Dickin tuotannon voi karkeasti jakaa usealla tavalla, esimerkiksi vähän hämäriin ja vitun outoihin. Tämä on vitun outo. Facebookin Visual Bookshelfissä jotkut arvostelijat sanoivat, että tämä on "eerie", toiset että "confusing". Minusta se oli eerie siksi, että se oli confusing. Eipä ole pitkään aikaan tullut niin hukkuvaa oloa kirjassa.
Jos kaipaa kirjoiltaan selkeyttä ja mukaansatempaavia tarinoita, tähän ei kannata koskea edes 6-metrisellä kepillä. Siksi on ihan turha edes sanoa mitään tämän juonesta. Ei Dickiä luota juonien takia (vai?). Kyllähän Dickillä tarinoita on, välillä jopa joskus jotakin juoneksi kutsuttavaa,
mutta pääosassa ovat kuitenkin Omituiset Kelat. Palmer Eldritch yhdistää tarinan ja Kelat sikäli kierolla tavalla, että ei ole mitenkään helppoa selvittää, mitä sen esittämät keskeiset kysymykset, käsittelemät teemat ja kelattavat Kelat tarkkaan ottaen ovat. Ensinnäkin tapahtumia ja ideoita on paljon, päähenkilöt kelailevat kaikenlaista, tapahtumat ovat epävarmoja ja epäiltäviä, tarinassa on käänteitä, henkilöt ovat eri mieltä toistensa kanssa...Ihan ei ekalla lukukerralla auennut, mikä on ollut motivaatio tämän kirjan kirjoittamiseen. Tai ehkä Dick vain veti happoa vitusti enemmän kuin minä ja koki jumalan läsnäolon eikä motivaatio koskaan voikaan aueta mulle koska en voi koskaan kokea samaa?
Lyhyesti sanoen se on hyvillä, dickmäisillä hahmoilla (tuntevia ja haavoittuvaisia perusihmisiä tosi oudoissa tapahtumissa) varustettu teologis-filosofinen pläjäys. Pakenemista, Jumalaa, huumeita, todellisuuden epäluotettavuutta...perusdickiläisiä teemoja, myöskin.
Lukukokemuksena se on nautittava. Minusta Dickin tyyli on todella nautittavaa lukea. Se on yksinkertaista, liki arkista, mutta soljuvaa ja eleganttia. 1960-luvulta lähtien se on myös sikäli korkeatasoista, että Dick ei selittele turhia, vaan osaa käyttää rivien välejä ja muita kirjallisia kikkoja hyväkseen. Suomennos vaikutti kirjastossa tehdyn pikavilkuilun perusteella peruskankealta englanninkielisen scifin suomennokselta, joka yrittää kääntää sanatarkasti (melko helppoa Dickillä), mutta menettää rytmin ja kauneuden.
Pidinkö siitä? Joo. Se on erittäin hyvin kirjoitettu ja Dick osaa jälleen esittää oudot ideansa ja kysymyksensä siihen malliin, että ne tuntuvat mielekkäiltä. Epätietoisuuden, kaoottisuuden ja sekavuuden sietämisessä meni vain hetki, kunnes ymmärsi, että ei, se ei johdu minusta, eikä se johdu vahingosta, vaan on siinä tarkoituksella. Tarinanakaan se ei ollut pettymys, vaikka en voi sanoa ymmärtäneeni siitä juuri mitään.
Ja sanonpa tässäkin saman, mitä Ubikin yhteydessä: Jos ei ole aiemmin lukenut Dickiä, en suosittele aloittamaan tästä. Parempia paikkoja aloittaa: huumekuvaus A Scanner Darkly (Hämärän vartija, suomennoskin on hyvä) on selkeämpi, hauskempi, koskettavampi ja aikas erinomainen kirja kaikin puolin; The Man in the High Castle (Oraakkelin kirja) on eräs Dickin
arkisimpia, häiritsevä kuva 1960-luvusta, jota hallitsevat Saksa ja Japani; Do Androids Dream of Electric Sheep? (suomennosta "Palkkionmetsästäjä" pitää välttää) on myös episteemisesti helpompi Blade Runneria inspiroinut kertomus keinotekoisista tunteista (go, mood organ, go!) ja androideista; Valis (suom. Valis, hyvä suomennos, muistaakseni) taas on hämäryydessään vertaansa vailla, mutta se on tonneittain hauskempi kuin Eldritch. (Dick, alun perinkin tarvittaessa hauska sälli, muuttuu hillittömäksi myöhäistuotannossaan.)
perjantai 18. huhtikuuta 2008
Pari Dickin novellia
Tarttui sitten kirjastosta mukaan Dickin "novellikokoelma", ts. jonkun ruman nobodyn (oi, mik' iki-ihana ilmaisu, jok' tarttunut on päähäni vuosituhannen alun Nöjesguidenista tms.) toimittama yhdeksän novellin kokoelma Dickiä; neljä niistä on filmattu, "plus a selection of others chosen as a representative introduction to this most imaginative and enjoyable of writers". Kannessa ihana Tom Cruise, joka siis on niminovellin leffaversion pääosassa.
Luin toistaiseksi niminovellin, Minority Report, sekä "We Can Remember It for You Wholesale", josta tehtiin Total Recall.
En ole Minority Reportia nähnyt, mutta jo novellin aluksi on selvää, että ihan uskollisia ei olla oltu. Ensimmäinen lause "The first thought Anderton had when he saw the young man was: I'm getting bald. Bald and fat and old. " ei jotenkin sovi yhteen Cruisen kanssa.
Minority Report on julkaistu 1956 ja siitä näkee, että a) se on 50-luvulla kirjoitettu b) että sen kirjoitti nuori scifikirjailijanalku eikä nelikymppinen narkkari tai viisikymppinen skitsofreenikko. Se on tarina maailmasta, jossa rikoksia ei juuri lainkaan ole, koska Precrime-yksikkö käyttää ennustajamutantteja (precogs) ennustamaan, kuka tekee rikoksen ja pidättää tekijät etukäteen.
Leffaksi tarinan saisi melko helposti ja vieläpä uskollisesti. Tarina lähtee heti käyntiin, jopa yllättävän nopeasti Dickin myöhäisempään tuotantoon nähden. En itse asiassa ole pitkään aikaan lukenut mitään, mikä heittäisi niin nopeasti keskelle tapahtumia, minkä aiheuttama levottomuus ja turvattomuuden tunne oli ihan kiva ylläri. Vähemmän kivaa on sitten se, että tarina ei ole kauhean hyvä kokonaisuus. Loppupuolella tulee kamaa, joka olisi toiminut paljon paremmin, jos sitä olisi pohjustettukin etukäteen.
Minority Report on yhden idean scifiä, yksi selkeähkö eikä mikään kovin hedelmällinen kela, mikä on yllättävää. Monet Dickin romaanithan ovat täynnä erilaisia ideoita, joista jotkut jäävät heitoiksi, toiset tukevat teemaa. Tämä nyt ei kauhean hyvin hyödyntänyt aihettaan. Yllätyin myös siitä, että poliisit esitettiin joko positiivisessa tai objektiivisessa valossa, myöhäisemmän tuotannon paranoian ja kaikenpuolisen epäilyn sijaan.
