(Alunperin kirjoitettu 7.5.2008.)
Jeah.
Olenpas viime aikoina tutustunut shakkiin sekä pelaamalla että käymällä läpi klassikkopelejä. Wikipeditin vaatimattomasti nimetyn Kuolemattoman pelin v. 1851 ja törmäsin linkkiin:
"[Blade Runner] is one of the most literate science fiction films, both thematically — enfolding the philosophy of religion and moral implications of the increasing human mastery of genetic engineering, within the context of classical Greek drama and its notions of hubris[3] — and linguistically, drawing on the poetry of William Blake and the Bible. This is a theme subtly
reiterated by the chess game between J. F. Sebastian and Tyrell based on the famous Immortal Game of 1851 symbolizing the struggle against mortality imposed by God.[4][5] (The king and queen are interposed on Tyrell's side, a position which a grandmaster would never attempt)."
Kyllähän mä tiesin, että Blade Runnerista ei symboliikkaa puutu, mut...
tiistai 21. huhtikuuta 2009
Bester: Stars My Destination
(Alunperin julkaistu 23.4.2008.)
Ah!
Luin tän joululomalla, mutta se oli niin hyvä, että pitää hehkuttaa, vaikkei kaikkea muistaisikaan.
Alfred Bester kirjoitti novellien ohella kaksi hävyttömän hyvää scifikirjaa 1950-luvulla (ja myöhemmillä vuosikymmenillä ilmeisesti ihan ok -tason kamaa). Demolished Man (Murskattu mies) on niistä yksi, ja kaikkien aikojen eka Hugo-voittaja; Stars My Destination (aka Tiger! Tiger!, suom. Määränpäänä tähdet) on toinen.
Se yksinkertaisesti jyrää. Käsittämättömän kiukkuinen, tyly ja voimakas kirja. Se on kertomus aikakaudesta, jolloin ihmiset osaavat teleportata, mutta hitot siitä; erityisesti se on kertomus Gully Foylesta, yksinkertaisesta avaruusmatruusista (tms), joka saa yllykkeen olla vähemmän
yksinkertainen. Ja vähemmän kiva. Se on myös allegorinen kehityskertomus, eräänlainen köyhän miehen Hengen fenomenologia.
Ja se vaan on ylisanat ylittävän hyvä. Realismista viis: se on kirjoitettu 1950-luvulla, joten sen tulevaisuuden visiot avaruusrakettien toiminnasta, Venuksesta jne. menevät ohi, vaikka psykologi-Besterin tavoitteet lienevätkin jossain ihan muualla kuin fysiikassa ja raketti-insinööriydessä. Sen psykologiankin tarkoitus lienee toimia enemmän visionäärisellä ja allegorisella kuin puhtaan realistisella (ts. ajan tieteellisen näkemyksen hyväksymällä) tasolla.
Se, mikä realismissa mukamas menetetään, voitetaan tarinassa, tapahtumapaikoissa, henkilöissä, kerronnassa, dialogissa, visuaalisuudessa, loistavassa kielenkäytössä, ideoissa, kaikessa. Se on täynnä sense of wonderia, enemmän kuin mikään mitä olen pitkään aikaan lukenut; mielikuvituksellisia, visuaalisia ja kutkuttavia ideoita; en saa toistaiseksi päähäni ketään, joka kirjoittaisi räjähtävämpää dialogia. Kirja liikkuu vauhdilla, mutta toisin kuin esimerkiksi lempi-inhokkini Dan Brown, se osaa liikkeessäkin luoda intensiteettiä, mieleenjääviä kuvia ja elävän maailman. Pakkomielteen kuvauksena sille vetää vertoja vain Ellroyn Black Dahlia.
Stars My Destination ja Bester yleensäkin toimi innoittajana 1960-luvun new wave -scifille ja kyberpunkille, mitkä molemmat ymmärtää.
Aika vaikea siitä on sanoa mitään pahaa. Besterin...visiot ja kokeilut loppupuolella voivat olla turnoff jollekulle, mutta siihen mennessä on kyllä semmoista kyytiä että alta pois.
Höyryjyrä - Ellroy - Bester!
Ah!
Luin tän joululomalla, mutta se oli niin hyvä, että pitää hehkuttaa, vaikkei kaikkea muistaisikaan.
Alfred Bester kirjoitti novellien ohella kaksi hävyttömän hyvää scifikirjaa 1950-luvulla (ja myöhemmillä vuosikymmenillä ilmeisesti ihan ok -tason kamaa). Demolished Man (Murskattu mies) on niistä yksi, ja kaikkien aikojen eka Hugo-voittaja; Stars My Destination (aka Tiger! Tiger!, suom. Määränpäänä tähdet) on toinen.
Se yksinkertaisesti jyrää. Käsittämättömän kiukkuinen, tyly ja voimakas kirja. Se on kertomus aikakaudesta, jolloin ihmiset osaavat teleportata, mutta hitot siitä; erityisesti se on kertomus Gully Foylesta, yksinkertaisesta avaruusmatruusista (tms), joka saa yllykkeen olla vähemmän
yksinkertainen. Ja vähemmän kiva. Se on myös allegorinen kehityskertomus, eräänlainen köyhän miehen Hengen fenomenologia.
Ja se vaan on ylisanat ylittävän hyvä. Realismista viis: se on kirjoitettu 1950-luvulla, joten sen tulevaisuuden visiot avaruusrakettien toiminnasta, Venuksesta jne. menevät ohi, vaikka psykologi-Besterin tavoitteet lienevätkin jossain ihan muualla kuin fysiikassa ja raketti-insinööriydessä. Sen psykologiankin tarkoitus lienee toimia enemmän visionäärisellä ja allegorisella kuin puhtaan realistisella (ts. ajan tieteellisen näkemyksen hyväksymällä) tasolla.
Se, mikä realismissa mukamas menetetään, voitetaan tarinassa, tapahtumapaikoissa, henkilöissä, kerronnassa, dialogissa, visuaalisuudessa, loistavassa kielenkäytössä, ideoissa, kaikessa. Se on täynnä sense of wonderia, enemmän kuin mikään mitä olen pitkään aikaan lukenut; mielikuvituksellisia, visuaalisia ja kutkuttavia ideoita; en saa toistaiseksi päähäni ketään, joka kirjoittaisi räjähtävämpää dialogia. Kirja liikkuu vauhdilla, mutta toisin kuin esimerkiksi lempi-inhokkini Dan Brown, se osaa liikkeessäkin luoda intensiteettiä, mieleenjääviä kuvia ja elävän maailman. Pakkomielteen kuvauksena sille vetää vertoja vain Ellroyn Black Dahlia.
Stars My Destination ja Bester yleensäkin toimi innoittajana 1960-luvun new wave -scifille ja kyberpunkille, mitkä molemmat ymmärtää.
Aika vaikea siitä on sanoa mitään pahaa. Besterin...visiot ja kokeilut loppupuolella voivat olla turnoff jollekulle, mutta siihen mennessä on kyllä semmoista kyytiä että alta pois.
Höyryjyrä - Ellroy - Bester!
