(Alunperin kirjoitettu 7.5.2008.)
Jeah.
Olenpas viime aikoina tutustunut shakkiin sekä pelaamalla että käymällä läpi klassikkopelejä. Wikipeditin vaatimattomasti nimetyn Kuolemattoman pelin v. 1851 ja törmäsin linkkiin:
"[Blade Runner] is one of the most literate science fiction films, both thematically — enfolding the philosophy of religion and moral implications of the increasing human mastery of genetic engineering, within the context of classical Greek drama and its notions of hubris[3] — and linguistically, drawing on the poetry of William Blake and the Bible. This is a theme subtly
reiterated by the chess game between J. F. Sebastian and Tyrell based on the famous Immortal Game of 1851 symbolizing the struggle against mortality imposed by God.[4][5] (The king and queen are interposed on Tyrell's side, a position which a grandmaster would never attempt)."
Kyllähän mä tiesin, että Blade Runnerista ei symboliikkaa puutu, mut...
tiistai 21. huhtikuuta 2009
Bester: Stars My Destination
(Alunperin julkaistu 23.4.2008.)
Ah!
Luin tän joululomalla, mutta se oli niin hyvä, että pitää hehkuttaa, vaikkei kaikkea muistaisikaan.
Alfred Bester kirjoitti novellien ohella kaksi hävyttömän hyvää scifikirjaa 1950-luvulla (ja myöhemmillä vuosikymmenillä ilmeisesti ihan ok -tason kamaa). Demolished Man (Murskattu mies) on niistä yksi, ja kaikkien aikojen eka Hugo-voittaja; Stars My Destination (aka Tiger! Tiger!, suom. Määränpäänä tähdet) on toinen.
Se yksinkertaisesti jyrää. Käsittämättömän kiukkuinen, tyly ja voimakas kirja. Se on kertomus aikakaudesta, jolloin ihmiset osaavat teleportata, mutta hitot siitä; erityisesti se on kertomus Gully Foylesta, yksinkertaisesta avaruusmatruusista (tms), joka saa yllykkeen olla vähemmän
yksinkertainen. Ja vähemmän kiva. Se on myös allegorinen kehityskertomus, eräänlainen köyhän miehen Hengen fenomenologia.
Ja se vaan on ylisanat ylittävän hyvä. Realismista viis: se on kirjoitettu 1950-luvulla, joten sen tulevaisuuden visiot avaruusrakettien toiminnasta, Venuksesta jne. menevät ohi, vaikka psykologi-Besterin tavoitteet lienevätkin jossain ihan muualla kuin fysiikassa ja raketti-insinööriydessä. Sen psykologiankin tarkoitus lienee toimia enemmän visionäärisellä ja allegorisella kuin puhtaan realistisella (ts. ajan tieteellisen näkemyksen hyväksymällä) tasolla.
Se, mikä realismissa mukamas menetetään, voitetaan tarinassa, tapahtumapaikoissa, henkilöissä, kerronnassa, dialogissa, visuaalisuudessa, loistavassa kielenkäytössä, ideoissa, kaikessa. Se on täynnä sense of wonderia, enemmän kuin mikään mitä olen pitkään aikaan lukenut; mielikuvituksellisia, visuaalisia ja kutkuttavia ideoita; en saa toistaiseksi päähäni ketään, joka kirjoittaisi räjähtävämpää dialogia. Kirja liikkuu vauhdilla, mutta toisin kuin esimerkiksi lempi-inhokkini Dan Brown, se osaa liikkeessäkin luoda intensiteettiä, mieleenjääviä kuvia ja elävän maailman. Pakkomielteen kuvauksena sille vetää vertoja vain Ellroyn Black Dahlia.
Stars My Destination ja Bester yleensäkin toimi innoittajana 1960-luvun new wave -scifille ja kyberpunkille, mitkä molemmat ymmärtää.
Aika vaikea siitä on sanoa mitään pahaa. Besterin...visiot ja kokeilut loppupuolella voivat olla turnoff jollekulle, mutta siihen mennessä on kyllä semmoista kyytiä että alta pois.
Höyryjyrä - Ellroy - Bester!
Ah!
Luin tän joululomalla, mutta se oli niin hyvä, että pitää hehkuttaa, vaikkei kaikkea muistaisikaan.
Alfred Bester kirjoitti novellien ohella kaksi hävyttömän hyvää scifikirjaa 1950-luvulla (ja myöhemmillä vuosikymmenillä ilmeisesti ihan ok -tason kamaa). Demolished Man (Murskattu mies) on niistä yksi, ja kaikkien aikojen eka Hugo-voittaja; Stars My Destination (aka Tiger! Tiger!, suom. Määränpäänä tähdet) on toinen.
Se yksinkertaisesti jyrää. Käsittämättömän kiukkuinen, tyly ja voimakas kirja. Se on kertomus aikakaudesta, jolloin ihmiset osaavat teleportata, mutta hitot siitä; erityisesti se on kertomus Gully Foylesta, yksinkertaisesta avaruusmatruusista (tms), joka saa yllykkeen olla vähemmän
yksinkertainen. Ja vähemmän kiva. Se on myös allegorinen kehityskertomus, eräänlainen köyhän miehen Hengen fenomenologia.