Tyylillisestikään se ei ollut järin vakuuttava. Myöhempi Dick vakuuttaa tarkoilla sanavalinnoillaan ja hallitummalla kerronnalla, ts. hän ei höpise turhia; tämä on enemmän luokkaa "typing" kuin "writing".
-
We Can Remember jne. onkin jo vähän kypsempää Dickia, vuodelta 1966, ja se näkyy. Teksti on hallitumpaa, miljöö tempaisee ihan eri tavalla mukaansa, päähenkilön unelmat Marsiin pääsystä välittyvät haikeudessaan ja voimakkuudessaan, teemat ovat paljon dickmäisempiä. Total Recallin nähneet tunnistavat alun, mitä nyt Arska taitaa olla leffassa töissä kivilouhimolla, Dick on valinnut päähenkilön ammatiksi bulkkivirkamiehen.
Haluaisinpa vaan elää maailmassa, jossa tämä novelli olisi filmattu sellaisenaan. Siinä vaiheessa kun Arska alkaa ähistä ja tappaa väkeä, Dick, joka ei suoranaisesti ole tunnettu väkivaltaisista ja toimintapitoisista elokuvistaan, tekee jotain ihan muuta. Lopputulos on elokuvaa megatonneittain rauhallisempi ja häiritsevämpi; mulle se vaikutti psykoosin kuvaukselta.
Näiden kahden novellin vertaaminen on sikäli hedelmällistä, että 1950-luvulla kirjoitettu on sellaisenaan filmatisoitavissa ja muistuttaa bulkki-Hollywood-scifielokuvaa; 1960-lukulainen taas on paljon selkeämmin kirjallinen ja myöskin Dickin omalaatuisen kirjailijalaadun tuotos. Jos sen
joku olisi filmannut, niin ehkä Tarkovski tai Gilliam, ei Verhoeven.
SPOILERIVAARA, tästä eteenpäin pelkkiä spoilereita
Dickin tarinat itse asiassa toisinaan muistuttavat rakenteeltaan paljon enemmän musiikkikappaleita tai runoja kuin perinteisempää scifijuonta. Tapahtumat ovat absurdeja ja niiden välillä voi olla melkoisia katkoksia, mistään ei voi olla varma, mihinkään ei voi takertua. Ensimmäisellä lukukerralla kokemus on ideoiden ja tunnetilojen vaihteleva virta tai kompositio, ei koherentti tarina.
Novellin 20 sivuun ei kauheasti seikkailua, räiskintää ja Marsia mahdu. Päähenkilö ei pääse Marsiin, joten hän haluaa ostaa autenttista vahvemmat muistot; muistoja tekevä pulju meinaa tehdä hänestä entisen agentin, joka on ollut Marsissa komennuksella -- ja kas, hän onkin ihan oikeasti ollut siellä! Päähenkilön identiteetti joutuu melkoiselle koetukselle, etenkin kun hänen päähänsä on asennettu laite, jonka välityksellä viranomaiset voivat puhua hänen mieleensä. "Äänet päässä", identiteetin häilyvyys, muistojen epäiltävyys ja sen sellaiset ovat aika psykoottisen häiritseviä.
Siinä missä Arskan esittämä Doug Quail kerää Kill Frenzy -ikonin, Dickillä Quail ahdistuu ja haluaa tilanteesta rauhanomaisesti eroon: eikö hänen identiteettiään voisi taas muokata? Joten puljun väki pyrkii analysoimaan Quailin psyyken ja kaivamaan esiin häneen persoonallisuuttaan eniten muokanneen lapsuudenfantasian. Get this: Quail haluaisi eniten maailmassa uskoa olevansa tyyppi, joka on 9-vuotiaana tavannut pieniä muukalaisia, jotka halusivat valloittaa maailman -- hän EI kuitenkaan tappanut niitä, vaikka olisi voinut, vaan osoitti niille mitä on myötätunto. Niinpä muukalaiset sopivat Quailin kanssa, että niin kauan kuin Quail elää, he eivät hyökkää maahan.
Quailille halutaan konstruoida tuollainen uskomus ja eikö mitä, juuri kun Quailin muistoja ollaan tyhjentämässä, käykin ilmi, että hän muistaa nuo jo tapahtuneiksi...:D
Eat that, Schwarzenegger!
P.S. Jännittävä huomio: lacanilaisen psykoanalyysin ote, sikäli kuin Bruce Finkin tulkintaan on luottaminen, psykoosin hoidossa on samanlainen: tarkoitus on saada luotua psykootikolle, jolta turvallinen ja vakaa todellisuus puuttuu, jokin maailmaa ja todellisuutta järjestävä fantasia. Lukiko Dick Lacania tai onko tuollainen lähestyminen psykoosiin ollut aikanaan yleisemminkin käytössä psykoanalyysissa tai -terapiassa?
Luin toistaiseksi niminovellin, Minority Report, sekä "We Can Remember It for You Wholesale", josta tehtiin Total Recall.
En ole Minority Reportia nähnyt, mutta jo novellin aluksi on selvää, että ihan uskollisia ei olla oltu. Ensimmäinen lause "The first thought Anderton had when he saw the young man was: I'm getting bald. Bald and fat and old. " ei jotenkin sovi yhteen Cruisen kanssa.
Minority Report on julkaistu 1956 ja siitä näkee, että a) se on 50-luvulla kirjoitettu b) että sen kirjoitti nuori scifikirjailijanalku eikä nelikymppinen narkkari tai viisikymppinen skitsofreenikko. Se on tarina maailmasta, jossa rikoksia ei juuri lainkaan ole, koska Precrime-yksikkö käyttää ennustajamutantteja (precogs) ennustamaan, kuka tekee rikoksen ja pidättää tekijät etukäteen.
Leffaksi tarinan saisi melko helposti ja vieläpä uskollisesti. Tarina lähtee heti käyntiin, jopa yllättävän nopeasti Dickin myöhäisempään tuotantoon nähden. En itse asiassa ole pitkään aikaan lukenut mitään, mikä heittäisi niin nopeasti keskelle tapahtumia, minkä aiheuttama levottomuus ja turvattomuuden tunne oli ihan kiva ylläri. Vähemmän kivaa on sitten se, että tarina ei ole kauhean hyvä kokonaisuus. Loppupuolella tulee kamaa, joka olisi toiminut paljon paremmin, jos sitä olisi pohjustettukin etukäteen.
Minority Report on yhden idean scifiä, yksi selkeähkö eikä mikään kovin hedelmällinen kela, mikä on yllättävää. Monet Dickin romaanithan ovat täynnä erilaisia ideoita, joista jotkut jäävät heitoiksi, toiset tukevat teemaa. Tämä nyt ei kauhean hyvin hyödyntänyt aihettaan. Yllätyin myös siitä, että poliisit esitettiin joko positiivisessa tai objektiivisessa valossa, myöhäisemmän tuotannon paranoian ja kaikenpuolisen epäilyn sijaan.
Tyylillisestikään se ei ollut järin vakuuttava. Myöhempi Dick vakuuttaa tarkoilla sanavalinnoillaan ja hallitummalla kerronnalla, ts. hän ei höpise turhia; tämä on enemmän luokkaa "typing" kuin "writing".