Manhattan
(Alunperin kirjoitettu 13.4.2008.)
Woody Allenin New York (kas?) -pläjäys. Näin kai joskus jonkun Allenin New York -jutun lukiossa ja tuossa vuosi-pari sitten tuli joku muka-dokkari Allenilta, mutta muuten herra oli melko uusi tuttavuus.
Aika hilpeä ja ahdistava pläjäys samalla. Luontevasti näyteltyä ihmissuhdesotkua, loistavaa mustavalkokuvausta (kunnon erot valojen ja varjojen välillä, ah!), hyvää musaa ja todella kuivaa huumoria. Karikatyyrejä älyköistä, jotka ajattelevat ja puhuvat ihan liikaa, viettävät vapaa-aikansa teattereissa, nykytaidenäyttelyissä, lukien ja psykoanalyytikoilla (joilla on omatkin ongelmansa).
Enpä muista kyllä nähneeni ikinä tai ainakaan pitkään aikaan mitään, missä älyköt olisivat olleet näin etualalla. Namedroppailua ja elitismiä, joskin humoristisesti. "Even though it makes fun of pretentious intellectuals, the story is packed with obscure references that makes it less accessible to a general audience", sanoo Wikipedia ja osuu nappiin.
Elokuvana Manhattan loistaa myös. Hyvän, dialogiin nojaavan käsikirjoituksen lisäksi (70-luvun) Allen on ohjaaja, joka rakastaa elokuvaa ilmaisumuotona. Hienoja yleiskuvia kaupungista samalla kun taustalla soi George Gershwin, monet dialogikohtauksetkin on kuvattu kaukaa kauniisti sommiteltuina kuvina, joissa ei juuri liikettä ole, mutta sitäkin enemmän tunnelmaa.
Diggasin kovasti, vaikka/koska tulikin vähän sellainen olo, että ihan liian monet filosofianopiskelijat haluaa olla just tuollaisia tai mikä pahempaa, "mä oon 15 vuoden päästä just tollanen". Jos tulee Orioniin (tai Niagaraan), voisin mennä katsomaan että näkisi kuvat kankaalta.
Woody Allenin New York (kas?) -pläjäys. Näin kai joskus jonkun Allenin New York -jutun lukiossa ja tuossa vuosi-pari sitten tuli joku muka-dokkari Allenilta, mutta muuten herra oli melko uusi tuttavuus.
Aika hilpeä ja ahdistava pläjäys samalla. Luontevasti näyteltyä ihmissuhdesotkua, loistavaa mustavalkokuvausta (kunnon erot valojen ja varjojen välillä, ah!), hyvää musaa ja todella kuivaa huumoria. Karikatyyrejä älyköistä, jotka ajattelevat ja puhuvat ihan liikaa, viettävät vapaa-aikansa teattereissa, nykytaidenäyttelyissä, lukien ja psykoanalyytikoilla (joilla on omatkin ongelmansa).
Enpä muista kyllä nähneeni ikinä tai ainakaan pitkään aikaan mitään, missä älyköt olisivat olleet näin etualalla. Namedroppailua ja elitismiä, joskin humoristisesti. "Even though it makes fun of pretentious intellectuals, the story is packed with obscure references that makes it less accessible to a general audience", sanoo Wikipedia ja osuu nappiin.
Elokuvana Manhattan loistaa myös. Hyvän, dialogiin nojaavan käsikirjoituksen lisäksi (70-luvun) Allen on ohjaaja, joka rakastaa elokuvaa ilmaisumuotona. Hienoja yleiskuvia kaupungista samalla kun taustalla soi George Gershwin, monet dialogikohtauksetkin on kuvattu kaukaa kauniisti sommiteltuina kuvina, joissa ei juuri liikettä ole, mutta sitäkin enemmän tunnelmaa.
Diggasin kovasti, vaikka/koska tulikin vähän sellainen olo, että ihan liian monet filosofianopiskelijat haluaa olla just tuollaisia tai mikä pahempaa, "mä oon 15 vuoden päästä just tollanen". Jos tulee Orioniin (tai Niagaraan), voisin mennä katsomaan että näkisi kuvat kankaalta.
Mennyt maailma -sarja (Brideshead Revisited)
(Alunperin kirjoitettu 10.4.2008.)
Mennyt maailma eli Brideshead Revisited, perustuu Evelyn Waugh'n (?) samannimiseen kirjaan. Aluksi erinomainen, loppu pilaa kaiken. Tässä tarina siitä, miksi; suurimmat spoilerit merkitty.
Tarina Charles Ryderista (Jeremy Ironsin läpimurtorooli), joka toisen maailmansodan aikana päätyy muistelemaan 1920-lukua, jolloin hän opiskeli Oxfordissa ja tutustui Sebastian Flyteen ja hänen sukuunsa.
Alku on erinomainen huolimatta siirappisesta kertojaäänestä ja hirvittävästä musiikista. Näyttelijäsuoritukset ovat top-notch, erityisesti Sebastianin (Anthony Andrews). Kiltin ja agnostisen Charlesin ja katolisen, mutta rappiollisen Sebastianin ystävyys kehittyy homoeroottisin sävyin ja he hengaavat 1920-luvun bilepiireissä, joissa on aika dandy meininki. Hahmot ovat erinomaisen mielenkiintoisia; mitään järisyttävää siinä ei tapahdu, jengi vaan hengaa ja on kaikinpuolin kiehtovaa. Sarja vaikuttaa moniääniseltä ja näkökulmiltaan rikkaalta. Puoliväliin asti (siinä on esitystavasta riippuen 12 tai 13 jaksoa; suomessa eka jakso pätkäistiin kahtia) se on myös järjettömän hienosti kuvattu, väreiltään ja perspektiiveiltään se tuo mieleen impressionistiset maalaukset ja on hämmentävän kaksiulotteinen.
Erinomaisuus ei kuitenkaan säily, ja itse asiassa sarjan loppu tahraa koko helvetin sarjan, mistä syystä suosittelen, että kukaan ei katso sitä (ainakaan n. puoliväliä pidemmälle). Ja nyt seuraa tietoa miksi, SPOILERIVAARA siis:
Sarjan edetessä KAIKKI Sebastianin suvun jäsenet löytävät hyveellisen tien. Sebastianin dandymeininki ja alkoholismi vie hänet Afrikkaan, josta hän lopuksi päätyy luostariin elämään loppuelämänsä (eikä häntä nähdä n. jakson 8 jälkeen). Sebastianin sisko Julia, johon Charles rakastuu, näkee viime hetkellä valon eikä voikaan rakastua Charlesiin moraalisista syistä. Sebastianin isä, joka on aikapäiviä sitten hylännyt vaimonsa ja kirkon, palaa kuolemaan kotiinsa ja viimeisenä tekonaan tekeekin ristinmerkin viestinä papille, että hän onkin oikeassa uskossa. Ja tästä valaistuneena Charleskin kääntyy oikeaan roomalais-katoliseen uskoon!
