(Alunperin kirjoitettu 20.3.2008.)
Näinpä sitten viimein senkin pätkän, oikein Orionissa.
Oli hyvä; ei erinomainen. Elokuvakerronta sujui, lavastukset toimivat, meininki kohdallaan; muttei se kyllä musta ihan oikeuttanut 206 minuutin kestoaan, ja muutenkin diggasin Kurosawan Rashomonista huomattavasti enemmän. Taistelukohtaukset oli ok, mutta olisivat ne lyhyempinäkin kelvanneet. Dialogissa oli vähän vikana se, että julkaisu oli kasari-Suomea,
eli suomentaja ilmeisesti jätti suomentamatta aina kun löi hetken tyhjää, ja muutenkin suomennettiin taas asenteella "kunhan nyt viesti menee perille". Mikä on tosi kiva, koska mä en tajua japania edes sen vertaa, että tajuaisin nimet korvakuulolta. Ymmärrystä mulla vähän myös vaikeutti se, että tuppasi menemään osa samuraista vähän sekaisin keskenään ja se, etten juurikaan tiedä japanilaisesta kulttuurista ja samuraista mitään (Orionin esitelappusen eka kappale olisi jeesannut...).
Leffan atmosfääriä on hehkutettu, mutta mua se nyt ei ihan kauheasti tempaissut otteeseensa. Olipahan vaan pätevä pätkä ja sellainen, jonka voisi katsoa toistekin, mutten ihan päässyt perille sen klassikkoasemasta (muuten kuin vaikutusvaltansa takia).
Suomijulkaisussa oli kyllä oma pikantti lisänsä. Alkutekstienkin aikana oli suomen- ja ruotsinkieliset subtitlet, muttei suinkaan tekijöiden luetteloa, vaan "Aito Määttä (tjsp.) esittää: Seitsemän samuraita." Sitten kyseinen herra lasketti ennennäkemättömän päheän vuodatuksen siitä, miten oli käsittämätöntä, miten 1950-luvulla leffasta oli saatavilla vain noin kaksituntinen, kansainvälinen levitysversio ja japanilaiset väittivät, että alkuperäistä ei ole olemassa, vaikka TODISTETTAVASTI alkuperäistä oli esitetty Lontoossa (ks. lähdeviite, s. 108; JOO, se äijä käytti subtitleissa lähdeviitteitä, kapiteeleja ja sanoja kuten "todistettavasti" tuodakseen
argumentilleen pontta!), mutta sitten saatiin vähän pidempi ja taas tuli kommervenkkejä kun suomen levittäjä ei innostunut yli kolmituntisesta aasialaisesta elokuvasta jne. ja nyt, viimein, voimme esittää ORIGINAALIN VERSION!
tiistai 21. huhtikuuta 2009
Khaled Hosseini: The Kite Runner
(Alunperin kirjoitettu 19.3.2008.)
(Ei spoilaa, mikä tarkoittaa sitä, että tää on vaan tosi epämääräinen ja äärisubjektiivinen laatuarvio. Spoilaamattomasta arvostelusta on aika vaikea tehdä hyvää :))
Pian leffaankin tuleva The Kite Runner (suomeksi latteasti "Leijapoika") tuli sitten luettua. Naapuri osti sen vuosi takaperin Lauralle lahjaksi ja kovasti suitsutti sitä. Muutenkin olen kuullut kovasti hehkutusta.
Osin yhdyn hehkutuksiin. Moni, ei vähiten Isabel Allende, on sanonut, että lukukokemus on niin vahva, että sen jälkeen ei oikein mikään kirja tunnu pitkään aikaan miltään. Ihan niin pitkälle en mene.
Kirja on siis tarina afganistanilaisesta miehestä, joka kertoo elämäntarinaansa vuoden 2001 joulukuussa. Ihmis- ja yhteiskuntakuvauksessaan se on aika säälimätön, muttei suinkaan lohduton. Musta se oli paikoin varsin ahdistava, muttei se suuremmin onnistunut koskettamaan tai jättämään suuria jälkiä.
Alku on erittäin vahva. Pari sivua luettuani olin koukussa, kymmenen sivua luettuani luulin lukeneeni 30 sivua. Teksti on samalla kertaa helppolukuista, kaunista sekä intensiivistä, takaumakerronnan vihjailevuus toimii harvinaisen hyvin, hahmot ovat kiehtovia ja inhimillisiä. Laatu on sitä pirullista luokkaa, että tulee fiilis, että noin hyvään laatuun ei pääse itse ikinä koskaan missään.
Sitten "jossain vaiheessa" se vain möhähti. Ihmiskuvaus jäi taka-alalle ja soppaan heitettiin tosi dorkia ratkaisuja, joista tuli vähän liikaa mieleen, että on tyyppi tainnut katsella vähän liikaa Hollywood-pätkiä. Alkukirja on nimenomaan erinomaista kirjallisuutta, erinomaista tekstiä; jossain vaiheessa siitä tulee "vain" hyvä tarina, jossa on pari sisällöllistä puutetta, ja jonka kerronta on latteampaa kuin alkukirjassa. Erityisesti Hosseini syyllistyy liialliseen selittelyyn, jotta lukija ihan varmasti tajuaisi kaikki mahdolliset assosiaatiot, ironiat ja symmetriat; se vie
tehoja elävyydeltä ja koskettavuudelta.
Eipä silti, erittäin lupaava esikoisteos ja todiste siitä, että "international bestsellerin" ei tarvitse olla aivotonta hattaraa. Luultavasti uppoaisi tarinavetoisempaan lukijaan paremmin kuin muhun, joka vaatii ilmaisukeinoilta kohtuuttomuuksia. Vastailmestynyt Hosseinin toinen, A Thousand Splendid Suns, on kuulemma kypsempi.
(Ei spoilaa, mikä tarkoittaa sitä, että tää on vaan tosi epämääräinen ja äärisubjektiivinen laatuarvio. Spoilaamattomasta arvostelusta on aika vaikea tehdä hyvää :))
Pian leffaankin tuleva The Kite Runner (suomeksi latteasti "Leijapoika") tuli sitten luettua. Naapuri osti sen vuosi takaperin Lauralle lahjaksi ja kovasti suitsutti sitä. Muutenkin olen kuullut kovasti hehkutusta.
Osin yhdyn hehkutuksiin. Moni, ei vähiten Isabel Allende, on sanonut, että lukukokemus on niin vahva, että sen jälkeen ei oikein mikään kirja tunnu pitkään aikaan miltään. Ihan niin pitkälle en mene.
Kirja on siis tarina afganistanilaisesta miehestä, joka kertoo elämäntarinaansa vuoden 2001 joulukuussa. Ihmis- ja yhteiskuntakuvauksessaan se on aika säälimätön, muttei suinkaan lohduton. Musta se oli paikoin varsin ahdistava, muttei se suuremmin onnistunut koskettamaan tai jättämään suuria jälkiä.