-
We Can Remember jne. onkin jo vähän kypsempää Dickia, vuodelta 1966, ja se näkyy. Teksti on hallitumpaa, miljöö tempaisee ihan eri tavalla mukaansa, päähenkilön unelmat Marsiin pääsystä välittyvät haikeudessaan ja voimakkuudessaan, teemat ovat paljon dickmäisempiä. Total Recallin nähneet tunnistavat alun, mitä nyt Arska taitaa olla leffassa töissä kivilouhimolla, Dick on valinnut päähenkilön ammatiksi bulkkivirkamiehen.
Haluaisinpa vaan elää maailmassa, jossa tämä novelli olisi filmattu sellaisenaan. Siinä vaiheessa kun Arska alkaa ähistä ja tappaa väkeä, Dick, joka ei suoranaisesti ole tunnettu väkivaltaisista ja toimintapitoisista elokuvistaan, tekee jotain ihan muuta. Lopputulos on elokuvaa megatonneittain rauhallisempi ja häiritsevämpi; mulle se vaikutti psykoosin kuvaukselta.
Näiden kahden novellin vertaaminen on sikäli hedelmällistä, että 1950-luvulla kirjoitettu on sellaisenaan filmatisoitavissa ja muistuttaa bulkki-Hollywood-scifielokuvaa; 1960-lukulainen taas on paljon selkeämmin kirjallinen ja myöskin Dickin omalaatuisen kirjailijalaadun tuotos. Jos sen
joku olisi filmannut, niin ehkä Tarkovski tai Gilliam, ei Verhoeven.
SPOILERIVAARA, tästä eteenpäin pelkkiä spoilereita
Dickin tarinat itse asiassa toisinaan muistuttavat rakenteeltaan paljon enemmän musiikkikappaleita tai runoja kuin perinteisempää scifijuonta. Tapahtumat ovat absurdeja ja niiden välillä voi olla melkoisia katkoksia, mistään ei voi olla varma, mihinkään ei voi takertua. Ensimmäisellä lukukerralla kokemus on ideoiden ja tunnetilojen vaihteleva virta tai kompositio, ei koherentti tarina.
Novellin 20 sivuun ei kauheasti seikkailua, räiskintää ja Marsia mahdu. Päähenkilö ei pääse Marsiin, joten hän haluaa ostaa autenttista vahvemmat muistot; muistoja tekevä pulju meinaa tehdä hänestä entisen agentin, joka on ollut Marsissa komennuksella -- ja kas, hän onkin ihan oikeasti ollut siellä! Päähenkilön identiteetti joutuu melkoiselle koetukselle, etenkin kun hänen päähänsä on asennettu laite, jonka välityksellä viranomaiset voivat puhua hänen mieleensä. "Äänet päässä", identiteetin häilyvyys, muistojen epäiltävyys ja sen sellaiset ovat aika psykoottisen häiritseviä.
Siinä missä Arskan esittämä Doug Quail kerää Kill Frenzy -ikonin, Dickillä Quail ahdistuu ja haluaa tilanteesta rauhanomaisesti eroon: eikö hänen identiteettiään voisi taas muokata? Joten puljun väki pyrkii analysoimaan Quailin psyyken ja kaivamaan esiin häneen persoonallisuuttaan eniten muokanneen lapsuudenfantasian. Get this: Quail haluaisi eniten maailmassa uskoa olevansa tyyppi, joka on 9-vuotiaana tavannut pieniä muukalaisia, jotka halusivat valloittaa maailman -- hän EI kuitenkaan tappanut niitä, vaikka olisi voinut, vaan osoitti niille mitä on myötätunto. Niinpä muukalaiset sopivat Quailin kanssa, että niin kauan kuin Quail elää, he eivät hyökkää maahan.
Quailille halutaan konstruoida tuollainen uskomus ja eikö mitä, juuri kun Quailin muistoja ollaan tyhjentämässä, käykin ilmi, että hän muistaa nuo jo tapahtuneiksi...:D
Eat that, Schwarzenegger!
P.S. Jännittävä huomio: lacanilaisen psykoanalyysin ote, sikäli kuin Bruce Finkin tulkintaan on luottaminen, psykoosin hoidossa on samanlainen: tarkoitus on saada luotua psykootikolle, jolta turvallinen ja vakaa todellisuus puuttuu, jokin maailmaa ja todellisuutta järjestävä fantasia. Lukiko Dick Lacania tai onko tuollainen lähestyminen psykoosiin ollut aikanaan yleisemminkin käytössä psykoanalyysissa tai -terapiassa?
Ursula K. Le Guin: The Left Hand of Darkness
Olipas paska.
Siis subjektiivisesti.
2001: A Space Odyssey on ihan oikeasti amatöörimäinen, arvoton ja armoton pläjäys paskaa. Le Guinilla on ansionsa, mutta tämä kirja vaan ei ollut minua varten.
Left Hand of Darknessin (meinas tulla Dorkness, joten myönnetään, Freud oli oikeassa) eli tästä lähtien LHD:n pitäisi olla hyvä. Halusin pitää siitä. Perusidea on erinomainen: tähtienvälisen liiton (hassulla tavalla sellaisen) lähettiläs toimii planeetalla, jolla on ihan törkeän kylmä ja jonka asukkaat ovat ihmisiä -- mutta kaikki ovat samaa sukupuolta. Kirjan idea on sitten kehitellä tästä lähtökohdasta sekä planeetan yhteiskuntia, ekologiaa (mielessä ihmisen ja ympäristön vuorovaikutus) sekä uskomusjärjestelmiä.
Valitettavasti myös geologiaa. Jotenkin tuntui, että a) saatanan iso osa kirjasta meni "matkakuvauksiin" erityisesti vuoristoisissa maastoissa tapahtuviin, jotka b) raportoitiin, kuten suurin osa kirjasta muutenkin, niin kuivasti, että rapakivi alkaa vaikuttaa märältä taulusieneltä.
Le Guin on kuitenkin selkeästi ammattitaitoinen kirjailija ja häneltä on havaittavissa selkeä, hallittu tyyli. Harmi vaan, että se ei uponnut minuun yhtään. Lähettiläs Genly Ain raportti, jota suurin osa kirjasta on, on järjettömän kuivaa ja jopa psykoottisen kylmää. Osa luvuista taas on paikallisia myyttejä ja tarinoita; niiden tyyli puolestaan on niin ylitsepursuavan runsasta ja imelän arkaaista (paljon sanoja for, nor, yet jne.), että tuntuu kuin vetäisi sangollisen voikreemiä per sivu. Olen kuullut parin ihmisen, jotka ovat lukeneet myös Maameren tarinat ja diganneet siitä olleen varsin pettynyt tähän.
Teesini tyylin merkittävyydestä lukukokemukselle saa tästä vahvistusta. Jos tämän kirjoitustyyli ei olisi ollut niin luotaantyöntävä, se olisi varmasti tarjonnut paljon hyvää. LHD:sta on selkeästi havaittavissa muutamia perusteemoja (dualismi vs. holismi, sukupuolen merkitys ihmiskokemuksessa ja sen sellaisia), joita minua ei kyllä kiinnostanut tämän kirjan suomin hedelmin lähteä pohtimaan.