Ja se vaan on ylisanat ylittävän hyvä. Realismista viis: se on kirjoitettu 1950-luvulla, joten sen tulevaisuuden visiot avaruusrakettien toiminnasta, Venuksesta jne. menevät ohi, vaikka psykologi-Besterin tavoitteet lienevätkin jossain ihan muualla kuin fysiikassa ja raketti-insinööriydessä. Sen psykologiankin tarkoitus lienee toimia enemmän visionäärisellä ja allegorisella kuin puhtaan realistisella (ts. ajan tieteellisen näkemyksen hyväksymällä) tasolla.
Se, mikä realismissa mukamas menetetään, voitetaan tarinassa, tapahtumapaikoissa, henkilöissä, kerronnassa, dialogissa, visuaalisuudessa, loistavassa kielenkäytössä, ideoissa, kaikessa. Se on täynnä sense of wonderia, enemmän kuin mikään mitä olen pitkään aikaan lukenut; mielikuvituksellisia, visuaalisia ja kutkuttavia ideoita; en saa toistaiseksi päähäni ketään, joka kirjoittaisi räjähtävämpää dialogia. Kirja liikkuu vauhdilla, mutta toisin kuin esimerkiksi lempi-inhokkini Dan Brown, se osaa liikkeessäkin luoda intensiteettiä, mieleenjääviä kuvia ja elävän maailman. Pakkomielteen kuvauksena sille vetää vertoja vain Ellroyn Black Dahlia.
Stars My Destination ja Bester yleensäkin toimi innoittajana 1960-luvun new wave -scifille ja kyberpunkille, mitkä molemmat ymmärtää.
Aika vaikea siitä on sanoa mitään pahaa. Besterin...visiot ja kokeilut loppupuolella voivat olla turnoff jollekulle, mutta siihen mennessä on kyllä semmoista kyytiä että alta pois.
Höyryjyrä - Ellroy - Bester!
Manhattan
(Alunperin kirjoitettu 13.4.2008.)
Woody Allenin New York (kas?) -pläjäys. Näin kai joskus jonkun Allenin New York -jutun lukiossa ja tuossa vuosi-pari sitten tuli joku muka-dokkari Allenilta, mutta muuten herra oli melko uusi tuttavuus.
Aika hilpeä ja ahdistava pläjäys samalla. Luontevasti näyteltyä ihmissuhdesotkua, loistavaa mustavalkokuvausta (kunnon erot valojen ja varjojen välillä, ah!), hyvää musaa ja todella kuivaa huumoria. Karikatyyrejä älyköistä, jotka ajattelevat ja puhuvat ihan liikaa, viettävät vapaa-aikansa teattereissa, nykytaidenäyttelyissä, lukien ja psykoanalyytikoilla (joilla on omatkin ongelmansa).
Enpä muista kyllä nähneeni ikinä tai ainakaan pitkään aikaan mitään, missä älyköt olisivat olleet näin etualalla. Namedroppailua ja elitismiä, joskin humoristisesti. "Even though it makes fun of pretentious intellectuals, the story is packed with obscure references that makes it less accessible to a general audience", sanoo Wikipedia ja osuu nappiin.
Elokuvana Manhattan loistaa myös. Hyvän, dialogiin nojaavan käsikirjoituksen lisäksi (70-luvun) Allen on ohjaaja, joka rakastaa elokuvaa ilmaisumuotona. Hienoja yleiskuvia kaupungista samalla kun taustalla soi George Gershwin, monet dialogikohtauksetkin on kuvattu kaukaa kauniisti sommiteltuina kuvina, joissa ei juuri liikettä ole, mutta sitäkin enemmän tunnelmaa.
Diggasin kovasti, vaikka/koska tulikin vähän sellainen olo, että ihan liian monet filosofianopiskelijat haluaa olla just tuollaisia tai mikä pahempaa, "mä oon 15 vuoden päästä just tollanen". Jos tulee Orioniin (tai Niagaraan), voisin mennä katsomaan että näkisi kuvat kankaalta.
Woody Allenin New York (kas?) -pläjäys. Näin kai joskus jonkun Allenin New York -jutun lukiossa ja tuossa vuosi-pari sitten tuli joku muka-dokkari Allenilta, mutta muuten herra oli melko uusi tuttavuus.
Aika hilpeä ja ahdistava pläjäys samalla. Luontevasti näyteltyä ihmissuhdesotkua, loistavaa mustavalkokuvausta (kunnon erot valojen ja varjojen välillä, ah!), hyvää musaa ja todella kuivaa huumoria. Karikatyyrejä älyköistä, jotka ajattelevat ja puhuvat ihan liikaa, viettävät vapaa-aikansa teattereissa, nykytaidenäyttelyissä, lukien ja psykoanalyytikoilla (joilla on omatkin ongelmansa).