Se olisi ollut hyvä, jos Sebastianin isä olisi kuollut siinä vaiheessa, kun hänen kätensä oli otsalla eikä vielä ollut selvää, oliko hän pyyhkimässä papin tekemän voitelun pois vai tekemässä ristinmerkkiä. Ja jos Charles olisi siksi jäänyt agnostikoksi. Sarjan näkemykset olisivat jääneet
avoimiksi ja se olisi säilynyt moniäänisenä. Mutta vittu kun vituttaa kun kiehtova ja kysymyksiä herättävä sarja päättyykin siten, että kaikkeen onkin yksi ja ainoa ja vieläpä sormeaheristelevän moralistinen vastaus.
SAATANA!!!
Mikä pettymys! Välttäkää kuin ruttoa!
Mennyt maailma eli Brideshead Revisited, perustuu Evelyn Waugh'n (?) samannimiseen kirjaan. Aluksi erinomainen, loppu pilaa kaiken. Tässä tarina siitä, miksi; suurimmat spoilerit merkitty.
Tarina Charles Ryderista (Jeremy Ironsin läpimurtorooli), joka toisen maailmansodan aikana päätyy muistelemaan 1920-lukua, jolloin hän opiskeli Oxfordissa ja tutustui Sebastian Flyteen ja hänen sukuunsa.
Alku on erinomainen huolimatta siirappisesta kertojaäänestä ja hirvittävästä musiikista. Näyttelijäsuoritukset ovat top-notch, erityisesti Sebastianin (Anthony Andrews). Kiltin ja agnostisen Charlesin ja katolisen, mutta rappiollisen Sebastianin ystävyys kehittyy homoeroottisin sävyin ja he hengaavat 1920-luvun bilepiireissä, joissa on aika dandy meininki. Hahmot ovat erinomaisen mielenkiintoisia; mitään järisyttävää siinä ei tapahdu, jengi vaan hengaa ja on kaikinpuolin kiehtovaa. Sarja vaikuttaa moniääniseltä ja näkökulmiltaan rikkaalta. Puoliväliin asti (siinä on esitystavasta riippuen 12 tai 13 jaksoa; suomessa eka jakso pätkäistiin kahtia) se on myös järjettömän hienosti kuvattu, väreiltään ja perspektiiveiltään se tuo mieleen impressionistiset maalaukset ja on hämmentävän kaksiulotteinen.
Erinomaisuus ei kuitenkaan säily, ja itse asiassa sarjan loppu tahraa koko helvetin sarjan, mistä syystä suosittelen, että kukaan ei katso sitä (ainakaan n. puoliväliä pidemmälle). Ja nyt seuraa tietoa miksi, SPOILERIVAARA siis:
Sarjan edetessä KAIKKI Sebastianin suvun jäsenet löytävät hyveellisen tien. Sebastianin dandymeininki ja alkoholismi vie hänet Afrikkaan, josta hän lopuksi päätyy luostariin elämään loppuelämänsä (eikä häntä nähdä n. jakson 8 jälkeen). Sebastianin sisko Julia, johon Charles rakastuu, näkee viime hetkellä valon eikä voikaan rakastua Charlesiin moraalisista syistä. Sebastianin isä, joka on aikapäiviä sitten hylännyt vaimonsa ja kirkon, palaa kuolemaan kotiinsa ja viimeisenä tekonaan tekeekin ristinmerkin viestinä papille, että hän onkin oikeassa uskossa. Ja tästä valaistuneena Charleskin kääntyy oikeaan roomalais-katoliseen uskoon!
Se olisi ollut hyvä, jos Sebastianin isä olisi kuollut siinä vaiheessa, kun hänen kätensä oli otsalla eikä vielä ollut selvää, oliko hän pyyhkimässä papin tekemän voitelun pois vai tekemässä ristinmerkkiä. Ja jos Charles olisi siksi jäänyt agnostikoksi. Sarjan näkemykset olisivat jääneet
avoimiksi ja se olisi säilynyt moniäänisenä. Mutta vittu kun vituttaa kun kiehtova ja kysymyksiä herättävä sarja päättyykin siten, että kaikkeen onkin yksi ja ainoa ja vieläpä sormeaheristelevän moralistinen vastaus.
SAATANA!!!
Mikä pettymys! Välttäkää kuin ruttoa!
The Prisoner
(Alunperin kirjoitettu 10.4.2008.)
Muutaman vuoden tauon jälkeen olen taas palannut The Prisonerin pariin. Se on 1960-luvulla isolla rahalla ja 35mm filmille tehty psykedeelisen allegorian ja scifiahdistuksen sekoitus ja kiistatta yksi hienoimpia ja hämärimpiä sarjoja mitä tv:stä ikinä on tullut.
Idea: päähenkilö eroaa Britannian palveluksesta. Hänet kaapataan, ja hän herää Kylässä, jossa häntä kutsutaan numero 6:ksi. Kaikilla muillakin on numero. Numero 2 haluaa informaatiota, tietää miksi 6 erosi. 6 on aggressiivinen individualisti, joka ei suostu taipumaan, haluaa paeta ja
tietää kuka on numero 1. Numero 2 vaihtuu lähes joka jaksossa ja jokaisella on omat konstinsa, joista yleensä saadaan jaksojen teemat irti: politiikka, psykologia, koulutus jne... Aika harvaan asiaan tulee vastauksia -- teemoissa tai tarinassa -- mutta kysyminen on jälleen pääosassa.
Teknisesti sarja on päätäräjäyttävä. Kuva on tarkka, kuvaaja on hyödyntänyt myös syvyyskuvausta, värit ovat 60-lukulaisen kirkkaat. Käsikirjoitukset ovat älykkäitä ja kokeilevia, dialogi on intensiivistä, nopeata ja nokkelaa, mutta parhaimmillaan dialogia ei edes tarvita. Näyttelijäsuoritukset priimaa, omalaatuinen musiikki luo tunnelmaa. Ja sarjan tapa käyttää
unenomaista logiikkaa hakee (ainakin tv-sarjoissa) vertaistaan. Unenomaisuutta ei luoda hidastuksilla tai sumuefekteillä, vaan tapahtumien logiikalla. Ovet eivät johda oikeisiin paikkoihin, ihmiset käyttäytyvät oudosti, tapahtumat etenevät liian nopeasti tms. Harvoin oikeissakaan unissa unta nähdessään ymmärtää, että nyt on unesta kyse, kun mun ääni kaikuu ja kääpiö tanssii; enemmän jälkikäteen ihmettelee, että mun ihan normaali arkikokemus sai aika outoja piirteitä...
Sen vika jakso jakaa mielipiteitä; mulle se on televisiohistorian tähtihetkiä.
Jaksot kannattaa katsoa seuraavassa eli tuotantojärjestyksessä, jos eivät jo ole. Alkuperäinen esitysjärjestys on ihan perseellään eikä esim. numero 6:n käyttäytymisessä ole mitään mieltä. Allamainitussa järjestyksessä hahmon tuntuu kehittyvän. Muitakin järjestyksiä ovat fanit puuhailleet aikansa iloksi.