Mitään kunnon tarinaa tässä ei ole, sanokoon Frank Herbert takakannessa mitä hyvänsä. Vähän patsastellaan "hoveissa", matkustellaan ihan törkeästi, sitten välillä tapahtuu jotain potentiaalisesti jännää, mutta kun kerronta kusee ja on äärimmäisen etäännytettyä, niin ei paljon kiinnosta. Matkakuvauksista diggaan, jos ne ovat hyvin tehtyjä ja eläviä, mutta kun ei.
200 erittäin pienellä präntillä väännetystä sivusta arviolta noin 20 sivua on ihan hyvää kamaa ja osoittaa, että tässähän on joku ideakin ollut taustalla. Mutta kun se kaikki loppu on ihan yhdentekevää paskaa.
"Yhdentekevä paska" siis tarkoittaa sitä, että en saanut siihen mitään otetta. Käsiteltävän planeetan ihmiset ovat omituisia, heidän kulttuurinsa todella vieraita. Joku voi saada tästä ihan törkeästi irti -- ja päätellen siitä, että kirja on saanut Hugon ja Nebulan, saakin -- koska kirjassa on sekä kulttuurin tulkintaa (sehän on raportti) että kuvauksia siitä, ja ne ovat miellyttävästi erillään toisistaan, ts. kirja ei selittele liikoja.
Jos se ei olisi ollut tyylillisesti niin luotaantyöntävä, se olisi voinut tästä syystä olla varsin helmi koetus lukijan tulkinta- ja vieraankohtaamiskyvylle, jonka luulen olevan eräs sen pääideoista. Mulle se vaan oli liian vieras, kylmä kuin itse planeetta, hidastempoinen kuin heidän kulttuurinsa eräät piirteet. Yhdistelmänä liian ankara. Vieraus ja toiseus oli Solariksenkin pääteema, se upposi muhun ihan eri tavalla.
Veikkaan: jos ensimmäinen luku vetää mukaansa, todennäköisesti tästä kirjasta diggaa kympillä. Jos toinenkin luku miellyttää, lue ihmeessä loputkin. Silloin se todennäköisesti on sun juttusi. Mutta ihan oikeasti: siinä ei tapahdu mitään. Se on kela ja ekspositio vieraaseen kulttuuriin, etäisyyttä pitävä antropologinen tutkielma, ei seikkailutarina, "exotic adventure" (takakansi), "graceful and accomplished fantasy" (Moorcock) tai "jewel of a story" (Herbert).
Suurin ongelma ehkä onkin se, että sen pitäisi käsitellä ihmistä ja sukupuolta, mutta se tekee sen pikemminkin nojatuoliantropologian kuin nojatuolipsykologian keinoin. Jälkimmäinen tapa voisi olla ihmisläheisempi ja lämpimämpi.
Siis subjektiivisesti.
2001: A Space Odyssey on ihan oikeasti amatöörimäinen, arvoton ja armoton pläjäys paskaa. Le Guinilla on ansionsa, mutta tämä kirja vaan ei ollut minua varten.
Left Hand of Darknessin (meinas tulla Dorkness, joten myönnetään, Freud oli oikeassa) eli tästä lähtien LHD:n pitäisi olla hyvä. Halusin pitää siitä. Perusidea on erinomainen: tähtienvälisen liiton (hassulla tavalla sellaisen) lähettiläs toimii planeetalla, jolla on ihan törkeän kylmä ja jonka asukkaat ovat ihmisiä -- mutta kaikki ovat samaa sukupuolta. Kirjan idea on sitten kehitellä tästä lähtökohdasta sekä planeetan yhteiskuntia, ekologiaa (mielessä ihmisen ja ympäristön vuorovaikutus) sekä uskomusjärjestelmiä.
Valitettavasti myös geologiaa. Jotenkin tuntui, että a) saatanan iso osa kirjasta meni "matkakuvauksiin" erityisesti vuoristoisissa maastoissa tapahtuviin, jotka b) raportoitiin, kuten suurin osa kirjasta muutenkin, niin kuivasti, että rapakivi alkaa vaikuttaa märältä taulusieneltä.
Le Guin on kuitenkin selkeästi ammattitaitoinen kirjailija ja häneltä on havaittavissa selkeä, hallittu tyyli. Harmi vaan, että se ei uponnut minuun yhtään. Lähettiläs Genly Ain raportti, jota suurin osa kirjasta on, on järjettömän kuivaa ja jopa psykoottisen kylmää. Osa luvuista taas on paikallisia myyttejä ja tarinoita; niiden tyyli puolestaan on niin ylitsepursuavan runsasta ja imelän arkaaista (paljon sanoja for, nor, yet jne.), että tuntuu kuin vetäisi sangollisen voikreemiä per sivu. Olen kuullut parin ihmisen, jotka ovat lukeneet myös Maameren tarinat ja diganneet siitä olleen varsin pettynyt tähän.
Teesini tyylin merkittävyydestä lukukokemukselle saa tästä vahvistusta. Jos tämän kirjoitustyyli ei olisi ollut niin luotaantyöntävä, se olisi varmasti tarjonnut paljon hyvää. LHD:sta on selkeästi havaittavissa muutamia perusteemoja (dualismi vs. holismi, sukupuolen merkitys ihmiskokemuksessa ja sen sellaisia), joita minua ei kyllä kiinnostanut tämän kirjan suomin hedelmin lähteä pohtimaan.
Mitään kunnon tarinaa tässä ei ole, sanokoon Frank Herbert takakannessa mitä hyvänsä. Vähän patsastellaan "hoveissa", matkustellaan ihan törkeästi, sitten välillä tapahtuu jotain potentiaalisesti jännää, mutta kun kerronta kusee ja on äärimmäisen etäännytettyä, niin ei paljon kiinnosta. Matkakuvauksista diggaan, jos ne ovat hyvin tehtyjä ja eläviä, mutta kun ei.
200 erittäin pienellä präntillä väännetystä sivusta arviolta noin 20 sivua on ihan hyvää kamaa ja osoittaa, että tässähän on joku ideakin ollut taustalla. Mutta kun se kaikki loppu on ihan yhdentekevää paskaa.
"Yhdentekevä paska" siis tarkoittaa sitä, että en saanut siihen mitään otetta. Käsiteltävän planeetan ihmiset ovat omituisia, heidän kulttuurinsa todella vieraita. Joku voi saada tästä ihan törkeästi irti -- ja päätellen siitä, että kirja on saanut Hugon ja Nebulan, saakin -- koska kirjassa on sekä kulttuurin tulkintaa (sehän on raportti) että kuvauksia siitä, ja ne ovat miellyttävästi erillään toisistaan, ts. kirja ei selittele liikoja.
Jos se ei olisi ollut tyylillisesti niin luotaantyöntävä, se olisi voinut tästä syystä olla varsin helmi koetus lukijan tulkinta- ja vieraankohtaamiskyvylle, jonka luulen olevan eräs sen pääideoista. Mulle se vaan oli liian vieras, kylmä kuin itse planeetta, hidastempoinen kuin heidän kulttuurinsa eräät piirteet. Yhdistelmänä liian ankara. Vieraus ja toiseus oli Solariksenkin pääteema, se upposi muhun ihan eri tavalla.