Alku on erittäin vahva. Pari sivua luettuani olin koukussa, kymmenen sivua luettuani luulin lukeneeni 30 sivua. Teksti on samalla kertaa helppolukuista, kaunista sekä intensiivistä, takaumakerronnan vihjailevuus toimii harvinaisen hyvin, hahmot ovat kiehtovia ja inhimillisiä. Laatu on sitä pirullista luokkaa, että tulee fiilis, että noin hyvään laatuun ei pääse itse ikinä koskaan missään.
Sitten "jossain vaiheessa" se vain möhähti. Ihmiskuvaus jäi taka-alalle ja soppaan heitettiin tosi dorkia ratkaisuja, joista tuli vähän liikaa mieleen, että on tyyppi tainnut katsella vähän liikaa Hollywood-pätkiä. Alkukirja on nimenomaan erinomaista kirjallisuutta, erinomaista tekstiä; jossain vaiheessa siitä tulee "vain" hyvä tarina, jossa on pari sisällöllistä puutetta, ja jonka kerronta on latteampaa kuin alkukirjassa. Erityisesti Hosseini syyllistyy liialliseen selittelyyn, jotta lukija ihan varmasti tajuaisi kaikki mahdolliset assosiaatiot, ironiat ja symmetriat; se vie
tehoja elävyydeltä ja koskettavuudelta.
Eipä silti, erittäin lupaava esikoisteos ja todiste siitä, että "international bestsellerin" ei tarvitse olla aivotonta hattaraa. Luultavasti uppoaisi tarinavetoisempaan lukijaan paremmin kuin muhun, joka vaatii ilmaisukeinoilta kohtuuttomuuksia. Vastailmestynyt Hosseinin toinen, A Thousand Splendid Suns, on kuulemma kypsempi.
Kadonneiden lasten kaupunki ja The Colour of Magic
(Alunperin kirjoitettu 14.3.2008.)
Lyhyet kommentit:
Kadonneiden lasten kaupunki. Näin sen viimeksi joskus 10 vuotta sitten, jolloin diggasin kympillä. Nyt se jätti kylmäksi. Visuaalisesti kyllä omaperäinen, kivoja värejä, hyvät lavastukset ja vänkää mad-scientist/oldie-tekkiä. Mutta liikaa huutamista, jotain mikä luultavasti yritti olla huumoria (laji, jossa ranskalaiset ovat liki aina täysin kädettömiä, nimim. Tati on paska) ja liikaa friikkishowmeininkiä. Mä en jaksa enää yhtäkään leffaa tai tv-sarjaa, jossa on se vitun KÄÄPIÖ
osoittamassa, että nyt ollaan outoja. Eikö kääpiöille löydy rooleja muuten kuin nukkeina, comic reliefeinä tai surrealismia hakevissa mukataideräpellyksissä, helvetti soikoon?
The Colour of Magic, eka Discworld-romsku. Myöskin mun eka Pratchett-kokemus. Ihan positiivinen kokemus. Ei niin hauska kuin olin kuvitellut, mutta eipä se kai ihan parasta Pratchettia olekaan; mutta eipä ollut tarvettakaan jatkuvaan vitsi-ilotulitukseen, koska kerronta skulasi muuten hiton hyvin, fantasia oli omaperäistä (ei pelkästään parodiamielessä) ja meno muutenkin maittoi kivasti. Miinusta siitä, että "romaani" oli oikeastaan neljä perättäistä, mutta muuten täysin erillistä tarinaa. Vois kyllä lukea lisääkin Pratchettia, "vaikka hänen kirjojensa ymmärtämiseksihän vaaditaan filosofian maisterin tutkinto".
Lyhyet kommentit:
Kadonneiden lasten kaupunki. Näin sen viimeksi joskus 10 vuotta sitten, jolloin diggasin kympillä. Nyt se jätti kylmäksi. Visuaalisesti kyllä omaperäinen, kivoja värejä, hyvät lavastukset ja vänkää mad-scientist/oldie-tekkiä. Mutta liikaa huutamista, jotain mikä luultavasti yritti olla huumoria (laji, jossa ranskalaiset ovat liki aina täysin kädettömiä, nimim. Tati on paska) ja liikaa friikkishowmeininkiä. Mä en jaksa enää yhtäkään leffaa tai tv-sarjaa, jossa on se vitun KÄÄPIÖ
osoittamassa, että nyt ollaan outoja. Eikö kääpiöille löydy rooleja muuten kuin nukkeina, comic reliefeinä tai surrealismia hakevissa mukataideräpellyksissä, helvetti soikoon?
The Colour of Magic, eka Discworld-romsku. Myöskin mun eka Pratchett-kokemus. Ihan positiivinen kokemus. Ei niin hauska kuin olin kuvitellut, mutta eipä se kai ihan parasta Pratchettia olekaan; mutta eipä ollut tarvettakaan jatkuvaan vitsi-ilotulitukseen, koska kerronta skulasi muuten hiton hyvin, fantasia oli omaperäistä (ei pelkästään parodiamielessä) ja meno muutenkin maittoi kivasti. Miinusta siitä, että "romaani" oli oikeastaan neljä perättäistä, mutta muuten täysin erillistä tarinaa. Vois kyllä lukea lisääkin Pratchettia, "vaikka hänen kirjojensa ymmärtämiseksihän vaaditaan filosofian maisterin tutkinto".
Strugatski: Stalker
(Alunperin kirjoitettu 14.2.2008.)
Pöh, pöh ja vielä kerran pöh.
Strugatskin veljesten kirjassa Stalker on ihan kiehtova lähtökohta: Kanadaan sijoittuva neuvostoscifi, jossa tuntematon muukalaiskulttuuri on käväissyt ohimennen maapallolla ja jättänyt jälkeensä Vyöhykkeiksi kutsuttuja alueita, joilla luonnonlait eivät päde ja joilta löytyy kasoittain outoja esineitä, teknologisia vermeitäkin, jopa. Stalkereiksi kutsutut miehet (ei tässä
kirjassa paljon naisia ole, olisiko jopa yksi) tekevät sinne luvattomia reissuja ja hakevat sitä sälää.
Tarkovski on tehnyt kirjan pohjalta erinomaisen (hitaan) elokuvan, joka on visuaalista päänräjäytystä ja liki kolmen tunnin pituudestaan huolimatta oikeuttaa olemassaolonsa. Kirja, joka on tyystin erilainen kuin elokuva, ei taas oikeuttanut mulle edes 216 isofonttista sivuaan. Vittu mitä jaarittelua. Alku on lupaava, mutta suurin osa kirjasta ei herätä mussa yhtään mitään,
mikä sitten vuorostaan sai aikaan aikamoisen kyrvän keskelle otsaa, siihen mihin kerrotaan kolmannen silmän aukeavan.