1. Arrival
2. Free For All
3. Dance of the Dead
4. Checkmate
5. The Chimes of Big Ben
6. A, B & C
7. The General
8. The Schizoid Man
9. Many Happy Returns
10. It's Your Funeral
11. A Change of Mind
12. Hammer into Anvil
13. Do Not Forsake Me Oh My Darling
14. Living in Harmony
15. The Girl Who Was Death
16. Once Upon a Time
17. Fall Out
Muutaman vuoden tauon jälkeen olen taas palannut The Prisonerin pariin. Se on 1960-luvulla isolla rahalla ja 35mm filmille tehty psykedeelisen allegorian ja scifiahdistuksen sekoitus ja kiistatta yksi hienoimpia ja hämärimpiä sarjoja mitä tv:stä ikinä on tullut.
Idea: päähenkilö eroaa Britannian palveluksesta. Hänet kaapataan, ja hän herää Kylässä, jossa häntä kutsutaan numero 6:ksi. Kaikilla muillakin on numero. Numero 2 haluaa informaatiota, tietää miksi 6 erosi. 6 on aggressiivinen individualisti, joka ei suostu taipumaan, haluaa paeta ja
tietää kuka on numero 1. Numero 2 vaihtuu lähes joka jaksossa ja jokaisella on omat konstinsa, joista yleensä saadaan jaksojen teemat irti: politiikka, psykologia, koulutus jne... Aika harvaan asiaan tulee vastauksia -- teemoissa tai tarinassa -- mutta kysyminen on jälleen pääosassa.
Teknisesti sarja on päätäräjäyttävä. Kuva on tarkka, kuvaaja on hyödyntänyt myös syvyyskuvausta, värit ovat 60-lukulaisen kirkkaat. Käsikirjoitukset ovat älykkäitä ja kokeilevia, dialogi on intensiivistä, nopeata ja nokkelaa, mutta parhaimmillaan dialogia ei edes tarvita. Näyttelijäsuoritukset priimaa, omalaatuinen musiikki luo tunnelmaa. Ja sarjan tapa käyttää
unenomaista logiikkaa hakee (ainakin tv-sarjoissa) vertaistaan. Unenomaisuutta ei luoda hidastuksilla tai sumuefekteillä, vaan tapahtumien logiikalla. Ovet eivät johda oikeisiin paikkoihin, ihmiset käyttäytyvät oudosti, tapahtumat etenevät liian nopeasti tms. Harvoin oikeissakaan unissa unta nähdessään ymmärtää, että nyt on unesta kyse, kun mun ääni kaikuu ja kääpiö tanssii; enemmän jälkikäteen ihmettelee, että mun ihan normaali arkikokemus sai aika outoja piirteitä...
Sen vika jakso jakaa mielipiteitä; mulle se on televisiohistorian tähtihetkiä.
Jaksot kannattaa katsoa seuraavassa eli tuotantojärjestyksessä, jos eivät jo ole. Alkuperäinen esitysjärjestys on ihan perseellään eikä esim. numero 6:n käyttäytymisessä ole mitään mieltä. Allamainitussa järjestyksessä hahmon tuntuu kehittyvän. Muitakin järjestyksiä ovat fanit puuhailleet aikansa iloksi.
1. Arrival
2. Free For All
3. Dance of the Dead
4. Checkmate
5. The Chimes of Big Ben
6. A, B & C
7. The General
8. The Schizoid Man
9. Many Happy Returns
10. It's Your Funeral
11. A Change of Mind
12. Hammer into Anvil
13. Do Not Forsake Me Oh My Darling
14. Living in Harmony
15. The Girl Who Was Death
16. Once Upon a Time
17. Fall Out
Torchwood, 2. kausi
(Alunperin kirjoitettu 9.4.2008.)
Torchwoodin kakkoskausi on ihan perseestä. Ykköskausi oli helmi ja omalaatuinen sekoitus seksiä, machoilua, poseerausta, kauhua, huumoria ja tragiikkaa, jonka teaserit olivat ihan vitun hyviä ja pakottivat katsomaan jakson loppuun heti. Scifi-ideat ja sen sellaiset olivat siksi hyviä, että ne pistivät hahmot dramaattisiin, vaikeisiin ja traagisiin tilanteisiin. Se kertoi hyviä tarinoita, hahmot olivat intensiivisiä ja heidän suhteensa äärimmäisen jännittyneet, "jatkuvajuonisuus" kauden loppupuolella toimi eikä plot holeista jaksanut välittää, kun kaikki muu pelasi hyvin. Se oli äärimmäisen cool ja kaiken muun hyvän lisäksi erinomaista ainesta parodioille. (Eka ja vika jakso tosin olivat ihan perseestä eikä vitosessakaan kauheasti kehumista ole.)
Kakkoskausi on paria-kolmea jaksoa (vika vielä näkemättä) aikamoista kuraa. Tarinat ovat yhdentekeviä tai ennalta-arvattavia (tragiikasta ei välitä, kun sen arvaa ensimmäisestä kuvasta; kreikkalaiset osasi senkin, mutta ei näköjään britit), hahmojen välillä ei ole mitään jännitettä, tarinat ja scifeily ei kosketa hahmoja ja heidän ratkaisujaan, huumori on antanut sijaa totiselle patsastelulle ja musiikkikin on elähtänyttä. Eikä ne enää sekstaile joka vitun alienin kanssa! Kamoon hei! Muutama vanhasta loistosta kertova jakso siellä onneksi on.
Ne ilmeisesti luulivat korjaavansa kaiken, mikä ykköskaudessa oli vialla, mutta ne kadottivat särmän, rohkeuden, arvaamattomuuden ja ironian. Alkuspiikin hehkutuskin on ihan lattea.
Totinen patsastelu kuvaa kakkoskautta erinomaisesti.
Torchwoodin kakkoskausi on ihan perseestä. Ykköskausi oli helmi ja omalaatuinen sekoitus seksiä, machoilua, poseerausta, kauhua, huumoria ja tragiikkaa, jonka teaserit olivat ihan vitun hyviä ja pakottivat katsomaan jakson loppuun heti. Scifi-ideat ja sen sellaiset olivat siksi hyviä, että ne pistivät hahmot dramaattisiin, vaikeisiin ja traagisiin tilanteisiin. Se kertoi hyviä tarinoita, hahmot olivat intensiivisiä ja heidän suhteensa äärimmäisen jännittyneet, "jatkuvajuonisuus" kauden loppupuolella toimi eikä plot holeista jaksanut välittää, kun kaikki muu pelasi hyvin. Se oli äärimmäisen cool ja kaiken muun hyvän lisäksi erinomaista ainesta parodioille. (Eka ja vika jakso tosin olivat ihan perseestä eikä vitosessakaan kauheasti kehumista ole.)