Veikkaan: jos ensimmäinen luku vetää mukaansa, todennäköisesti tästä kirjasta diggaa kympillä. Jos toinenkin luku miellyttää, lue ihmeessä loputkin. Silloin se todennäköisesti on sun juttusi. Mutta ihan oikeasti: siinä ei tapahdu mitään. Se on kela ja ekspositio vieraaseen kulttuuriin, etäisyyttä pitävä antropologinen tutkielma, ei seikkailutarina, "exotic adventure" (takakansi), "graceful and accomplished fantasy" (Moorcock) tai "jewel of a story" (Herbert).
Suurin ongelma ehkä onkin se, että sen pitäisi käsitellä ihmistä ja sukupuolta, mutta se tekee sen pikemminkin nojatuoliantropologian kuin nojatuolipsykologian keinoin. Jälkimmäinen tapa voisi olla ihmisläheisempi ja lämpimämpi.
sunnuntai 9. maaliskuuta 2008
Dy-dyn: Kova laki!
Kovimmista kovin, aito ja alkuperäinen, hauska, fiksu ja poliittinen Kova laki (Law & Order) jatkuu taas! Se on niin analyyttinen ja moniääninen, että useimpien jaksojen jälkeen on ihan pihalla siitä, mitä mistäkin poliittisesta tai eettisestä kysymyksestä pitäisi tuumia. Useimmiten jaksot loppuvat huutavaan kysymysmerkkiin (tai kysyvään huutomerkkiin): joko arvoitukselliseen toteamukseen tai merkitsevään kuvaan.
Kunkin jakson ensimmäinen puolisko on poliisitutkimusta ("Law"), jossa poliisipari tutkii tapahtunutta rikosta naljaillen toisilleen ja muille. Juonet ovat mutkikkaita, kaikki roolit pienimpiä sivuosia myöten erinomaisen luontevasti näyteltyjä, tarina mukaansatempaava ja yllättävä. Usein tapahtumapaikkojen vaihtuessa tulee plakaatti mustaa taustaa vasten ja mahtava "dy-dyn!"-ääni. Ja sarjan tunnari on ihan omaa luokkaansa.
Mutta itse asiaan päästään vasta toisella puoliajalla ("Order"), jolloin rikos viedään oikeuteen ja päähenkilöinä ovat syyttäjät (hitostako niitä nimikkeitä muistaa). Osa syyttäjien toiminnan seuraamisen viehätystä tulee henkilöhahmoista. Heidän yksityiselämästään ei tiedetä juuri mitään, heidän arvoistaan ja poliittisista kannoistaan sitäkin enemmän. Henkilöhahmot ovat harvoin samaa mieltä asioista. Heidän työnsä eli lain vaatimukset ovat useimmiten ristiriidassa heidän omien tunteidensa ja moraalitajunsa kanssa.
Katsoja hukkuu hämmentävään meluun, joka syntyy, kun omia totuuksiaan huutavat kolme enemmän tai vähemmän erimielistä syyttäjää, dramaturgia joka petollisesti manipuloi tunteita joka suuntaan, katsojan oma moraalitaju, lakijärjestelmän vaatimukset, mahdollinen myötätunto syytettyä (tai uhria) kohtaan sekä yksilön olemassaolo järjestelmää vastassa.
Käsikirjoittajilla on myös melkoisesti pokeria. Vaikka sen luoja Dick Wolf on julkirepublikaani, sarja on käsitellyt mm. USA:n käymiä sotia sekä WTC-iskujen seurauksia niin monipuolisesti ja kriittisesti (sanan oikeassa merkityksessä, joka ei tarkoita "huonossa valossa"), ettei Wolfin poliittisia sympatioita ikinä arvaisi sarjan sisällöstä. Osa teemoista on universaaleja, sikäli kuin sellaiseen uskoo; osa hyvinkin ajankohtaisen amerikkalaisia: mitä Irakin sodasta saa sanoa, miten suhtautua WTC-palomiesten leskiin, jotka rikastuivat korvauksista ja juppailevat rahoillaan.
Perjantai-illan aivojumppaa. Pika-analyysejä jaksoista saattaa seurata.
Kunkin jakson ensimmäinen puolisko on poliisitutkimusta ("Law"), jossa poliisipari tutkii tapahtunutta rikosta naljaillen toisilleen ja muille. Juonet ovat mutkikkaita, kaikki roolit pienimpiä sivuosia myöten erinomaisen luontevasti näyteltyjä, tarina mukaansatempaava ja yllättävä. Usein tapahtumapaikkojen vaihtuessa tulee plakaatti mustaa taustaa vasten ja mahtava "dy-dyn!"-ääni. Ja sarjan tunnari on ihan omaa luokkaansa.
Mutta itse asiaan päästään vasta toisella puoliajalla ("Order"), jolloin rikos viedään oikeuteen ja päähenkilöinä ovat syyttäjät (hitostako niitä nimikkeitä muistaa). Osa syyttäjien toiminnan seuraamisen viehätystä tulee henkilöhahmoista. Heidän yksityiselämästään ei tiedetä juuri mitään, heidän arvoistaan ja poliittisista kannoistaan sitäkin enemmän. Henkilöhahmot ovat harvoin samaa mieltä asioista. Heidän työnsä eli lain vaatimukset ovat useimmiten ristiriidassa heidän omien tunteidensa ja moraalitajunsa kanssa.
Katsoja hukkuu hämmentävään meluun, joka syntyy, kun omia totuuksiaan huutavat kolme enemmän tai vähemmän erimielistä syyttäjää, dramaturgia joka petollisesti manipuloi tunteita joka suuntaan, katsojan oma moraalitaju, lakijärjestelmän vaatimukset, mahdollinen myötätunto syytettyä (tai uhria) kohtaan sekä yksilön olemassaolo järjestelmää vastassa.
Käsikirjoittajilla on myös melkoisesti pokeria. Vaikka sen luoja Dick Wolf on julkirepublikaani, sarja on käsitellyt mm. USA:n käymiä sotia sekä WTC-iskujen seurauksia niin monipuolisesti ja kriittisesti (sanan oikeassa merkityksessä, joka ei tarkoita "huonossa valossa"), ettei Wolfin poliittisia sympatioita ikinä arvaisi sarjan sisällöstä. Osa teemoista on universaaleja, sikäli kuin sellaiseen uskoo; osa hyvinkin ajankohtaisen amerikkalaisia: mitä Irakin sodasta saa sanoa, miten suhtautua WTC-palomiesten leskiin, jotka rikastuivat korvauksista ja juppailevat rahoillaan.
Perjantai-illan aivojumppaa. Pika-analyysejä jaksoista saattaa seurata.
maanantai 11. helmikuuta 2008
Stanisław Lem: Solaris
Solaris kolahti. Kovaa.
Parikymppisenä se ei kolahtanut, oli liian kuiva ja tylsä. Seitsemässä vuodessa on ilmeisesti tullut muututtua ja opittua kaikenlaista. Kirja on alusta lähtien kaunis ja kiehtova, visuaalinen ja älykäs. Suomennos, vaikka onkin tehty ranskan kautta eikä alkuperäisestä puolasta, on kaunis ja luonteva. Se on myös filosofinen, mikä ei tarkoita sitä, että Lem paukauttaisi kussakin luvussa pari latte...mietelausetta elämästä ja rakkaudesta; sen sijaan Solaris esittää kysymyksiä ja ihmettelee sekä kytkee teoksensa filosofian historian keskusteluihin.