Enpä muista kyllä nähneeni ikinä tai ainakaan pitkään aikaan mitään, missä älyköt olisivat olleet näin etualalla. Namedroppailua ja elitismiä, joskin humoristisesti. "Even though it makes fun of pretentious intellectuals, the story is packed with obscure references that makes it less accessible to a general audience", sanoo Wikipedia ja osuu nappiin.
Elokuvana Manhattan loistaa myös. Hyvän, dialogiin nojaavan käsikirjoituksen lisäksi (70-luvun) Allen on ohjaaja, joka rakastaa elokuvaa ilmaisumuotona. Hienoja yleiskuvia kaupungista samalla kun taustalla soi George Gershwin, monet dialogikohtauksetkin on kuvattu kaukaa kauniisti sommiteltuina kuvina, joissa ei juuri liikettä ole, mutta sitäkin enemmän tunnelmaa.
Diggasin kovasti, vaikka/koska tulikin vähän sellainen olo, että ihan liian monet filosofianopiskelijat haluaa olla just tuollaisia tai mikä pahempaa, "mä oon 15 vuoden päästä just tollanen". Jos tulee Orioniin (tai Niagaraan), voisin mennä katsomaan että näkisi kuvat kankaalta.
Mennyt maailma -sarja (Brideshead Revisited)
(Alunperin kirjoitettu 10.4.2008.)
Mennyt maailma eli Brideshead Revisited, perustuu Evelyn Waugh'n (?) samannimiseen kirjaan. Aluksi erinomainen, loppu pilaa kaiken. Tässä tarina siitä, miksi; suurimmat spoilerit merkitty.
Tarina Charles Ryderista (Jeremy Ironsin läpimurtorooli), joka toisen maailmansodan aikana päätyy muistelemaan 1920-lukua, jolloin hän opiskeli Oxfordissa ja tutustui Sebastian Flyteen ja hänen sukuunsa.
Alku on erinomainen huolimatta siirappisesta kertojaäänestä ja hirvittävästä musiikista. Näyttelijäsuoritukset ovat top-notch, erityisesti Sebastianin (Anthony Andrews). Kiltin ja agnostisen Charlesin ja katolisen, mutta rappiollisen Sebastianin ystävyys kehittyy homoeroottisin sävyin ja he hengaavat 1920-luvun bilepiireissä, joissa on aika dandy meininki. Hahmot ovat erinomaisen mielenkiintoisia; mitään järisyttävää siinä ei tapahdu, jengi vaan hengaa ja on kaikinpuolin kiehtovaa. Sarja vaikuttaa moniääniseltä ja näkökulmiltaan rikkaalta. Puoliväliin asti (siinä on esitystavasta riippuen 12 tai 13 jaksoa; suomessa eka jakso pätkäistiin kahtia) se on myös järjettömän hienosti kuvattu, väreiltään ja perspektiiveiltään se tuo mieleen impressionistiset maalaukset ja on hämmentävän kaksiulotteinen.
Erinomaisuus ei kuitenkaan säily, ja itse asiassa sarjan loppu tahraa koko helvetin sarjan, mistä syystä suosittelen, että kukaan ei katso sitä (ainakaan n. puoliväliä pidemmälle). Ja nyt seuraa tietoa miksi, SPOILERIVAARA siis:
Sarjan edetessä KAIKKI Sebastianin suvun jäsenet löytävät hyveellisen tien. Sebastianin dandymeininki ja alkoholismi vie hänet Afrikkaan, josta hän lopuksi päätyy luostariin elämään loppuelämänsä (eikä häntä nähdä n. jakson 8 jälkeen). Sebastianin sisko Julia, johon Charles rakastuu, näkee viime hetkellä valon eikä voikaan rakastua Charlesiin moraalisista syistä. Sebastianin isä, joka on aikapäiviä sitten hylännyt vaimonsa ja kirkon, palaa kuolemaan kotiinsa ja viimeisenä tekonaan tekeekin ristinmerkin viestinä papille, että hän onkin oikeassa uskossa. Ja tästä valaistuneena Charleskin kääntyy oikeaan roomalais-katoliseen uskoon!
Se olisi ollut hyvä, jos Sebastianin isä olisi kuollut siinä vaiheessa, kun hänen kätensä oli otsalla eikä vielä ollut selvää, oliko hän pyyhkimässä papin tekemän voitelun pois vai tekemässä ristinmerkkiä. Ja jos Charles olisi siksi jäänyt agnostikoksi. Sarjan näkemykset olisivat jääneet
avoimiksi ja se olisi säilynyt moniäänisenä. Mutta vittu kun vituttaa kun kiehtova ja kysymyksiä herättävä sarja päättyykin siten, että kaikkeen onkin yksi ja ainoa ja vieläpä sormeaheristelevän moralistinen vastaus.
SAATANA!!!
Mikä pettymys! Välttäkää kuin ruttoa!
Mennyt maailma eli Brideshead Revisited, perustuu Evelyn Waugh'n (?) samannimiseen kirjaan. Aluksi erinomainen, loppu pilaa kaiken. Tässä tarina siitä, miksi; suurimmat spoilerit merkitty.