Kerronta, lukuunottamatta alkuvaiheen ensimmäistä persoonaa, tökkii. Kuvaukset ovat epäselviä ja tönkköjä -- on muuten hassua, miten esimerkiksi Solariksen ylimalkainen kuvailu on kiehtovaa ja mielikuvitusta herättävää, mutta tässä se vain turhauttaa ja tuntuu amatöörimäiseltä; mikä tekee kuvailusta hyvän? -- kieli on tökeröä (johtuneeko suomennoksesta?) ja virkkeet ovat vielä pidempiä kuin tämä (ja kusevat juostessaan). Jotenkin...äijämäistä, karkeaa ja tympeätä. Ehkä pitkien virkkeiden tarkoitus olisi luoda kiireen tuntua, mutta mua ne ärsyttivät; ihan kuin niistä olisi puuttunut se rytmi, jolla pitkät virkkeet oikeuttavat itsensä ja onnistuvat luomaan muutakin kuin vaikeasti seurattavaa kerrontaa.
Koska kerronta ei sujunut, suurin osa kirjasta tuntui ajanhukalta ja epäolennaisuuksiin keskittymiseltä. En päässyt sisään henkilöhahmoihin, joten minua ei kiinnostanut lukea puisevia kuvauksia siitä, mitä kautta hän mihinkin paikkaan meni tai mitä ratapenkalla oli. Hahmojen motiivit jäivät täysin epäselviksi.
Maailma on ihan kiehtova sikäli kuin siinä kuvataan Vyöhykkeen aiheuttamia muutoksia ihmisten elämään ja pieneen Marmontin kaupunkiin, jonka laitamilla yksi Vyöhykkeistä on.
Asetelman mielenkiintoisuudesta huolimatta tarinassa ei tapahdu juuri mitään, ei ainakaan niin paljoa, että sivumäärä oikeuttuisi. Enkä mä saanut siitä kaikesta jaarittelusta ainakaan mitään suuria spekulatiivisia keloja irti, mitä scifiltä odotan. Muutama yksittäinen heitto ja yksi pitkähkö
dialogi vähän avasivat sitä, mitä varten kirja ehkä olisi kirjoitettu, mutta dialogia lukuunottamatta ne olivat latteita ja näköalattomia.
Se olisi saattanut voida avautua tulkinnalle, jos se olisi yhtään tempaissut mukaansa tai viehättänyt muilta osiltaan. Mutta nyt se ei toimi millään tasolla. Mä en saa lainkaan kiinni siitä, miksi tämä kirja on kirjoitettu. Se ei ole seikkailutarina, vaikka välillä voisi kuvitella; se ei ole hyvin kirjoitettu (tai suomennettu); siinä ei ole mitään selkeätä tarinaa; sen henkilöhahmoista ei saa otetta; sillä ei tunnu olevan yhtenäistä teemaa. Jopa 2001: A Space Odysseysta sai kaikesta sen paskuudesta huolimatta kiinni, miksi se on olemassa.
Aargghh. Turhauttaa noin kehno lukukokemus.
Pakko hankkiutua siitä eroon, mä en jaksa katsella sitä mun hyllyssä. Ja tilaakin se vie. Helvetti.
Pöh, pöh ja vielä kerran pöh.
Strugatskin veljesten kirjassa Stalker on ihan kiehtova lähtökohta: Kanadaan sijoittuva neuvostoscifi, jossa tuntematon muukalaiskulttuuri on käväissyt ohimennen maapallolla ja jättänyt jälkeensä Vyöhykkeiksi kutsuttuja alueita, joilla luonnonlait eivät päde ja joilta löytyy kasoittain outoja esineitä, teknologisia vermeitäkin, jopa. Stalkereiksi kutsutut miehet (ei tässä
kirjassa paljon naisia ole, olisiko jopa yksi) tekevät sinne luvattomia reissuja ja hakevat sitä sälää.
Tarkovski on tehnyt kirjan pohjalta erinomaisen (hitaan) elokuvan, joka on visuaalista päänräjäytystä ja liki kolmen tunnin pituudestaan huolimatta oikeuttaa olemassaolonsa. Kirja, joka on tyystin erilainen kuin elokuva, ei taas oikeuttanut mulle edes 216 isofonttista sivuaan. Vittu mitä jaarittelua. Alku on lupaava, mutta suurin osa kirjasta ei herätä mussa yhtään mitään,
mikä sitten vuorostaan sai aikaan aikamoisen kyrvän keskelle otsaa, siihen mihin kerrotaan kolmannen silmän aukeavan.
Kerronta, lukuunottamatta alkuvaiheen ensimmäistä persoonaa, tökkii. Kuvaukset ovat epäselviä ja tönkköjä -- on muuten hassua, miten esimerkiksi Solariksen ylimalkainen kuvailu on kiehtovaa ja mielikuvitusta herättävää, mutta tässä se vain turhauttaa ja tuntuu amatöörimäiseltä; mikä tekee kuvailusta hyvän? -- kieli on tökeröä (johtuneeko suomennoksesta?) ja virkkeet ovat vielä pidempiä kuin tämä (ja kusevat juostessaan). Jotenkin...äijämäistä, karkeaa ja tympeätä. Ehkä pitkien virkkeiden tarkoitus olisi luoda kiireen tuntua, mutta mua ne ärsyttivät; ihan kuin niistä olisi puuttunut se rytmi, jolla pitkät virkkeet oikeuttavat itsensä ja onnistuvat luomaan muutakin kuin vaikeasti seurattavaa kerrontaa.
Koska kerronta ei sujunut, suurin osa kirjasta tuntui ajanhukalta ja epäolennaisuuksiin keskittymiseltä. En päässyt sisään henkilöhahmoihin, joten minua ei kiinnostanut lukea puisevia kuvauksia siitä, mitä kautta hän mihinkin paikkaan meni tai mitä ratapenkalla oli. Hahmojen motiivit jäivät täysin epäselviksi.
Maailma on ihan kiehtova sikäli kuin siinä kuvataan Vyöhykkeen aiheuttamia muutoksia ihmisten elämään ja pieneen Marmontin kaupunkiin, jonka laitamilla yksi Vyöhykkeistä on.
Asetelman mielenkiintoisuudesta huolimatta tarinassa ei tapahdu juuri mitään, ei ainakaan niin paljoa, että sivumäärä oikeuttuisi. Enkä mä saanut siitä kaikesta jaarittelusta ainakaan mitään suuria spekulatiivisia keloja irti, mitä scifiltä odotan. Muutama yksittäinen heitto ja yksi pitkähkö
dialogi vähän avasivat sitä, mitä varten kirja ehkä olisi kirjoitettu, mutta dialogia lukuunottamatta ne olivat latteita ja näköalattomia.