Se, ovatko Solariksen ihmettelyt ja filosofiakytkökset mielekkäitä vai brassailevia, ei kuitenkaan ole tämän kirjoituksen aihe. Kirja on meinaan aika kova pala sulateltavaksi. Toki se on ainakin elämättömälle filosofiadiggarille mukaansatempaava -- paitsi silloin kun se on niin ahdistava että se on pakko laskea hetkeksi alas -- mutta sen esittämät kysymykset eivät ole erityisen helppoja. Se esittää ihmisen haavoittuvaisena, rajallisena ja jopa pikkumaisena ja pohtii, onko sellaisella olennolla mitään mahdollisuutta tuntea muita elämänmuotoja tai edes toisiaan. Niin planeetta kuin kirjakin tekevät ihmiskoetta.
Toisin kuin naivismiinsa ja tieteisuskoonsa hukkuva Clarke, Lem ei idealisoi ihmistä. Lemille ihminen ei ole logiikkakone tai The Mind, jolle povataan jumalallista tulevaisuutta; hänen ihmisensä on paitsi ajatteleva, myös tunteva ja haavoittuva; hänen ihmisellään on paitsi tietoisuus, myös tiedostamaton; hänen ihmisensä tekevät virheitä ja toimivat niin kuin ei pitäisi.
Lemin pohdinnat ovat aika eksplisiittisiä. Monta lukua käytetään päähenkilö Kris Kelvinin, jonka näkökulmasta kirja on kerrottu, mielenliikkeiden kuvailuun; samoin monta lukua käytetään kuvailemaan tiedeyhteisön reaktioita Solarikseen. Kelvin on rikas ja monipuolinen hahmo, ja kirjan maailma on uskottava ja monipuolinen. Kirja on kyllä scifiä, mutta pääpaino ei ole teknologialla, vaan nimenomaan tieteellä. Kirjassa teknologia on sivuseikka ja sitä on kuvailtu vain ylimalkaisesti, mikä on sikäli onni, että kirja on kestänyt erinomaisesti aikaa. Se onnistuu luomaan hyvän kuvan tulevaisuudesta, koska se jättää teknologisten vermeiden yksityiskohdat lukijan mielikuvituksen varaan.
Tiedettä, sen tekemistä ja sen mahdollisuuksia kirja sitten käsittelee sitäkin enemmän; itse asiassa lähes koko ajan. Lem esittelee Solariksen-tutkimuksen historiaa, lukuisia koulukuntia, keskinäisiä kiistoja, aikakausia, skeptikkoja, pamfletteja, toinen toistaan villimpiä teorioita ja niiden virheitä ja saavutuksia. Voi kuulostaa jonkun korviin tylsältä, ja jos kysymykset tiedon rajoista ja tieteen mahdollisuuksista eivät kiinnosta, osa kirjasta mennee puurtamiseksi -- huolimatta siitä, että Lem on erinomainen kertoja, jonka teksti soljuu kaikkein teknisimmissäkin kohdissa. Dialogikin on erinomaista: että puhujan tunnistaa, vaikka tätä ei erikseen mainittaisi; lisäksi pidän siitä, että välillä hahmojen lauseet jäävät kesken tai he tuntuvat sanovan mielettömyyksiä, ja tulkinta jätetään lukijalle. Huumoria ei hirveästi ole, ellei laillani saa omituisia kiksejä siitä, että bongaa vinksahtaneen version kartesiolaisesta epäilystä.
Jos kirjan tapahtumat kuvailisi ulkoisesti, toimijat ja heidän toimensa objektiivisesti, kuin paraskin behavioristi, ei siinä voitaisi väittää tapahtuvan juuri mitään. Filosofiset kelat ja hahmojen väliset suhteet -- joku omituinen on jopa väittänyt tätä rakkaustarinaksi -- ovat pääosassa. Jos ei pidä spekulaatiosta ja introspektiosta, Solaris pitää jättää väliin.
Aika hiton vaikea tästä on sanoa mitään pahaa. Se oli kuin mittatilaustyönä minun tarpeitani ja mieltymyksiäni varten kirjoitettu.
Parikymppisenä se ei kolahtanut, oli liian kuiva ja tylsä. Seitsemässä vuodessa on ilmeisesti tullut muututtua ja opittua kaikenlaista. Kirja on alusta lähtien kaunis ja kiehtova, visuaalinen ja älykäs. Suomennos, vaikka onkin tehty ranskan kautta eikä alkuperäisestä puolasta, on kaunis ja luonteva. Se on myös filosofinen, mikä ei tarkoita sitä, että Lem paukauttaisi kussakin luvussa pari latte...mietelausetta elämästä ja rakkaudesta; sen sijaan Solaris esittää kysymyksiä ja ihmettelee sekä kytkee teoksensa filosofian historian keskusteluihin.
Se, ovatko Solariksen ihmettelyt ja filosofiakytkökset mielekkäitä vai brassailevia, ei kuitenkaan ole tämän kirjoituksen aihe. Kirja on meinaan aika kova pala sulateltavaksi. Toki se on ainakin elämättömälle filosofiadiggarille mukaansatempaava -- paitsi silloin kun se on niin ahdistava että se on pakko laskea hetkeksi alas -- mutta sen esittämät kysymykset eivät ole erityisen helppoja. Se esittää ihmisen haavoittuvaisena, rajallisena ja jopa pikkumaisena ja pohtii, onko sellaisella olennolla mitään mahdollisuutta tuntea muita elämänmuotoja tai edes toisiaan. Niin planeetta kuin kirjakin tekevät ihmiskoetta.
Toisin kuin naivismiinsa ja tieteisuskoonsa hukkuva Clarke, Lem ei idealisoi ihmistä. Lemille ihminen ei ole logiikkakone tai The Mind, jolle povataan jumalallista tulevaisuutta; hänen ihmisensä on paitsi ajatteleva, myös tunteva ja haavoittuva; hänen ihmisellään on paitsi tietoisuus, myös tiedostamaton; hänen ihmisensä tekevät virheitä ja toimivat niin kuin ei pitäisi.
Lemin pohdinnat ovat aika eksplisiittisiä. Monta lukua käytetään päähenkilö Kris Kelvinin, jonka näkökulmasta kirja on kerrottu, mielenliikkeiden kuvailuun; samoin monta lukua käytetään kuvailemaan tiedeyhteisön reaktioita Solarikseen. Kelvin on rikas ja monipuolinen hahmo, ja kirjan maailma on uskottava ja monipuolinen. Kirja on kyllä scifiä, mutta pääpaino ei ole teknologialla, vaan nimenomaan tieteellä. Kirjassa teknologia on sivuseikka ja sitä on kuvailtu vain ylimalkaisesti, mikä on sikäli onni, että kirja on kestänyt erinomaisesti aikaa. Se onnistuu luomaan hyvän kuvan tulevaisuudesta, koska se jättää teknologisten vermeiden yksityiskohdat lukijan mielikuvituksen varaan.