Tarina Charles Ryderista (Jeremy Ironsin läpimurtorooli), joka toisen maailmansodan aikana päätyy muistelemaan 1920-lukua, jolloin hän opiskeli Oxfordissa ja tutustui Sebastian Flyteen ja hänen sukuunsa.
Alku on erinomainen huolimatta siirappisesta kertojaäänestä ja hirvittävästä musiikista. Näyttelijäsuoritukset ovat top-notch, erityisesti Sebastianin (Anthony Andrews). Kiltin ja agnostisen Charlesin ja katolisen, mutta rappiollisen Sebastianin ystävyys kehittyy homoeroottisin sävyin ja he hengaavat 1920-luvun bilepiireissä, joissa on aika dandy meininki. Hahmot ovat erinomaisen mielenkiintoisia; mitään järisyttävää siinä ei tapahdu, jengi vaan hengaa ja on kaikinpuolin kiehtovaa. Sarja vaikuttaa moniääniseltä ja näkökulmiltaan rikkaalta. Puoliväliin asti (siinä on esitystavasta riippuen 12 tai 13 jaksoa; suomessa eka jakso pätkäistiin kahtia) se on myös järjettömän hienosti kuvattu, väreiltään ja perspektiiveiltään se tuo mieleen impressionistiset maalaukset ja on hämmentävän kaksiulotteinen.
Erinomaisuus ei kuitenkaan säily, ja itse asiassa sarjan loppu tahraa koko helvetin sarjan, mistä syystä suosittelen, että kukaan ei katso sitä (ainakaan n. puoliväliä pidemmälle). Ja nyt seuraa tietoa miksi, SPOILERIVAARA siis:
Sarjan edetessä KAIKKI Sebastianin suvun jäsenet löytävät hyveellisen tien. Sebastianin dandymeininki ja alkoholismi vie hänet Afrikkaan, josta hän lopuksi päätyy luostariin elämään loppuelämänsä (eikä häntä nähdä n. jakson 8 jälkeen). Sebastianin sisko Julia, johon Charles rakastuu, näkee viime hetkellä valon eikä voikaan rakastua Charlesiin moraalisista syistä. Sebastianin isä, joka on aikapäiviä sitten hylännyt vaimonsa ja kirkon, palaa kuolemaan kotiinsa ja viimeisenä tekonaan tekeekin ristinmerkin viestinä papille, että hän onkin oikeassa uskossa. Ja tästä valaistuneena Charleskin kääntyy oikeaan roomalais-katoliseen uskoon!
Se olisi ollut hyvä, jos Sebastianin isä olisi kuollut siinä vaiheessa, kun hänen kätensä oli otsalla eikä vielä ollut selvää, oliko hän pyyhkimässä papin tekemän voitelun pois vai tekemässä ristinmerkkiä. Ja jos Charles olisi siksi jäänyt agnostikoksi. Sarjan näkemykset olisivat jääneet
avoimiksi ja se olisi säilynyt moniäänisenä. Mutta vittu kun vituttaa kun kiehtova ja kysymyksiä herättävä sarja päättyykin siten, että kaikkeen onkin yksi ja ainoa ja vieläpä sormeaheristelevän moralistinen vastaus.
SAATANA!!!
Mikä pettymys! Välttäkää kuin ruttoa!
The Prisoner
(Alunperin kirjoitettu 10.4.2008.)
Muutaman vuoden tauon jälkeen olen taas palannut The Prisonerin pariin. Se on 1960-luvulla isolla rahalla ja 35mm filmille tehty psykedeelisen allegorian ja scifiahdistuksen sekoitus ja kiistatta yksi hienoimpia ja hämärimpiä sarjoja mitä tv:stä ikinä on tullut.
Idea: päähenkilö eroaa Britannian palveluksesta. Hänet kaapataan, ja hän herää Kylässä, jossa häntä kutsutaan numero 6:ksi. Kaikilla muillakin on numero. Numero 2 haluaa informaatiota, tietää miksi 6 erosi. 6 on aggressiivinen individualisti, joka ei suostu taipumaan, haluaa paeta ja
tietää kuka on numero 1. Numero 2 vaihtuu lähes joka jaksossa ja jokaisella on omat konstinsa, joista yleensä saadaan jaksojen teemat irti: politiikka, psykologia, koulutus jne... Aika harvaan asiaan tulee vastauksia -- teemoissa tai tarinassa -- mutta kysyminen on jälleen pääosassa.
Teknisesti sarja on päätäräjäyttävä. Kuva on tarkka, kuvaaja on hyödyntänyt myös syvyyskuvausta, värit ovat 60-lukulaisen kirkkaat. Käsikirjoitukset ovat älykkäitä ja kokeilevia, dialogi on intensiivistä, nopeata ja nokkelaa, mutta parhaimmillaan dialogia ei edes tarvita. Näyttelijäsuoritukset priimaa, omalaatuinen musiikki luo tunnelmaa. Ja sarjan tapa käyttää
unenomaista logiikkaa hakee (ainakin tv-sarjoissa) vertaistaan. Unenomaisuutta ei luoda hidastuksilla tai sumuefekteillä, vaan tapahtumien logiikalla. Ovet eivät johda oikeisiin paikkoihin, ihmiset käyttäytyvät oudosti, tapahtumat etenevät liian nopeasti tms. Harvoin oikeissakaan unissa unta nähdessään ymmärtää, että nyt on unesta kyse, kun mun ääni kaikuu ja kääpiö tanssii; enemmän jälkikäteen ihmettelee, että mun ihan normaali arkikokemus sai aika outoja piirteitä...
