Pratchett: The Light Fantastic

(Alunperin kirjoitettu 20.3.2008.)

Luin sitten toisenkin Discworld-pläjäyksen, The Light Fantasticin, joka siis on jatko-osa The Colour of Magicille.

Törkeän paljon hauskempi kuin ensimmäinen. Nihkeä ja ylikriittinen kertoja, hauskoja vertauksia ja kuvauksia, paljon sanaleikkejä, fantsuparodiaa (erityisesti naisseikkailijan ulkonäön kuvaus tipautti) ja niin edespäin; hahmotkin olivat paljon moniulotteisempia. Tarina oli yksi pitkä tarina eikä muutama erillinen.

Ykkösosassa oli kuitenkin paaaaljon enemmän sense of wonderia. Se oli semmoinen kevyt fantasiaparodia, jossa oli mielenkiintoisia, omaperäisiäkin fantsuelementtejä; jatko-osa on jo paljon enemmän komediapläjäys, joka uhrasi esimerkiksi kiinnostavat tapahtumapaikat ja ykkösosan paikoin kauniitkin kuvaukset etäännytetylle läpänheitolle. Mutta olihan se helvetin
hauska ja kevyt lukea. Sopii kaikille, oletan.

Kahden Pratchettin perusteella jään kaipaamaan myöhemmiltä osilta enemmän näiden yhdistelmää. Light Fantastic tuntui yhtenäisestä tarinastaan huolimatta jotenkin päämäärättömältä. Myöhemmissä kirjoissaan TP alkaa ilmeisesti vääntää Discworldista paljon enemmän oman maailmamme irvikuvaa, mikä voi olla hyvä tai huono. Jos tällaisen läpänheiton pystyy yhdistämään fiksuun sisältöön, niin jo on aika rokkenrollin. Saasnähä.

Kadonneiden lasten kaupunki ja The Colour of Magic

(Alunperin kirjoitettu 14.3.2008.)

Lyhyet kommentit:

Kadonneiden lasten kaupunki. Näin sen viimeksi joskus 10 vuotta sitten, jolloin diggasin kympillä. Nyt se jätti kylmäksi. Visuaalisesti kyllä omaperäinen, kivoja värejä, hyvät lavastukset ja vänkää mad-scientist/oldie-tekkiä. Mutta liikaa huutamista, jotain mikä luultavasti yritti olla huumoria (laji, jossa ranskalaiset ovat liki aina täysin kädettömiä, nimim. Tati on paska) ja liikaa friikkishowmeininkiä. Mä en jaksa enää yhtäkään leffaa tai tv-sarjaa, jossa on se vitun KÄÄPIÖ
osoittamassa, että nyt ollaan outoja. Eikö kääpiöille löydy rooleja muuten kuin nukkeina, comic reliefeinä tai surrealismia hakevissa mukataideräpellyksissä, helvetti soikoon?

The Colour of Magic, eka Discworld-romsku. Myöskin mun eka Pratchett-kokemus. Ihan positiivinen kokemus. Ei niin hauska kuin olin kuvitellut, mutta eipä se kai ihan parasta Pratchettia olekaan; mutta eipä ollut tarvettakaan jatkuvaan vitsi-ilotulitukseen, koska kerronta skulasi muuten hiton hyvin, fantasia oli omaperäistä (ei pelkästään parodiamielessä) ja meno muutenkin maittoi kivasti. Miinusta siitä, että "romaani" oli oikeastaan neljä perättäistä, mutta muuten täysin erillistä tarinaa. Vois kyllä lukea lisääkin Pratchettia, "vaikka hänen kirjojensa ymmärtämiseksihän vaaditaan filosofian maisterin tutkinto".