Se olisi saattanut voida avautua tulkinnalle, jos se olisi yhtään tempaissut mukaansa tai viehättänyt muilta osiltaan. Mutta nyt se ei toimi millään tasolla. Mä en saa lainkaan kiinni siitä, miksi tämä kirja on kirjoitettu. Se ei ole seikkailutarina, vaikka välillä voisi kuvitella; se ei ole hyvin kirjoitettu (tai suomennettu); siinä ei ole mitään selkeätä tarinaa; sen henkilöhahmoista ei saa otetta; sillä ei tunnu olevan yhtenäistä teemaa. Jopa 2001: A Space Odysseysta sai kaikesta sen paskuudesta huolimatta kiinni, miksi se on olemassa.
Aargghh. Turhauttaa noin kehno lukukokemus.
Pakko hankkiutua siitä eroon, mä en jaksa katsella sitä mun hyllyssä. Ja tilaakin se vie. Helvetti.
perjantai 18. huhtikuuta 2008
Philip K. Dick: The Three Stigmata of Palmer Eldritch
Dickin tuotannon voi karkeasti jakaa usealla tavalla, esimerkiksi vähän hämäriin ja vitun outoihin. Tämä on vitun outo. Facebookin Visual Bookshelfissä jotkut arvostelijat sanoivat, että tämä on "eerie", toiset että "confusing". Minusta se oli eerie siksi, että se oli confusing. Eipä ole pitkään aikaan tullut niin hukkuvaa oloa kirjassa.
Jos kaipaa kirjoiltaan selkeyttä ja mukaansatempaavia tarinoita, tähän ei kannata koskea edes 6-metrisellä kepillä. Siksi on ihan turha edes sanoa mitään tämän juonesta. Ei Dickiä luota juonien takia (vai?). Kyllähän Dickillä tarinoita on, välillä jopa joskus jotakin juoneksi kutsuttavaa,
mutta pääosassa ovat kuitenkin Omituiset Kelat. Palmer Eldritch yhdistää tarinan ja Kelat sikäli kierolla tavalla, että ei ole mitenkään helppoa selvittää, mitä sen esittämät keskeiset kysymykset, käsittelemät teemat ja kelattavat Kelat tarkkaan ottaen ovat. Ensinnäkin tapahtumia ja ideoita on paljon, päähenkilöt kelailevat kaikenlaista, tapahtumat ovat epävarmoja ja epäiltäviä, tarinassa on käänteitä, henkilöt ovat eri mieltä toistensa kanssa...Ihan ei ekalla lukukerralla auennut, mikä on ollut motivaatio tämän kirjan kirjoittamiseen. Tai ehkä Dick vain veti happoa vitusti enemmän kuin minä ja koki jumalan läsnäolon eikä motivaatio koskaan voikaan aueta mulle koska en voi koskaan kokea samaa?
Lyhyesti sanoen se on hyvillä, dickmäisillä hahmoilla (tuntevia ja haavoittuvaisia perusihmisiä tosi oudoissa tapahtumissa) varustettu teologis-filosofinen pläjäys. Pakenemista, Jumalaa, huumeita, todellisuuden epäluotettavuutta...perusdickiläisiä teemoja, myöskin.
Lukukokemuksena se on nautittava. Minusta Dickin tyyli on todella nautittavaa lukea. Se on yksinkertaista, liki arkista, mutta soljuvaa ja eleganttia. 1960-luvulta lähtien se on myös sikäli korkeatasoista, että Dick ei selittele turhia, vaan osaa käyttää rivien välejä ja muita kirjallisia kikkoja hyväkseen. Suomennos vaikutti kirjastossa tehdyn pikavilkuilun perusteella peruskankealta englanninkielisen scifin suomennokselta, joka yrittää kääntää sanatarkasti (melko helppoa Dickillä), mutta menettää rytmin ja kauneuden.
Pidinkö siitä? Joo. Se on erittäin hyvin kirjoitettu ja Dick osaa jälleen esittää oudot ideansa ja kysymyksensä siihen malliin, että ne tuntuvat mielekkäiltä. Epätietoisuuden, kaoottisuuden ja sekavuuden sietämisessä meni vain hetki, kunnes ymmärsi, että ei, se ei johdu minusta, eikä se johdu vahingosta, vaan on siinä tarkoituksella. Tarinanakaan se ei ollut pettymys, vaikka en voi sanoa ymmärtäneeni siitä juuri mitään.
Ja sanonpa tässäkin saman, mitä Ubikin yhteydessä: Jos ei ole aiemmin lukenut Dickiä, en suosittele aloittamaan tästä. Parempia paikkoja aloittaa: huumekuvaus A Scanner Darkly (Hämärän vartija, suomennoskin on hyvä) on selkeämpi, hauskempi, koskettavampi ja aikas erinomainen kirja kaikin puolin; The Man in the High Castle (Oraakkelin kirja) on eräs Dickin
arkisimpia, häiritsevä kuva 1960-luvusta, jota hallitsevat Saksa ja Japani; Do Androids Dream of Electric Sheep? (suomennosta "Palkkionmetsästäjä" pitää välttää) on myös episteemisesti helpompi Blade Runneria inspiroinut kertomus keinotekoisista tunteista (go, mood organ, go!) ja androideista; Valis (suom. Valis, hyvä suomennos, muistaakseni) taas on hämäryydessään vertaansa vailla, mutta se on tonneittain hauskempi kuin Eldritch. (Dick, alun perinkin tarvittaessa hauska sälli, muuttuu hillittömäksi myöhäistuotannossaan.)
Jos kaipaa kirjoiltaan selkeyttä ja mukaansatempaavia tarinoita, tähän ei kannata koskea edes 6-metrisellä kepillä. Siksi on ihan turha edes sanoa mitään tämän juonesta. Ei Dickiä luota juonien takia (vai?). Kyllähän Dickillä tarinoita on, välillä jopa joskus jotakin juoneksi kutsuttavaa,
mutta pääosassa ovat kuitenkin Omituiset Kelat. Palmer Eldritch yhdistää tarinan ja Kelat sikäli kierolla tavalla, että ei ole mitenkään helppoa selvittää, mitä sen esittämät keskeiset kysymykset, käsittelemät teemat ja kelattavat Kelat tarkkaan ottaen ovat. Ensinnäkin tapahtumia ja ideoita on paljon, päähenkilöt kelailevat kaikenlaista, tapahtumat ovat epävarmoja ja epäiltäviä, tarinassa on käänteitä, henkilöt ovat eri mieltä toistensa kanssa...Ihan ei ekalla lukukerralla auennut, mikä on ollut motivaatio tämän kirjan kirjoittamiseen. Tai ehkä Dick vain veti happoa vitusti enemmän kuin minä ja koki jumalan läsnäolon eikä motivaatio koskaan voikaan aueta mulle koska en voi koskaan kokea samaa?
Lyhyesti sanoen se on hyvillä, dickmäisillä hahmoilla (tuntevia ja haavoittuvaisia perusihmisiä tosi oudoissa tapahtumissa) varustettu teologis-filosofinen pläjäys. Pakenemista, Jumalaa, huumeita, todellisuuden epäluotettavuutta...perusdickiläisiä teemoja, myöskin.