Kakkoskausi on paria-kolmea jaksoa (vika vielä näkemättä) aikamoista kuraa. Tarinat ovat yhdentekeviä tai ennalta-arvattavia (tragiikasta ei välitä, kun sen arvaa ensimmäisestä kuvasta; kreikkalaiset osasi senkin, mutta ei näköjään britit), hahmojen välillä ei ole mitään jännitettä, tarinat ja scifeily ei kosketa hahmoja ja heidän ratkaisujaan, huumori on antanut sijaa totiselle patsastelulle ja musiikkikin on elähtänyttä. Eikä ne enää sekstaile joka vitun alienin kanssa! Kamoon hei! Muutama vanhasta loistosta kertova jakso siellä onneksi on.
Ne ilmeisesti luulivat korjaavansa kaiken, mikä ykköskaudessa oli vialla, mutta ne kadottivat särmän, rohkeuden, arvaamattomuuden ja ironian. Alkuspiikin hehkutuskin on ihan lattea.
Totinen patsastelu kuvaa kakkoskautta erinomaisesti.
Pratchett: The Light Fantastic
(Alunperin kirjoitettu 20.3.2008.)
Luin sitten toisenkin Discworld-pläjäyksen, The Light Fantasticin, joka siis on jatko-osa The Colour of Magicille.
Törkeän paljon hauskempi kuin ensimmäinen. Nihkeä ja ylikriittinen kertoja, hauskoja vertauksia ja kuvauksia, paljon sanaleikkejä, fantsuparodiaa (erityisesti naisseikkailijan ulkonäön kuvaus tipautti) ja niin edespäin; hahmotkin olivat paljon moniulotteisempia. Tarina oli yksi pitkä tarina eikä muutama erillinen.
Ykkösosassa oli kuitenkin paaaaljon enemmän sense of wonderia. Se oli semmoinen kevyt fantasiaparodia, jossa oli mielenkiintoisia, omaperäisiäkin fantsuelementtejä; jatko-osa on jo paljon enemmän komediapläjäys, joka uhrasi esimerkiksi kiinnostavat tapahtumapaikat ja ykkösosan paikoin kauniitkin kuvaukset etäännytetylle läpänheitolle. Mutta olihan se helvetin
hauska ja kevyt lukea. Sopii kaikille, oletan.
Kahden Pratchettin perusteella jään kaipaamaan myöhemmiltä osilta enemmän näiden yhdistelmää. Light Fantastic tuntui yhtenäisestä tarinastaan huolimatta jotenkin päämäärättömältä. Myöhemmissä kirjoissaan TP alkaa ilmeisesti vääntää Discworldista paljon enemmän oman maailmamme irvikuvaa, mikä voi olla hyvä tai huono. Jos tällaisen läpänheiton pystyy yhdistämään fiksuun sisältöön, niin jo on aika rokkenrollin. Saasnähä.
Luin sitten toisenkin Discworld-pläjäyksen, The Light Fantasticin, joka siis on jatko-osa The Colour of Magicille.
Törkeän paljon hauskempi kuin ensimmäinen. Nihkeä ja ylikriittinen kertoja, hauskoja vertauksia ja kuvauksia, paljon sanaleikkejä, fantsuparodiaa (erityisesti naisseikkailijan ulkonäön kuvaus tipautti) ja niin edespäin; hahmotkin olivat paljon moniulotteisempia. Tarina oli yksi pitkä tarina eikä muutama erillinen.
Ykkösosassa oli kuitenkin paaaaljon enemmän sense of wonderia. Se oli semmoinen kevyt fantasiaparodia, jossa oli mielenkiintoisia, omaperäisiäkin fantsuelementtejä; jatko-osa on jo paljon enemmän komediapläjäys, joka uhrasi esimerkiksi kiinnostavat tapahtumapaikat ja ykkösosan paikoin kauniitkin kuvaukset etäännytetylle läpänheitolle. Mutta olihan se helvetin
hauska ja kevyt lukea. Sopii kaikille, oletan.
Kahden Pratchettin perusteella jään kaipaamaan myöhemmiltä osilta enemmän näiden yhdistelmää. Light Fantastic tuntui yhtenäisestä tarinastaan huolimatta jotenkin päämäärättömältä. Myöhemmissä kirjoissaan TP alkaa ilmeisesti vääntää Discworldista paljon enemmän oman maailmamme irvikuvaa, mikä voi olla hyvä tai huono. Jos tällaisen läpänheiton pystyy yhdistämään fiksuun sisältöön, niin jo on aika rokkenrollin. Saasnähä.
Seitsemän samuraita
(Alunperin kirjoitettu 20.3.2008.)
Näinpä sitten viimein senkin pätkän, oikein Orionissa.
Oli hyvä; ei erinomainen. Elokuvakerronta sujui, lavastukset toimivat, meininki kohdallaan; muttei se kyllä musta ihan oikeuttanut 206 minuutin kestoaan, ja muutenkin diggasin Kurosawan Rashomonista huomattavasti enemmän. Taistelukohtaukset oli ok, mutta olisivat ne lyhyempinäkin kelvanneet. Dialogissa oli vähän vikana se, että julkaisu oli kasari-Suomea,
eli suomentaja ilmeisesti jätti suomentamatta aina kun löi hetken tyhjää, ja muutenkin suomennettiin taas asenteella "kunhan nyt viesti menee perille". Mikä on tosi kiva, koska mä en tajua japania edes sen vertaa, että tajuaisin nimet korvakuulolta. Ymmärrystä mulla vähän myös vaikeutti se, että tuppasi menemään osa samuraista vähän sekaisin keskenään ja se, etten juurikaan tiedä japanilaisesta kulttuurista ja samuraista mitään (Orionin esitelappusen eka kappale olisi jeesannut...).
Leffan atmosfääriä on hehkutettu, mutta mua se nyt ei ihan kauheasti tempaissut otteeseensa. Olipahan vaan pätevä pätkä ja sellainen, jonka voisi katsoa toistekin, mutten ihan päässyt perille sen klassikkoasemasta (muuten kuin vaikutusvaltansa takia).
Suomijulkaisussa oli kyllä oma pikantti lisänsä. Alkutekstienkin aikana oli suomen- ja ruotsinkieliset subtitlet, muttei suinkaan tekijöiden luetteloa, vaan "Aito Määttä (tjsp.) esittää: Seitsemän samuraita." Sitten kyseinen herra lasketti ennennäkemättömän päheän vuodatuksen siitä, miten oli käsittämätöntä, miten 1950-luvulla leffasta oli saatavilla vain noin kaksituntinen, kansainvälinen levitysversio ja japanilaiset väittivät, että alkuperäistä ei ole olemassa, vaikka TODISTETTAVASTI alkuperäistä oli esitetty Lontoossa (ks. lähdeviite, s. 108; JOO, se äijä käytti subtitleissa lähdeviitteitä, kapiteeleja ja sanoja kuten "todistettavasti" tuodakseen
argumentilleen pontta!), mutta sitten saatiin vähän pidempi ja taas tuli kommervenkkejä kun suomen levittäjä ei innostunut yli kolmituntisesta aasialaisesta elokuvasta jne. ja nyt, viimein, voimme esittää ORIGINAALIN VERSION!
Näinpä sitten viimein senkin pätkän, oikein Orionissa.
