjät (hitostako niitä nimikkeitä muistaa). Osa syyttäjien toiminnan seuraamisen viehätystä tulee henkilöhahmoista. Heidän yksityiselämästään ei tiedetä juuri mitään, heidän arvoistaan ja poliittisista kannoistaan sitäkin enemmän. Henkilöhahmot ovat harvoin samaa mieltä asioista. Heidän työnsä eli lain vaatimukset ovat useimmiten ristiriidassa heidän omien tunteidensa ja moraalitajunsa kanssa.
Katsoja hukkuu hämmentävään meluun, joka syntyy, kun omia totuuksiaan huutavat kolme enemmän tai vähemmän erimielistä syyttäjää, dramaturgia joka petollisesti manipuloi tunteita joka suuntaan, katsojan oma moraalitaju, lakijärjestelmän vaatimukset, mahdollinen myötätunto syytettyä (tai uhria) kohtaan sekä yksilön olemassaolo järjestelmää vastassa.
Käsikirjoittajilla on myös melkoisesti pokeria. Vaikka sen luoja Dick Wolf on julkirepublikaani, sarja on käsitellyt mm. USA:n käymiä sotia sekä WTC-iskujen seurauksia niin monipuolisesti ja kriittisesti (sanan oikeassa merkityksessä, joka ei tarkoita "huonossa valossa"), ettei Wolfin poliittisia sympatioita ikinä arvaisi sarjan sisällöstä. Osa teemoista on universaaleja, sikäli kuin sellaiseen uskoo; osa hyvinkin ajankohtaisen amerikkalaisia: mitä Irakin sodasta saa sanoa, miten suhtautua WTC-palomiesten leskiin, jotka rikastuivat korvauksista ja juppailevat rahoillaan.
Perjantai-illan aivojumppaa. Pika-analyysejä jaksoista saattaa seurata.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)