Lukukokemuksena se on nautittava. Minusta Dickin tyyli on todella nautittavaa lukea. Se on yksinkertaista, liki arkista, mutta soljuvaa ja eleganttia. 1960-luvulta lähtien se on myös sikäli korkeatasoista, että Dick ei selittele turhia, vaan osaa käyttää rivien välejä ja muita kirjallisia kikkoja hyväkseen. Suomennos vaikutti kirjastossa tehdyn pikavilkuilun perusteella peruskankealta englanninkielisen scifin suomennokselta, joka yrittää kääntää sanatarkasti (melko helppoa Dickillä), mutta menettää rytmin ja kauneuden.
Pidinkö siitä? Joo. Se on erittäin hyvin kirjoitettu ja Dick osaa jälleen esittää oudot ideansa ja kysymyksensä siihen malliin, että ne tuntuvat mielekkäiltä. Epätietoisuuden, kaoottisuuden ja sekavuuden sietämisessä meni vain hetki, kunnes ymmärsi, että ei, se ei johdu minusta, eikä se johdu vahingosta, vaan on siinä tarkoituksella. Tarinanakaan se ei ollut pettymys, vaikka en voi sanoa ymmärtäneeni siitä juuri mitään.
Ja sanonpa tässäkin saman, mitä Ubikin yhteydessä: Jos ei ole aiemmin lukenut Dickiä, en suosittele aloittamaan tästä. Parempia paikkoja aloittaa: huumekuvaus A Scanner Darkly (Hämärän vartija, suomennoskin on hyvä) on selkeämpi, hauskempi, koskettavampi ja aikas erinomainen kirja kaikin puolin; The Man in the High Castle (Oraakkelin kirja) on eräs Dickin
arkisimpia, häiritsevä kuva 1960-luvusta, jota hallitsevat Saksa ja Japani; Do Androids Dream of Electric Sheep? (suomennosta "Palkkionmetsästäjä" pitää välttää) on myös episteemisesti helpompi Blade Runneria inspiroinut kertomus keinotekoisista tunteista (go, mood organ, go!) ja androideista; Valis (suom. Valis, hyvä suomennos, muistaakseni) taas on hämäryydessään vertaansa vailla, mutta se on tonneittain hauskempi kuin Eldritch. (Dick, alun perinkin tarvittaessa hauska sälli, muuttuu hillittömäksi myöhäistuotannossaan.)
Pari Dickin novellia
Tarttui sitten kirjastosta mukaan Dickin "novellikokoelma", ts. jonkun ruman nobodyn (oi, mik' iki-ihana ilmaisu, jok' tarttunut on päähäni vuosituhannen alun Nöjesguidenista tms.) toimittama yhdeksän novellin kokoelma Dickiä; neljä niistä on filmattu, "plus a selection of others chosen as a representative introduction to this most imaginative and enjoyable of writers". Kannessa ihana Tom Cruise, joka siis on niminovellin leffaversion pääosassa.
Luin toistaiseksi niminovellin, Minority Report, sekä "We Can Remember It for You Wholesale", josta tehtiin Total Recall.
En ole Minority Reportia nähnyt, mutta jo novellin aluksi on selvää, että ihan uskollisia ei olla oltu. Ensimmäinen lause "The first thought Anderton had when he saw the young man was: I'm getting bald. Bald and fat and old. " ei jotenkin sovi yhteen Cruisen kanssa.
Minority Report on julkaistu 1956 ja siitä näkee, että a) se on 50-luvulla kirjoitettu b) että sen kirjoitti nuori scifikirjailijanalku eikä nelikymppinen narkkari tai viisikymppinen skitsofreenikko. Se on tarina maailmasta, jossa rikoksia ei juuri lainkaan ole, koska Precrime-yksikkö käyttää ennustajamutantteja (precogs) ennustamaan, kuka tekee rikoksen ja pidättää tekijät etukäteen.
Leffaksi tarinan saisi melko helposti ja vieläpä uskollisesti. Tarina lähtee heti käyntiin, jopa yllättävän nopeasti Dickin myöhäisempään tuotantoon nähden. En itse asiassa ole pitkään aikaan lukenut mitään, mikä heittäisi niin nopeasti keskelle tapahtumia, minkä aiheuttama levottomuus ja turvattomuuden tunne oli ihan kiva ylläri. Vähemmän kivaa on sitten se, että tarina ei ole kauhean hyvä kokonaisuus. Loppupuolella tulee kamaa, joka olisi toiminut paljon paremmin, jos sitä olisi pohjustettukin etukäteen.
Minority Report on yhden idean scifiä, yksi selkeähkö eikä mikään kovin hedelmällinen kela, mikä on yllättävää. Monet Dickin romaanithan ovat täynnä erilaisia ideoita, joista jotkut jäävät heitoiksi, toiset tukevat teemaa. Tämä nyt ei kauhean hyvin hyödyntänyt aihettaan. Yllätyin myös siitä, että poliisit esitettiin joko positiivisessa tai objektiivisessa valossa, myöhäisemmän tuotannon paranoian ja kaikenpuolisen epäilyn sijaan.
Tyylillisestikään se ei ollut järin vakuuttava. Myöhempi Dick vakuuttaa tarkoilla sanavalinnoillaan ja hallitummalla kerronnalla, ts. hän ei höpise turhia; tämä on enemmän luokkaa "typing" kuin "writing".
-
We Can Remember jne. onkin jo vähän kypsempää Dickia, vuodelta 1966, ja se näkyy. Teksti on hallitumpaa, miljöö tempaisee ihan eri tavalla mukaansa, päähenkilön unelmat Marsiin pääsystä välittyvät haikeudessaan ja voimakkuudessaan, teemat ovat paljon dickmäisempiä. Total Recallin nähneet tunnistavat alun, mitä nyt Arska taitaa olla leffassa töissä kivilouhimolla, Dick on valinnut päähenkilön ammatiksi bulkkivirkamiehen.
Haluaisinpa vaan elää maailmassa, jossa tämä novelli olisi filmattu sellaisenaan. Siinä vaiheessa kun Arska alkaa ähistä ja tappaa väkeä, Dick, joka ei suoranaisesti ole tunnettu väkivaltaisista ja toimintapitoisista elokuvistaan, tekee jotain ihan muuta. Lopputulos on elokuvaa megatonneittain rauhallisempi ja häiritsevämpi; mulle se vaikutti psykoosin kuvaukselta.
Näiden kahden novellin vertaaminen on sikäli hedelmällistä, että 1950-luvulla kirjoitettu on sellaisenaan filmatisoitavissa ja muistuttaa bulkki-Hollywood-scifielokuvaa; 1960-lukulainen taas on paljon selkeämmin kirjallinen ja myöskin Dickin omalaatuisen kirjailijalaadun tuotos. Jos sen
joku olisi filmannut, niin ehkä Tarkovski tai Gilliam, ei Verhoeven.