Oli hyvä; ei erinomainen. Elokuvakerronta sujui, lavastukset toimivat, meininki kohdallaan; muttei se kyllä musta ihan oikeuttanut 206 minuutin kestoaan, ja muutenkin diggasin Kurosawan Rashomonista huomattavasti enemmän. Taistelukohtaukset oli ok, mutta olisivat ne lyhyempinäkin kelvanneet. Dialogissa oli vähän vikana se, että julkaisu oli kasari-Suomea,
eli suomentaja ilmeisesti jätti suomentamatta aina kun löi hetken tyhjää, ja muutenkin suomennettiin taas asenteella "kunhan nyt viesti menee perille". Mikä on tosi kiva, koska mä en tajua japania edes sen vertaa, että tajuaisin nimet korvakuulolta. Ymmärrystä mulla vähän myös vaikeutti se, että tuppasi menemään osa samuraista vähän sekaisin keskenään ja se, etten juurikaan tiedä japanilaisesta kulttuurista ja samuraista mitään (Orionin esitelappusen eka kappale olisi jeesannut...).
Leffan atmosfääriä on hehkutettu, mutta mua se nyt ei ihan kauheasti tempaissut otteeseensa. Olipahan vaan pätevä pätkä ja sellainen, jonka voisi katsoa toistekin, mutten ihan päässyt perille sen klassikkoasemasta (muuten kuin vaikutusvaltansa takia).
Suomijulkaisussa oli kyllä oma pikantti lisänsä. Alkutekstienkin aikana oli suomen- ja ruotsinkieliset subtitlet, muttei suinkaan tekijöiden luetteloa, vaan "Aito Määttä (tjsp.) esittää: Seitsemän samuraita." Sitten kyseinen herra lasketti ennennäkemättömän päheän vuodatuksen siitä, miten oli käsittämätöntä, miten 1950-luvulla leffasta oli saatavilla vain noin kaksituntinen, kansainvälinen levitysversio ja japanilaiset väittivät, että alkuperäistä ei ole olemassa, vaikka TODISTETTAVASTI alkuperäistä oli esitetty Lontoossa (ks. lähdeviite, s. 108; JOO, se äijä käytti subtitleissa lähdeviitteitä, kapiteeleja ja sanoja kuten "todistettavasti" tuodakseen
argumentilleen pontta!), mutta sitten saatiin vähän pidempi ja taas tuli kommervenkkejä kun suomen levittäjä ei innostunut yli kolmituntisesta aasialaisesta elokuvasta jne. ja nyt, viimein, voimme esittää ORIGINAALIN VERSION!
Khaled Hosseini: The Kite Runner
(Alunperin kirjoitettu 19.3.2008.)
(Ei spoilaa, mikä tarkoittaa sitä, että tää on vaan tosi epämääräinen ja äärisubjektiivinen laatuarvio. Spoilaamattomasta arvostelusta on aika vaikea tehdä hyvää :))
Pian leffaankin tuleva The Kite Runner (suomeksi latteasti "Leijapoika") tuli sitten luettua. Naapuri osti sen vuosi takaperin Lauralle lahjaksi ja kovasti suitsutti sitä. Muutenkin olen kuullut kovasti hehkutusta.
Osin yhdyn hehkutuksiin. Moni, ei vähiten Isabel Allende, on sanonut, että lukukokemus on niin vahva, että sen jälkeen ei oikein mikään kirja tunnu pitkään aikaan miltään. Ihan niin pitkälle en mene.
Kirja on siis tarina afganistanilaisesta miehestä, joka kertoo elämäntarinaansa vuoden 2001 joulukuussa. Ihmis- ja yhteiskuntakuvauksessaan se on aika säälimätön, muttei suinkaan lohduton. Musta se oli paikoin varsin ahdistava, muttei se suuremmin onnistunut koskettamaan tai jättämään suuria jälkiä.
Alku on erittäin vahva. Pari sivua luettuani olin koukussa, kymmenen sivua luettuani luulin lukeneeni 30 sivua. Teksti on samalla kertaa helppolukuista, kaunista sekä intensiivistä, takaumakerronnan vihjailevuus toimii harvinaisen hyvin, hahmot ovat kiehtovia ja inhimillisiä. Laatu on sitä pirullista luokkaa, että tulee fiilis, että noin hyvään laatuun ei pääse itse ikinä koskaan missään.
Sitten "jossain vaiheessa" se vain möhähti. Ihmiskuvaus jäi taka-alalle ja soppaan heitettiin tosi dorkia ratkaisuja, joista tuli vähän liikaa mieleen, että on tyyppi tainnut katsella vähän liikaa Hollywood-pätkiä. Alkukirja on nimenomaan erinomaista kirjallisuutta, erinomaista tekstiä; jossain vaiheessa siitä tulee "vain" hyvä tarina, jossa on pari sisällöllistä puutetta, ja jonka kerronta on latteampaa kuin alkukirjassa. Erityisesti Hosseini syyllistyy liialliseen selittelyyn, jotta lukija ihan varmasti tajuaisi kaikki mahdolliset assosiaatiot, ironiat ja symmetriat; se vie
tehoja elävyydeltä ja koskettavuudelta.
Eipä silti, erittäin lupaava esikoisteos ja todiste siitä, että "international bestsellerin" ei tarvitse olla aivotonta hattaraa. Luultavasti uppoaisi tarinavetoisempaan lukijaan paremmin kuin muhun, joka vaatii ilmaisukeinoilta kohtuuttomuuksia. Vastailmestynyt Hosseinin toinen, A Thousand Splendid Suns, on kuulemma kypsempi.
(Ei spoilaa, mikä tarkoittaa sitä, että tää on vaan tosi epämääräinen ja äärisubjektiivinen laatuarvio. Spoilaamattomasta arvostelusta on aika vaikea tehdä hyvää :))
Pian leffaankin tuleva The Kite Runner (suomeksi latteasti "Leijapoika") tuli sitten luettua. Naapuri osti sen vuosi takaperin Lauralle lahjaksi ja kovasti suitsutti sitä. Muutenkin olen kuullut kovasti hehkutusta.
Osin yhdyn hehkutuksiin. Moni, ei vähiten Isabel Allende, on sanonut, että lukukokemus on niin vahva, että sen jälkeen ei oikein mikään kirja tunnu pitkään aikaan miltään. Ihan niin pitkälle en mene.
Kirja on siis tarina afganistanilaisesta miehestä, joka kertoo elämäntarinaansa vuoden 2001 joulukuussa. Ihmis- ja yhteiskuntakuvauksessaan se on aika säälimätön, muttei suinkaan lohduton. Musta se oli paikoin varsin ahdistava, muttei se suuremmin onnistunut koskettamaan tai jättämään suuria jälkiä.
Alku on erittäin vahva. Pari sivua luettuani olin koukussa, kymmenen sivua luettuani luulin lukeneeni 30 sivua. Teksti on samalla kertaa helppolukuista, kaunista sekä intensiivistä, takaumakerronnan vihjailevuus toimii harvinaisen hyvin, hahmot ovat kiehtovia ja inhimillisiä. Laatu on sitä pirullista luokkaa, että tulee fiilis, että noin hyvään laatuun ei pääse itse ikinä koskaan missään.