Tiedettä, sen tekemistä ja sen mahdollisuuksia kirja sitten käsittelee sitäkin enemmän; itse asiassa lähes koko ajan. Lem esittelee Solariksen-tutkimuksen historiaa, lukuisia koulukuntia, keskinäisiä kiistoja, aikakausia, skeptikkoja, pamfletteja, toinen toistaan villimpiä teorioita ja niiden virheitä ja saavutuksia. Voi kuulostaa jonkun korviin tylsältä, ja jos kysymykset tiedon rajoista ja tieteen mahdollisuuksista eivät kiinnosta, osa kirjasta mennee puurtamiseksi -- huolimatta siitä, että Lem on erinomainen kertoja, jonka teksti soljuu kaikkein teknisimmissäkin kohdissa. Dialogikin on erinomaista: että puhujan tunnistaa, vaikka tätä ei erikseen mainittaisi; lisäksi pidän siitä, että välillä hahmojen lauseet jäävät kesken tai he tuntuvat sanovan mielettömyyksiä, ja tulkinta jätetään lukijalle. Huumoria ei hirveästi ole, ellei laillani saa omituisia kiksejä siitä, että bongaa vinksahtaneen version kartesiolaisesta epäilystä.
Jos kirjan tapahtumat kuvailisi ulkoisesti, toimijat ja heidän toimensa objektiivisesti, kuin paraskin behavioristi, ei siinä voitaisi väittää tapahtuvan juuri mitään. Filosofiset kelat ja hahmojen väliset suhteet -- joku omituinen on jopa väittänyt tätä rakkaustarinaksi -- ovat pääosassa. Jos ei pidä spekulaatiosta ja introspektiosta, Solaris pitää jättää väliin.
Aika hiton vaikea tästä on sanoa mitään pahaa. Se oli kuin mittatilaustyönä minun tarpeitani ja mieltymyksiäni varten kirjoitettu.
torstai 7. helmikuuta 2008
Raivonpurkaus
Jokin menee yli hilseen. Sitten ihminen tuntee olonsa tyhmäksi ja sekös kyrpii. Elokuvassa ei tuntunut olevan järkeä, kirja loppui kesken kaiken, siinä ei pysynyt kärryillä, tekotapa oli jotenkin erilainen kuin missään aiemmin nähdyssä. Siinä ei tuntunut tapahtuvan mitään: ei yhtään murhaa, ei lainkaan räjähdyksiä. Siinä olisi pitänyt keskittyä, mutta kun leffaan haluaa mennä viihtymään, kirjalta odotetaan realismia, musiikin pitäisi olla Stratovariusta.
Mutta kun ei ole. Mitä tekee esimerkki-ihminen?
"Tekotaiteellista paskaa."
"Yliarvostettu."
Vitut.
"Tekotaiteellinen" ei sanana tarkoita mitään. Ei yhtään mitään. Se, että joku sanoo jotakin tekotaiteelliseksi, sen sijaan tarkoittaa, että sanoja on täysi urpo, joka purkaa pahaa oloaan ja tyhmyyttään projisoimalla oman huonoutensa kokemaansa teokseen. "Tekotaiteellinen" on täysin tyhjä sana, joka liitetään teokseen, joka ei ole ihan sitä, mitä tavallisesti on tottunut näkemään.
Mitä "tekotaiteellinen" voisi edes tarkoittaa? "Yritetään tehdä jostakin kovin taiteellista, mutta ei osata." Kuka sitten osaa tehdä objektiivisen arvion taiteellisuudesta? Mitä on hyvä taide? Luultavasti haukkujan mielestä sellaista, mistä hän itse pitää, mikä on juuri häneen uppoavaa taidetta. Kun jokin on hyvää ja vaikuttavaa, "se on taidetta".
Vedän vähän takaisin; on myönnettävä, että se, kun joku täysin lahjaton tiskirätti yrittää vääntää runoa tai tanssiesitystä tai valokuvaa sydänverellään ja matkien suuria sankareitaan ("Hei, kattokaa, mä kuulostan A.W. Yrjänältä") on tekotaiteellinen. Hänellä ei ole omaa näkemystä, hän ei tee sitä, mitä haluaa tehdä tai katsoo tarpeelliseksi tehdä; hän tekee sen brassailun tarpeesta, hän haluaa vaikuttaa taiteilijalta ja valitsee välineekseen lahjattoman imitaation.
Miten tällaista sitten arvioi? Ainakin itsellä on syytä olla kompetenssia. Timo Tolkilla ei ole mitään vitun kompetenssia arvioida CMX:n musiikkia tai Yrjänän tekstejä.
Jos esimerkki-ihmisemme ei käytä sanaa "tekotaiteellinen", hän käyttää sanaa "yliarvostettu". Mitä se taas tarkoittaa? Esimerkki-ihminen väittää silloin näkevänsä kohteensa objektiivisesti ja oikein. "Solaris on yliarvostettu scifikirja, eihän siinä edes tapahdu mitään." Puhuja ilmaisee tällöin olevansa putkinäköinen idiootti, joka ei tajua, että muilla on ehkä toiset arvostuksen kriteerit. Toki Solaris tuntuu paskalta, jos haluaa kirjalta vauhdikasta scifiseikkailua, jossa räjähtää ja paukkuu; ja jos ei osaa asettua muiden näkökulmaan ja miettiä, miksiköhän tätä kirjaa niin kovasti hehkutetaan. Jos jokin tuntuu paskalta, niin sanokoon, että se on paska; se on subjektiivinen ilmaus, ilmaus omasta kokemuksesta suhteessa taideobjektiin. Tai perustelkoon näkemyksensä. Turha sitä on kirjan ominaisuuksia syyttää omasta tyhmyydestä tai siitä, että sattui lukemaan jotakin, jonka kohdeyleisöön ei kuulu.
Ja mitä tarkoittaa tyhmyys? Ei sitä, että ei ymmärrä kaikkea, tiedä kaikkea, tunne kaikkea; vaan sitä, että ei tajua omia rajojaan, vaan julistaa omat kapeat, perustelemattomat urpoutensa muulle maailmalle eikä viitsi yrittää muuttua.
Ei ole tyhmiä kysymyksiä, on vain tyhmiä ihmisiä: niitä jotka eivät kysy.
Mutta kun ei ole. Mitä tekee esimerkki-ihminen?
"Tekotaiteellista paskaa."
"Yliarvostettu."
Vitut.
"Tekotaiteellinen" ei sanana tarkoita mitään. Ei yhtään mitään. Se, että joku sanoo jotakin tekotaiteelliseksi, sen sijaan tarkoittaa, että sanoja on täysi urpo, joka purkaa pahaa oloaan ja tyhmyyttään projisoimalla oman huonoutensa kokemaansa teokseen. "Tekotaiteellinen" on täysin tyhjä sana, joka liitetään teokseen, joka ei ole ihan sitä, mitä tavallisesti on tottunut näkemään.