SPOILERIVAARA, tästä eteenpäin pelkkiä spoilereita
Dickin tarinat itse asiassa toisinaan muistuttavat rakenteeltaan paljon enemmän musiikkikappaleita tai runoja kuin perinteisempää scifijuonta. Tapahtumat ovat absurdeja ja niiden välillä voi olla melkoisia katkoksia, mistään ei voi olla varma, mihinkään ei voi takertua. Ensimmäisellä lukukerralla kokemus on ideoiden ja tunnetilojen vaihteleva virta tai kompositio, ei koherentti tarina.
Novellin 20 sivuun ei kauheasti seikkailua, räiskintää ja Marsia mahdu. Päähenkilö ei pääse Marsiin, joten hän haluaa ostaa autenttista vahvemmat muistot; muistoja tekevä pulju meinaa tehdä hänestä entisen agentin, joka on ollut Marsissa komennuksella -- ja kas, hän onkin ihan oikeasti ollut siellä! Päähenkilön identiteetti joutuu melkoiselle koetukselle, etenkin kun hänen päähänsä on asennettu laite, jonka välityksellä viranomaiset voivat puhua hänen mieleensä. "Äänet päässä", identiteetin häilyvyys, muistojen epäiltävyys ja sen sellaiset ovat aika psykoottisen häiritseviä.
Siinä missä Arskan esittämä Doug Quail kerää Kill Frenzy -ikonin, Dickillä Quail ahdistuu ja haluaa tilanteesta rauhanomaisesti eroon: eikö hänen identiteettiään voisi taas muokata? Joten puljun väki pyrkii analysoimaan Quailin psyyken ja kaivamaan esiin häneen persoonallisuuttaan eniten muokanneen lapsuudenfantasian. Get this: Quail haluaisi eniten maailmassa uskoa olevansa tyyppi, joka on 9-vuotiaana tavannut pieniä muukalaisia, jotka halusivat valloittaa maailman -- hän EI kuitenkaan tappanut niitä, vaikka olisi voinut, vaan osoitti niille mitä on myötätunto. Niinpä muukalaiset sopivat Quailin kanssa, että niin kauan kuin Quail elää, he eivät hyökkää maahan.
Quailille halutaan konstruoida tuollainen uskomus ja eikö mitä, juuri kun Quailin muistoja ollaan tyhjentämässä, käykin ilmi, että hän muistaa nuo jo tapahtuneiksi...:D
Eat that, Schwarzenegger!
P.S. Jännittävä huomio: lacanilaisen psykoanalyysin ote, sikäli kuin Bruce Finkin tulkintaan on luottaminen, psykoosin hoidossa on samanlainen: tarkoitus on saada luotua psykootikolle, jolta turvallinen ja vakaa todellisuus puuttuu, jokin maailmaa ja todellisuutta järjestävä fantasia. Lukiko Dick Lacania tai onko tuollainen lähestyminen psykoosiin ollut aikanaan yleisemminkin käytössä psykoanalyysissa tai -terapiassa?
Luin toistaiseksi niminovellin, Minority Report, sekä "We Can Remember It for You Wholesale", josta tehtiin Total Recall.
En ole Minority Reportia nähnyt, mutta jo novellin aluksi on selvää, että ihan uskollisia ei olla oltu. Ensimmäinen lause "The first thought Anderton had when he saw the young man was: I'm getting bald. Bald and fat and old. " ei jotenkin sovi yhteen Cruisen kanssa.
Minority Report on julkaistu 1956 ja siitä näkee, että a) se on 50-luvulla kirjoitettu b) että sen kirjoitti nuori scifikirjailijanalku eikä nelikymppinen narkkari tai viisikymppinen skitsofreenikko. Se on tarina maailmasta, jossa rikoksia ei juuri lainkaan ole, koska Precrime-yksikkö käyttää ennustajamutantteja (precogs) ennustamaan, kuka tekee rikoksen ja pidättää tekijät etukäteen.
Leffaksi tarinan saisi melko helposti ja vieläpä uskollisesti. Tarina lähtee heti käyntiin, jopa yllättävän nopeasti Dickin myöhäisempään tuotantoon nähden. En itse asiassa ole pitkään aikaan lukenut mitään, mikä heittäisi niin nopeasti keskelle tapahtumia, minkä aiheuttama levottomuus ja turvattomuuden tunne oli ihan kiva ylläri. Vähemmän kivaa on sitten se, että tarina ei ole kauhean hyvä kokonaisuus. Loppupuolella tulee kamaa, joka olisi toiminut paljon paremmin, jos sitä olisi pohjustettukin etukäteen.
Minority Report on yhden idean scifiä, yksi selkeähkö eikä mikään kovin hedelmällinen kela, mikä on yllättävää. Monet Dickin romaanithan ovat täynnä erilaisia ideoita, joista jotkut jäävät heitoiksi, toiset tukevat teemaa. Tämä nyt ei kauhean hyvin hyödyntänyt aihettaan. Yllätyin myös siitä, että poliisit esitettiin joko positiivisessa tai objektiivisessa valossa, myöhäisemmän tuotannon paranoian ja kaikenpuolisen epäilyn sijaan.
Tyylillisestikään se ei ollut järin vakuuttava. Myöhempi Dick vakuuttaa tarkoilla sanavalinnoillaan ja hallitummalla kerronnalla, ts. hän ei höpise turhia; tämä on enemmän luokkaa "typing" kuin "writing".
-
We Can Remember jne. onkin jo vähän kypsempää Dickia, vuodelta 1966, ja se näkyy. Teksti on hallitumpaa, miljöö tempaisee ihan eri tavalla mukaansa, päähenkilön unelmat Marsiin pääsystä välittyvät haikeudessaan ja voimakkuudessaan, teemat ovat paljon dickmäisempiä. Total Recallin nähneet tunnistavat alun, mitä nyt Arska taitaa olla leffassa töissä kivilouhimolla, Dick on valinnut päähenkilön ammatiksi bulkkivirkamiehen.
Haluaisinpa vaan elää maailmassa, jossa tämä novelli olisi filmattu sellaisenaan. Siinä vaiheessa kun Arska alkaa ähistä ja tappaa väkeä, Dick, joka ei suoranaisesti ole tunnettu väkivaltaisista ja toimintapitoisista elokuvistaan, tekee jotain ihan muuta. Lopputulos on elokuvaa megatonneittain rauhallisempi ja häiritsevämpi; mulle se vaikutti psykoosin kuvaukselta.
Näiden kahden novellin vertaaminen on sikäli hedelmällistä, että 1950-luvulla kirjoitettu on sellaisenaan filmatisoitavissa ja muistuttaa bulkki-Hollywood-scifielokuvaa; 1960-lukulainen taas on paljon selkeämmin kirjallinen ja myöskin Dickin omalaatuisen kirjailijalaadun tuotos. Jos sen
joku olisi filmannut, niin ehkä Tarkovski tai Gilliam, ei Verhoeven.