Sen vika jakso jakaa mielipiteitä; mulle se on televisiohistorian tähtihetkiä.
Jaksot kannattaa katsoa seuraavassa eli tuotantojärjestyksessä, jos eivät jo ole. Alkuperäinen esitysjärjestys on ihan perseellään eikä esim. numero 6:n käyttäytymisessä ole mitään mieltä. Allamainitussa järjestyksessä hahmon tuntuu kehittyvän. Muitakin järjestyksiä ovat fanit puuhailleet aikansa iloksi.
1. Arrival
2. Free For All
3. Dance of the Dead
4. Checkmate
5. The Chimes of Big Ben
6. A, B & C
7. The General
8. The Schizoid Man
9. Many Happy Returns
10. It's Your Funeral
11. A Change of Mind
12. Hammer into Anvil
13. Do Not Forsake Me Oh My Darling
14. Living in Harmony
15. The Girl Who Was Death
16. Once Upon a Time
17. Fall Out
Muutaman vuoden tauon jälkeen olen taas palannut The Prisonerin pariin. Se on 1960-luvulla isolla rahalla ja 35mm filmille tehty psykedeelisen allegorian ja scifiahdistuksen sekoitus ja kiistatta yksi hienoimpia ja hämärimpiä sarjoja mitä tv:stä ikinä on tullut.
Idea: päähenkilö eroaa Britannian palveluksesta. Hänet kaapataan, ja hän herää Kylässä, jossa häntä kutsutaan numero 6:ksi. Kaikilla muillakin on numero. Numero 2 haluaa informaatiota, tietää miksi 6 erosi. 6 on aggressiivinen individualisti, joka ei suostu taipumaan, haluaa paeta ja
tietää kuka on numero 1. Numero 2 vaihtuu lähes joka jaksossa ja jokaisella on omat konstinsa, joista yleensä saadaan jaksojen teemat irti: politiikka, psykologia, koulutus jne... Aika harvaan asiaan tulee vastauksia -- teemoissa tai tarinassa -- mutta kysyminen on jälleen pääosassa.
Teknisesti sarja on päätäräjäyttävä. Kuva on tarkka, kuvaaja on hyödyntänyt myös syvyyskuvausta, värit ovat 60-lukulaisen kirkkaat. Käsikirjoitukset ovat älykkäitä ja kokeilevia, dialogi on intensiivistä, nopeata ja nokkelaa, mutta parhaimmillaan dialogia ei edes tarvita. Näyttelijäsuoritukset priimaa, omalaatuinen musiikki luo tunnelmaa. Ja sarjan tapa käyttää
unenomaista logiikkaa hakee (ainakin tv-sarjoissa) vertaistaan. Unenomaisuutta ei luoda hidastuksilla tai sumuefekteillä, vaan tapahtumien logiikalla. Ovet eivät johda oikeisiin paikkoihin, ihmiset käyttäytyvät oudosti, tapahtumat etenevät liian nopeasti tms. Harvoin oikeissakaan unissa unta nähdessään ymmärtää, että nyt on unesta kyse, kun mun ääni kaikuu ja kääpiö tanssii; enemmän jälkikäteen ihmettelee, että mun ihan normaali arkikokemus sai aika outoja piirteitä...
Sen vika jakso jakaa mielipiteitä; mulle se on televisiohistorian tähtihetkiä.
Jaksot kannattaa katsoa seuraavassa eli tuotantojärjestyksessä, jos eivät jo ole. Alkuperäinen esitysjärjestys on ihan perseellään eikä esim. numero 6:n käyttäytymisessä ole mitään mieltä. Allamainitussa järjestyksessä hahmon tuntuu kehittyvän. Muitakin järjestyksiä ovat fanit puuhailleet aikansa iloksi.
1. Arrival
2. Free For All
3. Dance of the Dead
4. Checkmate
5. The Chimes of Big Ben
6. A, B & C
7. The General
8. The Schizoid Man
9. Many Happy Returns
10. It's Your Funeral
11. A Change of Mind
12. Hammer into Anvil
13. Do Not Forsake Me Oh My Darling
14. Living in Harmony
15. The Girl Who Was Death
16. Once Upon a Time
17. Fall Out
Torchwood, 2. kausi
(Alunperin kirjoitettu 9.4.2008.)