Sitten "jossain vaiheessa" se vain möhähti. Ihmiskuvaus jäi taka-alalle ja soppaan heitettiin tosi dorkia ratkaisuja, joista tuli vähän liikaa mieleen, että on tyyppi tainnut katsella vähän liikaa Hollywood-pätkiä. Alkukirja on nimenomaan erinomaista kirjallisuutta, erinomaista tekstiä; jossain vaiheessa siitä tulee "vain" hyvä tarina, jossa on pari sisällöllistä puutetta, ja jonka kerronta on latteampaa kuin alkukirjassa. Erityisesti Hosseini syyllistyy liialliseen selittelyyn, jotta lukija ihan varmasti tajuaisi kaikki mahdolliset assosiaatiot, ironiat ja symmetriat; se vie
tehoja elävyydeltä ja koskettavuudelta.
Eipä silti, erittäin lupaava esikoisteos ja todiste siitä, että "international bestsellerin" ei tarvitse olla aivotonta hattaraa. Luultavasti uppoaisi tarinavetoisempaan lukijaan paremmin kuin muhun, joka vaatii ilmaisukeinoilta kohtuuttomuuksia. Vastailmestynyt Hosseinin toinen, A Thousand Splendid Suns, on kuulemma kypsempi.
Kadonneiden lasten kaupunki ja The Colour of Magic
(Alunperin kirjoitettu 14.3.2008.)
Lyhyet kommentit:
Kadonneiden lasten kaupunki. Näin sen viimeksi joskus 10 vuotta sitten, jolloin diggasin kympillä. Nyt se jätti kylmäksi. Visuaalisesti kyllä omaperäinen, kivoja värejä, hyvät lavastukset ja vänkää mad-scientist/oldie-tekkiä. Mutta liikaa huutamista, jotain mikä luultavasti yritti olla huumoria (laji, jossa ranskalaiset ovat liki aina täysin kädettömiä, nimim. Tati on paska) ja liikaa friikkishowmeininkiä. Mä en jaksa enää yhtäkään leffaa tai tv-sarjaa, jossa on se vitun KÄÄPIÖ
osoittamassa, että nyt ollaan outoja. Eikö kääpiöille löydy rooleja muuten kuin nukkeina, comic reliefeinä tai surrealismia hakevissa mukataideräpellyksissä, helvetti soikoon?
The Colour of Magic, eka Discworld-romsku. Myöskin mun eka Pratchett-kokemus. Ihan positiivinen kokemus. Ei niin hauska kuin olin kuvitellut, mutta eipä se kai ihan parasta Pratchettia olekaan; mutta eipä ollut tarvettakaan jatkuvaan vitsi-ilotulitukseen, koska kerronta skulasi muuten hiton hyvin, fantasia oli omaperäistä (ei pelkästään parodiamielessä) ja meno muutenkin maittoi kivasti. Miinusta siitä, että "romaani" oli oikeastaan neljä perättäistä, mutta muuten täysin erillistä tarinaa. Vois kyllä lukea lisääkin Pratchettia, "vaikka hänen kirjojensa ymmärtämiseksihän vaaditaan filosofian maisterin tutkinto".
Lyhyet kommentit:
Kadonneiden lasten kaupunki. Näin sen viimeksi joskus 10 vuotta sitten, jolloin diggasin kympillä. Nyt se jätti kylmäksi. Visuaalisesti kyllä omaperäinen, kivoja värejä, hyvät lavastukset ja vänkää mad-scientist/oldie-tekkiä. Mutta liikaa huutamista, jotain mikä luultavasti yritti olla huumoria (laji, jossa ranskalaiset ovat liki aina täysin kädettömiä, nimim. Tati on paska) ja liikaa friikkishowmeininkiä. Mä en jaksa enää yhtäkään leffaa tai tv-sarjaa, jossa on se vitun KÄÄPIÖ
osoittamassa, että nyt ollaan outoja. Eikö kääpiöille löydy rooleja muuten kuin nukkeina, comic reliefeinä tai surrealismia hakevissa mukataideräpellyksissä, helvetti soikoon?
The Colour of Magic, eka Discworld-romsku. Myöskin mun eka Pratchett-kokemus. Ihan positiivinen kokemus. Ei niin hauska kuin olin kuvitellut, mutta eipä se kai ihan parasta Pratchettia olekaan; mutta eipä ollut tarvettakaan jatkuvaan vitsi-ilotulitukseen, koska kerronta skulasi muuten hiton hyvin, fantasia oli omaperäistä (ei pelkästään parodiamielessä) ja meno muutenkin maittoi kivasti. Miinusta siitä, että "romaani" oli oikeastaan neljä perättäistä, mutta muuten täysin erillistä tarinaa. Vois kyllä lukea lisääkin Pratchettia, "vaikka hänen kirjojensa ymmärtämiseksihän vaaditaan filosofian maisterin tutkinto".
Strugatski: Stalker
(Alunperin kirjoitettu 14.2.2008.)
Pöh, pöh ja vielä kerran pöh.
Strugatskin veljesten kirjassa Stalker on ihan kiehtova lähtökohta: Kanadaan sijoittuva neuvostoscifi, jossa tuntematon muukalaiskulttuuri on käväissyt ohimennen maapallolla ja jättänyt jälkeensä Vyöhykkeiksi kutsuttuja alueita, joilla luonnonlait eivät päde ja joilta löytyy kasoittain outoja esineitä, teknologisia vermeitäkin, jopa. Stalkereiksi kutsutut miehet (ei tässä
kirjassa paljon naisia ole, olisiko jopa yksi) tekevät sinne luvattomia reissuja ja hakevat sitä sälää.
Tarkovski on tehnyt kirjan pohjalta erinomaisen (hitaan) elokuvan, joka on visuaalista päänräjäytystä ja liki kolmen tunnin pituudestaan huolimatta oikeuttaa olemassaolonsa. Kirja, joka on tyystin erilainen kuin elokuva, ei taas oikeuttanut mulle edes 216 isofonttista sivuaan. Vittu mitä jaarittelua. Alku on lupaava, mutta suurin osa kirjasta ei herätä mussa yhtään mitään,
mikä sitten vuorostaan sai aikaan aikamoisen kyrvän keskelle otsaa, siihen mihin kerrotaan kolmannen silmän aukeavan.
Kerronta, lukuunottamatta alkuvaiheen ensimmäistä persoonaa, tökkii. Kuvaukset ovat epäselviä ja tönkköjä -- on muuten hassua, miten esimerkiksi Solariksen ylimalkainen kuvailu on kiehtovaa ja mielikuvitusta herättävää, mutta tässä se vain turhauttaa ja tuntuu amatöörimäiseltä; mikä tekee kuvailusta hyvän? -- kieli on tökeröä (johtuneeko suomennoksesta?) ja virkkeet ovat vielä pidempiä kuin tämä (ja kusevat juostessaan). Jotenkin...äijämäistä, karkeaa ja tympeätä. Ehkä pitkien virkkeiden tarkoitus olisi luoda kiireen tuntua, mutta mua ne ärsyttivät; ihan kuin niistä olisi puuttunut se rytmi, jolla pitkät virkkeet oikeuttavat itsensä ja onnistuvat luomaan muutakin kuin vaikeasti seurattavaa kerrontaa.