SPOILERIVAARA, tästä eteenpäin pelkkiä spoilereita
Dickin tarinat itse asiassa toisinaan muistuttavat rakenteeltaan paljon enemmän musiikkikappaleita tai runoja kuin perinteisempää scifijuonta. Tapahtumat ovat absurdeja ja niiden välillä voi olla melkoisia katkoksia, mistään ei voi olla varma, mihinkään ei voi takertua. Ensimmäisellä lukukerralla kokemus on ideoiden ja tunnetilojen vaihteleva virta tai kompositio, ei koherentti tarina.
Novellin 20 sivuun ei kauheasti seikkailua, räiskintää ja Marsia mahdu. Päähenkilö ei pääse Marsiin, joten hän haluaa ostaa autenttista vahvemmat muistot; muistoja tekevä pulju meinaa tehdä hänestä entisen agentin, joka on ollut Marsissa komennuksella -- ja kas, hän onkin ihan oikeasti ollut siellä! Päähenkilön identiteetti joutuu melkoiselle koetukselle, etenkin kun hänen päähänsä on asennettu laite, jonka välityksellä viranomaiset voivat puhua hänen mieleensä. "Äänet päässä", identiteetin häilyvyys, muistojen epäiltävyys ja sen sellaiset ovat aika psykoottisen häiritseviä.
Siinä missä Arskan esittämä Doug Quail kerää Kill Frenzy -ikonin, Dickillä Quail ahdistuu ja haluaa tilanteesta rauhanomaisesti eroon: eikö hänen identiteettiään voisi taas muokata? Joten puljun väki pyrkii analysoimaan Quailin psyyken ja kaivamaan esiin häneen persoonallisuuttaan eniten muokanneen lapsuudenfantasian. Get this: Quail haluaisi eniten maailmassa uskoa olevansa tyyppi, joka on 9-vuotiaana tavannut pieniä muukalaisia, jotka halusivat valloittaa maailman -- hän EI kuitenkaan tappanut niitä, vaikka olisi voinut, vaan osoitti niille mitä on myötätunto. Niinpä muukalaiset sopivat Quailin kanssa, että niin kauan kuin Quail elää, he eivät hyökkää maahan.
Quailille halutaan konstruoida tuollainen uskomus ja eikö mitä, juuri kun Quailin muistoja ollaan tyhjentämässä, käykin ilmi, että hän muistaa nuo jo tapahtuneiksi...:D
Eat that, Schwarzenegger!
P.S. Jännittävä huomio: lacanilaisen psykoanalyysin ote, sikäli kuin Bruce Finkin tulkintaan on luottaminen, psykoosin hoidossa on samanlainen: tarkoitus on saada luotua psykootikolle, jolta turvallinen ja vakaa todellisuus puuttuu, jokin maailmaa ja todellisuutta järjestävä fantasia. Lukiko Dick Lacania tai onko tuollainen lähestyminen psykoosiin ollut aikanaan yleisemminkin käytössä psykoanalyysissa tai -terapiassa?
Ursula K. Le Guin: The Left Hand of Darkness
Olipas paska.
Siis subjektiivisesti.
2001: A Space Odyssey on ihan oikeasti amatöörimäinen, arvoton ja armoton pläjäys paskaa. Le Guinilla on ansionsa, mutta tämä kirja vaan ei ollut minua varten.
Left Hand of Darknessin (meinas tulla Dorkness, joten myönnetään, Freud oli oikeassa) eli tästä lähtien LHD:n pitäisi olla hyvä. Halusin pitää siitä. Perusidea on erinomainen: tähtienvälisen liiton (hassulla tavalla sellaisen) lähettiläs toimii planeetalla, jolla on ihan törkeän kylmä ja jonka asukkaat ovat ihmisiä -- mutta kaikki ovat samaa sukupuolta. Kirjan idea on sitten kehitellä tästä lähtökohdasta sekä planeetan yhteiskuntia, ekologiaa (mielessä ihmisen ja ympäristön vuorovaikutus) sekä uskomusjärjestelmiä.
Valitettavasti myös geologiaa. Jotenkin tuntui, että a) saatanan iso osa kirjasta meni "matkakuvauksiin" erityisesti vuoristoisissa maastoissa tapahtuviin, jotka b) raportoitiin, kuten suurin osa kirjasta muutenkin, niin kuivasti, että rapakivi alkaa vaikuttaa märältä taulusieneltä.
Le Guin on kuitenkin selkeästi ammattitaitoinen kirjailija ja häneltä on havaittavissa selkeä, hallittu tyyli. Harmi vaan, että se ei uponnut minuun yhtään. Lähettiläs Genly Ain raportti, jota suurin osa kirjasta on, on järjettömän kuivaa ja jopa psykoottisen kylmää. Osa luvuista taas on paikallisia myyttejä ja tarinoita; niiden tyyli puolestaan on niin ylitsepursuavan runsasta ja imelän arkaaista (paljon sanoja for, nor, yet jne.), että tuntuu kuin vetäisi sangollisen voikreemiä per sivu. Olen kuullut parin ihmisen, jotka ovat lukeneet myös Maameren tarinat ja diganneet siitä olleen varsin pettynyt tähän.
Teesini tyylin merkittävyydestä lukukokemukselle saa tästä vahvistusta. Jos tämän kirjoitustyyli ei olisi ollut niin luotaantyöntävä, se olisi varmasti tarjonnut paljon hyvää. LHD:sta on selkeästi havaittavissa muutamia perusteemoja (dualismi vs. holismi, sukupuolen merkitys ihmiskokemuksessa ja sen sellaisia), joita minua ei kyllä kiinnostanut tämän kirjan suomin hedelmin lähteä pohtimaan.
Mitään kunnon tarinaa tässä ei ole, sanokoon Frank Herbert takakannessa mitä hyvänsä. Vähän patsastellaan "hoveissa", matkustellaan ihan törkeästi, sitten välillä tapahtuu jotain potentiaalisesti jännää, mutta kun kerronta kusee ja on äärimmäisen etäännytettyä, niin ei paljon kiinnosta. Matkakuvauksista diggaan, jos ne ovat hyvin tehtyjä ja eläviä, mutta kun ei.
200 erittäin pienellä präntillä väännetystä sivusta arviolta noin 20 sivua on ihan hyvää kamaa ja osoittaa, että tässähän on joku ideakin ollut taustalla. Mutta kun se kaikki loppu on ihan yhdentekevää paskaa.
"Yhdentekevä paska" siis tarkoittaa sitä, että en saanut siihen mitään otetta. Käsiteltävän planeetan ihmiset ovat omituisia, heidän kulttuurinsa todella vieraita. Joku voi saada tästä ihan törkeästi irti -- ja päätellen siitä, että kirja on saanut Hugon ja Nebulan, saakin -- koska kirjassa on sekä kulttuurin tulkintaa (sehän on raportti) että kuvauksia siitä, ja ne ovat miellyttävästi erillään toisistaan, ts. kirja ei selittele liikoja.