Torchwoodin kakkoskausi on ihan perseestä. Ykköskausi oli helmi ja omalaatuinen sekoitus seksiä, machoilua, poseerausta, kauhua, huumoria ja tragiikkaa, jonka teaserit olivat ihan vitun hyviä ja pakottivat katsomaan jakson loppuun heti. Scifi-ideat ja sen sellaiset olivat siksi hyviä, että ne pistivät hahmot dramaattisiin, vaikeisiin ja traagisiin tilanteisiin. Se kertoi hyviä tarinoita, hahmot olivat intensiivisiä ja heidän suhteensa äärimmäisen jännittyneet, "jatkuvajuonisuus" kauden loppupuolella toimi eikä plot holeista jaksanut välittää, kun kaikki muu pelasi hyvin. Se oli äärimmäisen cool ja kaiken muun hyvän lisäksi erinomaista ainesta parodioille. (Eka ja vika jakso tosin olivat ihan perseestä eikä vitosessakaan kauheasti kehumista ole.)
Kakkoskausi on paria-kolmea jaksoa (vika vielä näkemättä) aikamoista kuraa. Tarinat ovat yhdentekeviä tai ennalta-arvattavia (tragiikasta ei välitä, kun sen arvaa ensimmäisestä kuvasta; kreikkalaiset osasi senkin, mutta ei näköjään britit), hahmojen välillä ei ole mitään jännitettä, tarinat ja scifeily ei kosketa hahmoja ja heidän ratkaisujaan, huumori on antanut sijaa totiselle patsastelulle ja musiikkikin on elähtänyttä. Eikä ne enää sekstaile joka vitun alienin kanssa! Kamoon hei! Muutama vanhasta loistosta kertova jakso siellä onneksi on.
Ne ilmeisesti luulivat korjaavansa kaiken, mikä ykköskaudessa oli vialla, mutta ne kadottivat särmän, rohkeuden, arvaamattomuuden ja ironian. Alkuspiikin hehkutuskin on ihan lattea.
Totinen patsastelu kuvaa kakkoskautta erinomaisesti.
Torchwoodin kakkoskausi on ihan perseestä. Ykköskausi oli helmi ja omalaatuinen sekoitus seksiä, machoilua, poseerausta, kauhua, huumoria ja tragiikkaa, jonka teaserit olivat ihan vitun hyviä ja pakottivat katsomaan jakson loppuun heti. Scifi-ideat ja sen sellaiset olivat siksi hyviä, että ne pistivät hahmot dramaattisiin, vaikeisiin ja traagisiin tilanteisiin. Se kertoi hyviä tarinoita, hahmot olivat intensiivisiä ja heidän suhteensa äärimmäisen jännittyneet, "jatkuvajuonisuus" kauden loppupuolella toimi eikä plot holeista jaksanut välittää, kun kaikki muu pelasi hyvin. Se oli äärimmäisen cool ja kaiken muun hyvän lisäksi erinomaista ainesta parodioille. (Eka ja vika jakso tosin olivat ihan perseestä eikä vitosessakaan kauheasti kehumista ole.)
Kakkoskausi on paria-kolmea jaksoa (vika vielä näkemättä) aikamoista kuraa. Tarinat ovat yhdentekeviä tai ennalta-arvattavia (tragiikasta ei välitä, kun sen arvaa ensimmäisestä kuvasta; kreikkalaiset osasi senkin, mutta ei näköjään britit), hahmojen välillä ei ole mitään jännitettä, tarinat ja scifeily ei kosketa hahmoja ja heidän ratkaisujaan, huumori on antanut sijaa totiselle patsastelulle ja musiikkikin on elähtänyttä. Eikä ne enää sekstaile joka vitun alienin kanssa! Kamoon hei! Muutama vanhasta loistosta kertova jakso siellä onneksi on.
Ne ilmeisesti luulivat korjaavansa kaiken, mikä ykköskaudessa oli vialla, mutta ne kadottivat särmän, rohkeuden, arvaamattomuuden ja ironian. Alkuspiikin hehkutuskin on ihan lattea.
Totinen patsastelu kuvaa kakkoskautta erinomaisesti.
Pratchett: The Light Fantastic
(Alunperin kirjoitettu 20.3.2008.)
Luin sitten toisenkin Discworld-pläjäyksen, The Light Fantasticin, joka siis on jatko-osa The Colour of Magicille.
Törkeän paljon hauskempi kuin ensimmäinen. Nihkeä ja ylikriittinen kertoja, hauskoja vertauksia ja kuvauksia, paljon sanaleikkejä, fantsuparodiaa (erityisesti naisseikkailijan ulkonäön kuvaus tipautti) ja niin edespäin; hahmotkin olivat paljon moniulotteisempia. Tarina oli yksi pitkä tarina eikä muutama erillinen.
Ykkösosassa oli kuitenkin paaaaljon enemmän sense of wonderia. Se oli semmoinen kevyt fantasiaparodia, jossa oli mielenkiintoisia, omaperäisiäkin fantsuelementtejä; jatko-osa on jo paljon enemmän komediapläjäys, joka uhrasi esimerkiksi kiinnostavat tapahtumapaikat ja ykkösosan paikoin kauniitkin kuvaukset etäännytetylle läpänheitolle. Mutta olihan se helvetin
hauska ja kevyt lukea. Sopii kaikille, oletan.