Koska kerronta ei sujunut, suurin osa kirjasta tuntui ajanhukalta ja epäolennaisuuksiin keskittymiseltä. En päässyt sisään henkilöhahmoihin, joten minua ei kiinnostanut lukea puisevia kuvauksia siitä, mitä kautta hän mihinkin paikkaan meni tai mitä ratapenkalla oli. Hahmojen motiivit jäivät täysin epäselviksi.
Maailma on ihan kiehtova sikäli kuin siinä kuvataan Vyöhykkeen aiheuttamia muutoksia ihmisten elämään ja pieneen Marmontin kaupunkiin, jonka laitamilla yksi Vyöhykkeistä on.
Asetelman mielenkiintoisuudesta huolimatta tarinassa ei tapahdu juuri mitään, ei ainakaan niin paljoa, että sivumäärä oikeuttuisi. Enkä mä saanut siitä kaikesta jaarittelusta ainakaan mitään suuria spekulatiivisia keloja irti, mitä scifiltä odotan. Muutama yksittäinen heitto ja yksi pitkähkö
dialogi vähän avasivat sitä, mitä varten kirja ehkä olisi kirjoitettu, mutta dialogia lukuunottamatta ne olivat latteita ja näköalattomia.
Se olisi saattanut voida avautua tulkinnalle, jos se olisi yhtään tempaissut mukaansa tai viehättänyt muilta osiltaan. Mutta nyt se ei toimi millään tasolla. Mä en saa lainkaan kiinni siitä, miksi tämä kirja on kirjoitettu. Se ei ole seikkailutarina, vaikka välillä voisi kuvitella; se ei ole hyvin kirjoitettu (tai suomennettu); siinä ei ole mitään selkeätä tarinaa; sen henkilöhahmoista ei saa otetta; sillä ei tunnu olevan yhtenäistä teemaa. Jopa 2001: A Space Odysseysta sai kaikesta sen paskuudesta huolimatta kiinni, miksi se on olemassa.
Aargghh. Turhauttaa noin kehno lukukokemus.
Pakko hankkiutua siitä eroon, mä en jaksa katsella sitä mun hyllyssä. Ja tilaakin se vie. Helvetti.
Pöh, pöh ja vielä kerran pöh.
Strugatskin veljesten kirjassa Stalker on ihan kiehtova lähtökohta: Kanadaan sijoittuva neuvostoscifi, jossa tuntematon muukalaiskulttuuri on käväissyt ohimennen maapallolla ja jättänyt jälkeensä Vyöhykkeiksi kutsuttuja alueita, joilla luonnonlait eivät päde ja joilta löytyy kasoittain outoja esineitä, teknologisia vermeitäkin, jopa. Stalkereiksi kutsutut miehet (ei tässä
kirjassa paljon naisia ole, olisiko jopa yksi) tekevät sinne luvattomia reissuja ja hakevat sitä sälää.
Tarkovski on tehnyt kirjan pohjalta erinomaisen (hitaan) elokuvan, joka on visuaalista päänräjäytystä ja liki kolmen tunnin pituudestaan huolimatta oikeuttaa olemassaolonsa. Kirja, joka on tyystin erilainen kuin elokuva, ei taas oikeuttanut mulle edes 216 isofonttista sivuaan. Vittu mitä jaarittelua. Alku on lupaava, mutta suurin osa kirjasta ei herätä mussa yhtään mitään,
mikä sitten vuorostaan sai aikaan aikamoisen kyrvän keskelle otsaa, siihen mihin kerrotaan kolmannen silmän aukeavan.
Kerronta, lukuunottamatta alkuvaiheen ensimmäistä persoonaa, tökkii. Kuvaukset ovat epäselviä ja tönkköjä -- on muuten hassua, miten esimerkiksi Solariksen ylimalkainen kuvailu on kiehtovaa ja mielikuvitusta herättävää, mutta tässä se vain turhauttaa ja tuntuu amatöörimäiseltä; mikä tekee kuvailusta hyvän? -- kieli on tökeröä (johtuneeko suomennoksesta?) ja virkkeet ovat vielä pidempiä kuin tämä (ja kusevat juostessaan). Jotenkin...äijämäistä, karkeaa ja tympeätä. Ehkä pitkien virkkeiden tarkoitus olisi luoda kiireen tuntua, mutta mua ne ärsyttivät; ihan kuin niistä olisi puuttunut se rytmi, jolla pitkät virkkeet oikeuttavat itsensä ja onnistuvat luomaan muutakin kuin vaikeasti seurattavaa kerrontaa.
Koska kerronta ei sujunut, suurin osa kirjasta tuntui ajanhukalta ja epäolennaisuuksiin keskittymiseltä. En päässyt sisään henkilöhahmoihin, joten minua ei kiinnostanut lukea puisevia kuvauksia siitä, mitä kautta hän mihinkin paikkaan meni tai mitä ratapenkalla oli. Hahmojen motiivit jäivät täysin epäselviksi.
Maailma on ihan kiehtova sikäli kuin siinä kuvataan Vyöhykkeen aiheuttamia muutoksia ihmisten elämään ja pieneen Marmontin kaupunkiin, jonka laitamilla yksi Vyöhykkeistä on.
Asetelman mielenkiintoisuudesta huolimatta tarinassa ei tapahdu juuri mitään, ei ainakaan niin paljoa, että sivumäärä oikeuttuisi. Enkä mä saanut siitä kaikesta jaarittelusta ainakaan mitään suuria spekulatiivisia keloja irti, mitä scifiltä odotan. Muutama yksittäinen heitto ja yksi pitkähkö
dialogi vähän avasivat sitä, mitä varten kirja ehkä olisi kirjoitettu, mutta dialogia lukuunottamatta ne olivat latteita ja näköalattomia.
Se olisi saattanut voida avautua tulkinnalle, jos se olisi yhtään tempaissut mukaansa tai viehättänyt muilta osiltaan. Mutta nyt se ei toimi millään tasolla. Mä en saa lainkaan kiinni siitä, miksi tämä kirja on kirjoitettu. Se ei ole seikkailutarina, vaikka välillä voisi kuvitella; se ei ole hyvin kirjoitettu (tai suomennettu); siinä ei ole mitään selkeätä tarinaa; sen henkilöhahmoista ei saa otetta; sillä ei tunnu olevan yhtenäistä teemaa. Jopa 2001: A Space Odysseysta sai kaikesta sen paskuudesta huolimatta kiinni, miksi se on olemassa.
Aargghh. Turhauttaa noin kehno lukukokemus.
Pakko hankkiutua siitä eroon, mä en jaksa katsella sitä mun hyllyssä. Ja tilaakin se vie. Helvetti.
Tilaa:
Kommentit (Atom)