Jos se ei olisi ollut tyylillisesti niin luotaantyöntävä, se olisi voinut tästä syystä olla varsin helmi koetus lukijan tulkinta- ja vieraankohtaamiskyvylle, jonka luulen olevan eräs sen pääideoista. Mulle se vaan oli liian vieras, kylmä kuin itse planeetta, hidastempoinen kuin heidän kulttuurinsa eräät piirteet. Yhdistelmänä liian ankara. Vieraus ja toiseus oli Solariksenkin pääteema, se upposi muhun ihan eri tavalla.
Veikkaan: jos ensimmäinen luku vetää mukaansa, todennäköisesti tästä kirjasta diggaa kympillä. Jos toinenkin luku miellyttää, lue ihmeessä loputkin. Silloin se todennäköisesti on sun juttusi. Mutta ihan oikeasti: siinä ei tapahdu mitään. Se on kela ja ekspositio vieraaseen kulttuuriin, etäisyyttä pitävä antropologinen tutkielma, ei seikkailutarina, "exotic adventure" (takakansi), "graceful and accomplished fantasy" (Moorcock) tai "jewel of a story" (Herbert).
Suurin ongelma ehkä onkin se, että sen pitäisi käsitellä ihmistä ja sukupuolta, mutta se tekee sen pikemminkin nojatuoliantropologian kuin nojatuolipsykologian keinoin. Jälkimmäinen tapa voisi olla ihmisläheisempi ja lämpimämpi.
Siis subjektiivisesti.
2001: A Space Odyssey on ihan oikeasti amatöörimäinen, arvoton ja armoton pläjäys paskaa. Le Guinilla on ansionsa, mutta tämä kirja vaan ei ollut minua varten.
Left Hand of Darknessin (meinas tulla Dorkness, joten myönnetään, Freud oli oikeassa) eli tästä lähtien LHD:n pitäisi olla hyvä. Halusin pitää siitä. Perusidea on erinomainen: tähtienvälisen liiton (hassulla tavalla sellaisen) lähettiläs toimii planeetalla, jolla on ihan törkeän kylmä ja jonka asukkaat ovat ihmisiä -- mutta kaikki ovat samaa sukupuolta. Kirjan idea on sitten kehitellä tästä lähtökohdasta sekä planeetan yhteiskuntia, ekologiaa (mielessä ihmisen ja ympäristön vuorovaikutus) sekä uskomusjärjestelmiä.
Valitettavasti myös geologiaa. Jotenkin tuntui, että a) saatanan iso osa kirjasta meni "matkakuvauksiin" erityisesti vuoristoisissa maastoissa tapahtuviin, jotka b) raportoitiin, kuten suurin osa kirjasta muutenkin, niin kuivasti, että rapakivi alkaa vaikuttaa märältä taulusieneltä.
Le Guin on kuitenkin selkeästi ammattitaitoinen kirjailija ja häneltä on havaittavissa selkeä, hallittu tyyli. Harmi vaan, että se ei uponnut minuun yhtään. Lähettiläs Genly Ain raportti, jota suurin osa kirjasta on, on järjettömän kuivaa ja jopa psykoottisen kylmää. Osa luvuista taas on paikallisia myyttejä ja tarinoita; niiden tyyli puolestaan on niin ylitsepursuavan runsasta ja imelän arkaaista (paljon sanoja for, nor, yet jne.), että tuntuu kuin vetäisi sangollisen voikreemiä per sivu. Olen kuullut parin ihmisen, jotka ovat lukeneet myös Maameren tarinat ja diganneet siitä olleen varsin pettynyt tähän.
Teesini tyylin merkittävyydestä lukukokemukselle saa tästä vahvistusta. Jos tämän kirjoitustyyli ei olisi ollut niin luotaantyöntävä, se olisi varmasti tarjonnut paljon hyvää. LHD:sta on selkeästi havaittavissa muutamia perusteemoja (dualismi vs. holismi, sukupuolen merkitys ihmiskokemuksessa ja sen sellaisia), joita minua ei kyllä kiinnostanut tämän kirjan suomin hedelmin lähteä pohtimaan.
Mitään kunnon tarinaa tässä ei ole, sanokoon Frank Herbert takakannessa mitä hyvänsä. Vähän patsastellaan "hoveissa", matkustellaan ihan törkeästi, sitten välillä tapahtuu jotain potentiaalisesti jännää, mutta kun kerronta kusee ja on äärimmäisen etäännytettyä, niin ei paljon kiinnosta. Matkakuvauksista diggaan, jos ne ovat hyvin tehtyjä ja eläviä, mutta kun ei.
200 erittäin pienellä präntillä väännetystä sivusta arviolta noin 20 sivua on ihan hyvää kamaa ja osoittaa, että tässähän on joku ideakin ollut taustalla. Mutta kun se kaikki loppu on ihan yhdentekevää paskaa.
"Yhdentekevä paska" siis tarkoittaa sitä, että en saanut siihen mitään otetta. Käsiteltävän planeetan ihmiset ovat omituisia, heidän kulttuurinsa todella vieraita. Joku voi saada tästä ihan törkeästi irti -- ja päätellen siitä, että kirja on saanut Hugon ja Nebulan, saakin -- koska kirjassa on sekä kulttuurin tulkintaa (sehän on raportti) että kuvauksia siitä, ja ne ovat miellyttävästi erillään toisistaan, ts. kirja ei selittele liikoja.
Jos se ei olisi ollut tyylillisesti niin luotaantyöntävä, se olisi voinut tästä syystä olla varsin helmi koetus lukijan tulkinta- ja vieraankohtaamiskyvylle, jonka luulen olevan eräs sen pääideoista. Mulle se vaan oli liian vieras, kylmä kuin itse planeetta, hidastempoinen kuin heidän kulttuurinsa eräät piirteet. Yhdistelmänä liian ankara. Vieraus ja toiseus oli Solariksenkin pääteema, se upposi muhun ihan eri tavalla.
Veikkaan: jos ensimmäinen luku vetää mukaansa, todennäköisesti tästä kirjasta diggaa kympillä. Jos toinenkin luku miellyttää, lue ihmeessä loputkin. Silloin se todennäköisesti on sun juttusi. Mutta ihan oikeasti: siinä ei tapahdu mitään. Se on kela ja ekspositio vieraaseen kulttuuriin, etäisyyttä pitävä antropologinen tutkielma, ei seikkailutarina, "exotic adventure" (takakansi), "graceful and accomplished fantasy" (Moorcock) tai "jewel of a story" (Herbert).
Suurin ongelma ehkä onkin se, että sen pitäisi käsitellä ihmistä ja sukupuolta, mutta se tekee sen pikemminkin nojatuoliantropologian kuin nojatuolipsykologian keinoin. Jälkimmäinen tapa voisi olla ihmisläheisempi ja lämpimämpi.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)