Mitä "tekotaiteellinen" voisi edes tarkoittaa? "Yritetään tehdä jostakin kovin taiteellista, mutta ei osata." Kuka sitten osaa tehdä objektiivisen arvion taiteellisuudesta? Mitä on hyvä taide? Luultavasti haukkujan mielestä sellaista, mistä hän itse pitää, mikä on juuri häneen uppoavaa taidetta. Kun jokin on hyvää ja vaikuttavaa, "se on taidetta".
Vedän vähän takaisin; on myönnettävä, että se, kun joku täysin lahjaton tiskirätti yrittää vääntää runoa tai tanssiesitystä tai valokuvaa sydänverellään ja matkien suuria sankareitaan ("Hei, kattokaa, mä kuulostan A.W. Yrjänältä") on tekotaiteellinen. Hänellä ei ole omaa näkemystä, hän ei tee sitä, mitä haluaa tehdä tai katsoo tarpeelliseksi tehdä; hän tekee sen brassailun tarpeesta, hän haluaa vaikuttaa taiteilijalta ja valitsee välineekseen lahjattoman imitaation.
Miten tällaista sitten arvioi? Ainakin itsellä on syytä olla kompetenssia. Timo Tolkilla ei ole mitään vitun kompetenssia arvioida CMX:n musiikkia tai Yrjänän tekstejä.
Jos esimerkki-ihmisemme ei käytä sanaa "tekotaiteellinen", hän käyttää sanaa "yliarvostettu". Mitä se taas tarkoittaa? Esimerkki-ihminen väittää silloin näkevänsä kohteensa objektiivisesti ja oikein. "Solaris on yliarvostettu scifikirja, eihän siinä edes tapahdu mitään." Puhuja ilmaisee tällöin olevansa putkinäköinen idiootti, joka ei tajua, että muilla on ehkä toiset arvostuksen kriteerit. Toki Solaris tuntuu paskalta, jos haluaa kirjalta vauhdikasta scifiseikkailua, jossa räjähtää ja paukkuu; ja jos ei osaa asettua muiden näkökulmaan ja miettiä, miksiköhän tätä kirjaa niin kovasti hehkutetaan. Jos jokin tuntuu paskalta, niin sanokoon, että se on paska; se on subjektiivinen ilmaus, ilmaus omasta kokemuksesta suhteessa taideobjektiin. Tai perustelkoon näkemyksensä. Turha sitä on kirjan ominaisuuksia syyttää omasta tyhmyydestä tai siitä, että sattui lukemaan jotakin, jonka kohdeyleisöön ei kuulu.
Ja mitä tarkoittaa tyhmyys? Ei sitä, että ei ymmärrä kaikkea, tiedä kaikkea, tunne kaikkea; vaan sitä, että ei tajua omia rajojaan, vaan julistaa omat kapeat, perustelemattomat urpoutensa muulle maailmalle eikä viitsi yrittää muuttua.
Ei ole tyhmiä kysymyksiä, on vain tyhmiä ihmisiä: niitä jotka eivät kysy.
keskiviikko 6. helmikuuta 2008
Arthur C. Clarke: 2001: A Space Odyssey
Luin vastikään Arthur C. Clarken klassikon 2001: A Space Odyssey ja totesin sen huonoksi. Sitten lepäsin.
Sitten menin erinäisille sivustoille etsimään muiden kommentteja aiheesta, odottaen löytäväni samanmielisiä, mutta katso, he olivat aika harvassa.
Ihmettelin kovasti, koska en muista pitkään aikaan lukeneeni mitään niin huonoa.
Päiviä kestäneen vitutuksen ihmetellä tapahtunutta. Mikä siinä oli niin huonoa? Ja ennen kaikkea: mistä johtuu se, että minusta se on auttamattoman amatöörimäinen räpellys, mutta noin kaikkien muiden mielestä se on mestariteos?
Jos luen kirjan, josta en pidä, osaan mielestäni melko hyvin hahmottaa, miksi en pitänyt siitä, ja miksi joku muu voi pitää siitä. Minusta Dragonlance on tylsää, kornia ja kliseistä jöötiä, mutta luulen ymmärtäväni, mikä siinä joihinkuihin vetoaa. Uskottelen itselleni, että on olemassa ero subjektiivisen ja objektiivisen arvion välillä ja että olen melko hyvä käymään niiden rajaa.
2001 on eri juttu. Mun on mahdottoman vaikea ymmärtää, miksi sitä yhä niin hehkutetaan. Varmasti se on ilmestyessään 1968 ollut tosi kova juttu, Clarke kun on aika äijä käyttökelpoisen ja uskottavan avaruusteknologian visioimisessa ja tieteen popularisoinnissa. Mutta sen kuvaama teknologia ei ole enää kauhean visionääristä; jonkun avaruudessa käytettävän työkalun insinöörimäisen pikkutarkka ja -sieluinen kuvailu ei tunnu järin mielekkäältä lukea nykypäivänä, jolloin samankaltaisia työkaluja lienee käytössä eri avaruuspuljuilla. Aikansa eläneen teknokatalogin kuivakka kuvaus tuntuu pöljältä.
2001 on muutenkin kirjoitettu amatöörimäisesti. Clarke selittää kaiken puhki eikä jätä mielikuvitukselle mitään tilaa. Eritoten ne kuvaukset, joissa hän hehkuttaa maailmankaikkeuden suuruutta ja mahtavuutta ja meidän (toistaiseksi voimassa olevaa) mitättömyyttämme, ovat mahdottoman korneja ja tönkköjä jo itsessään; asiaa vielä pahentaa se, että Clarke ei tajua kaunista pientä sääntöä "show, don't tell". Jos sen tuntee ja hallitsee hyvin, lukija ei saa tekstistä tarpeekseen, hän imeytyy siihen mukaan, janoaa lisää, tuntee, että yksi lukukerta ei riitä.
Clarke puolestaan ensin yläasterunoudellaan kuvailee sitä, kuinka ihmeellinen onkaan Jupiter ja kuinka pieni onkaan Maa sen rinnalla, ja sen jälkeen kappaleen vielä lisää kappaleen loppuun, että Jupiter on ihmeellinen ja kaunis ja henkeäsalpaava ja jättimäinen.
En olisi niin ihmeissäni, jos löytäisin paljonkin eriäviä mielipiteitä. Mutta kun minun kanssa samanmielisten joukko on pieni kuin ihminen Jupiteriin verrattuna, niin kyllä vetää nöyräksi. Enkä lainkaan tajua, miksi se uppoaa joihinkuihin kuin ilmoitus profeettaan. Yhdet ylistävät sitä kauniiksi ja eksistentiaaliseksi; toisille se on älykäs ja syvällinen ; kolmansille se on jopa maailmankuvan mullistava kokemus.
Toki eka osio "Primeval Night" on mielenkiintoinen kuvaus ihmisapinoista, HAL on ihan veikeä ja monoliitti myös, mutta ei noilla vielä mestariteosta tehdä. Sen pitäisi käsitellä ihmisen paikkaa maailmankaikkeudessa, mutta analyysiksi se on liian naiivi ja spekulatiivinen -- ylistyslauluksi liian korni. Sen korkealentoisimmat spekulaatiot ovat tyhjiä, koska niillä ei ole mitään yhteyttä yhtään mihinkään.
Lukeekohan tätä koskaan kukaan sellainen joka voisi sanoa perustellun mielipiteensä Clarken puolesta?
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)