Kahden Pratchettin perusteella jään kaipaamaan myöhemmiltä osilta enemmän näiden yhdistelmää. Light Fantastic tuntui yhtenäisestä tarinastaan huolimatta jotenkin päämäärättömältä. Myöhemmissä kirjoissaan TP alkaa ilmeisesti vääntää Discworldista paljon enemmän oman maailmamme irvikuvaa, mikä voi olla hyvä tai huono. Jos tällaisen läpänheiton pystyy yhdistämään fiksuun sisältöön, niin jo on aika rokkenrollin. Saasnähä.
Luin sitten toisenkin Discworld-pläjäyksen, The Light Fantasticin, joka siis on jatko-osa The Colour of Magicille.
Törkeän paljon hauskempi kuin ensimmäinen. Nihkeä ja ylikriittinen kertoja, hauskoja vertauksia ja kuvauksia, paljon sanaleikkejä, fantsuparodiaa (erityisesti naisseikkailijan ulkonäön kuvaus tipautti) ja niin edespäin; hahmotkin olivat paljon moniulotteisempia. Tarina oli yksi pitkä tarina eikä muutama erillinen.
Ykkösosassa oli kuitenkin paaaaljon enemmän sense of wonderia. Se oli semmoinen kevyt fantasiaparodia, jossa oli mielenkiintoisia, omaperäisiäkin fantsuelementtejä; jatko-osa on jo paljon enemmän komediapläjäys, joka uhrasi esimerkiksi kiinnostavat tapahtumapaikat ja ykkösosan paikoin kauniitkin kuvaukset etäännytetylle läpänheitolle. Mutta olihan se helvetin
hauska ja kevyt lukea. Sopii kaikille, oletan.
Kahden Pratchettin perusteella jään kaipaamaan myöhemmiltä osilta enemmän näiden yhdistelmää. Light Fantastic tuntui yhtenäisestä tarinastaan huolimatta jotenkin päämäärättömältä. Myöhemmissä kirjoissaan TP alkaa ilmeisesti vääntää Discworldista paljon enemmän oman maailmamme irvikuvaa, mikä voi olla hyvä tai huono. Jos tällaisen läpänheiton pystyy yhdistämään fiksuun sisältöön, niin jo on aika rokkenrollin. Saasnähä.
Seitsemän samuraita
(Alunperin kirjoitettu 20.3.2008.)
Näinpä sitten viimein senkin pätkän, oikein Orionissa.
Oli hyvä; ei erinomainen. Elokuvakerronta sujui, lavastukset toimivat, meininki kohdallaan; muttei se kyllä musta ihan oikeuttanut 206 minuutin kestoaan, ja muutenkin diggasin Kurosawan Rashomonista huomattavasti enemmän. Taistelukohtaukset oli ok, mutta olisivat ne lyhyempinäkin kelvanneet. Dialogissa oli vähän vikana se, että julkaisu oli kasari-Suomea,
eli suomentaja ilmeisesti jätti suomentamatta aina kun löi hetken tyhjää, ja muutenkin suomennettiin taas asenteella "kunhan nyt viesti menee perille". Mikä on tosi kiva, koska mä en tajua japania edes sen vertaa, että tajuaisin nimet korvakuulolta. Ymmärrystä mulla vähän myös vaikeutti se, että tuppasi menemään osa samuraista vähän sekaisin keskenään ja se, etten juurikaan tiedä japanilaisesta kulttuurista ja samuraista mitään (Orionin esitelappusen eka kappale olisi jeesannut...).
Leffan atmosfääriä on hehkutettu, mutta mua se nyt ei ihan kauheasti tempaissut otteeseensa. Olipahan vaan pätevä pätkä ja sellainen, jonka voisi katsoa toistekin, mutten ihan päässyt perille sen klassikkoasemasta (muuten kuin vaikutusvaltansa takia).
Suomijulkaisussa oli kyllä oma pikantti lisänsä. Alkutekstienkin aikana oli suomen- ja ruotsinkieliset subtitlet, muttei suinkaan tekijöiden luetteloa, vaan "Aito Määttä (tjsp.) esittää: Seitsemän samuraita." Sitten kyseinen herra lasketti ennennäkemättömän päheän vuodatuksen siitä, miten oli käsittämätöntä, miten 1950-luvulla leffasta oli saatavilla vain noin kaksituntinen, kansainvälinen levitysversio ja japanilaiset väittivät, että alkuperäistä ei ole olemassa, vaikka TODISTETTAVASTI alkuperäistä oli esitetty Lontoossa (ks. lähdeviite, s. 108; JOO, se äijä käytti subtitleissa lähdeviitteitä, kapiteeleja ja sanoja kuten "todistettavasti" tuodakseen
argumentilleen pontta!), mutta sitten saatiin vähän pidempi ja taas tuli kommervenkkejä kun suomen levittäjä ei innostunut yli kolmituntisesta aasialaisesta elokuvasta jne. ja nyt, viimein, voimme esittää ORIGINAALIN VERSION!
Näinpä sitten viimein senkin pätkän, oikein Orionissa.
Oli hyvä; ei erinomainen. Elokuvakerronta sujui, lavastukset toimivat, meininki kohdallaan; muttei se kyllä musta ihan oikeuttanut 206 minuutin kestoaan, ja muutenkin diggasin Kurosawan Rashomonista huomattavasti enemmän. Taistelukohtaukset oli ok, mutta olisivat ne lyhyempinäkin kelvanneet. Dialogissa oli vähän vikana se, että julkaisu oli kasari-Suomea,
eli suomentaja ilmeisesti jätti suomentamatta aina kun löi hetken tyhjää, ja muutenkin suomennettiin taas asenteella "kunhan nyt viesti menee perille". Mikä on tosi kiva, koska mä en tajua japania edes sen vertaa, että tajuaisin nimet korvakuulolta. Ymmärrystä mulla vähän myös vaikeutti se, että tuppasi menemään osa samuraista vähän sekaisin keskenään ja se, etten juurikaan tiedä japanilaisesta kulttuurista ja samuraista mitään (Orionin esitelappusen eka kappale olisi jeesannut...).
Leffan atmosfääriä on hehkutettu, mutta mua se nyt ei ihan kauheasti tempaissut otteeseensa. Olipahan vaan pätevä pätkä ja sellainen, jonka voisi katsoa toistekin, mutten ihan päässyt perille sen klassikkoasemasta (muuten kuin vaikutusvaltansa takia).
Suomijulkaisussa oli kyllä oma pikantti lisänsä. Alkutekstienkin aikana oli suomen- ja ruotsinkieliset subtitlet, muttei suinkaan tekijöiden luetteloa, vaan "Aito Määttä (tjsp.) esittää: Seitsemän samuraita." Sitten kyseinen herra lasketti ennennäkemättömän päheän vuodatuksen siitä, miten oli käsittämätöntä, miten 1950-luvulla leffasta oli saatavilla vain noin kaksituntinen, kansainvälinen levitysversio ja japanilaiset väittivät, että alkuperäistä ei ole olemassa, vaikka TODISTETTAVASTI alkuperäistä oli esitetty Lontoossa (ks. lähdeviite, s. 108; JOO, se äijä käytti subtitleissa lähdeviitteitä, kapiteeleja ja sanoja kuten "todistettavasti" tuodakseen
argumentilleen pontta!), mutta sitten saatiin vähän pidempi ja taas tuli kommervenkkejä kun suomen levittäjä ei innostunut yli kolmituntisesta aasialaisesta elokuvasta jne. ja nyt, viimein, voimme esittää ORIGINAALIN VERSION!
Khaled Hosseini: The Kite Runner
(Alunperin kirjoitettu 19.3.2008.)
(Ei spoilaa, mikä tarkoittaa sitä, että tää on vaan tosi epämääräinen ja äärisubjektiivinen laatuarvio. Spoilaamattomasta arvostelusta on aika vaikea tehdä hyvää :))
Pian leffaankin tuleva The Kite Runner (suomeksi latteasti "Leijapoika") tuli sitten luettua. Naapuri osti sen vuosi takaperin Lauralle lahjaksi ja kovasti suitsutti sitä. Muutenkin olen kuullut kovasti hehkutusta.
Osin yhdyn hehkutuksiin. Moni, ei vähiten Isabel Allende, on sanonut, että lukukokemus on niin vahva, että sen jälkeen ei oikein mikään kirja tunnu pitkään aikaan miltään. Ihan niin pitkälle en mene.
Kirja on siis tarina afganistanilaisesta miehestä, joka kertoo elämäntarinaansa vuoden 2001 joulukuussa. Ihmis- ja yhteiskuntakuvauksessaan se on aika säälimätön, muttei suinkaan lohduton. Musta se oli paikoin varsin ahdistava, muttei se suuremmin onnistunut koskettamaan tai jättämään suuria jälkiä.
Alku on erittäin vahva. Pari sivua luettuani olin koukussa, kymmenen sivua luettuani luulin lukeneeni 30 sivua. Teksti on samalla kertaa helppolukuista, kaunista sekä intensiivistä, takaumakerronnan vihjailevuus toimii harvinaisen hyvin, hahmot ovat kiehtovia ja inhimillisiä. Laatu on sitä pirullista luokkaa, että tulee fiilis, että noin hyvään laatuun ei pääse itse ikinä koskaan missään.
Sitten "jossain vaiheessa" se vain möhähti. Ihmiskuvaus jäi taka-alalle ja soppaan heitettiin tosi dorkia ratkaisuja, joista tuli vähän liikaa mieleen, että on tyyppi tainnut katsella vähän liikaa Hollywood-pätkiä. Alkukirja on nimenomaan erinomaista kirjallisuutta, erinomaista tekstiä; jossain vaiheessa siitä tulee "vain" hyvä tarina, jossa on pari sisällöllistä puutetta, ja jonka kerronta on latteampaa kuin alkukirjassa. Erityisesti Hosseini syyllistyy liialliseen selittelyyn, jotta lukija ihan varmasti tajuaisi kaikki mahdolliset assosiaatiot, ironiat ja symmetriat; se vie
tehoja elävyydeltä ja koskettavuudelta.
Eipä silti, erittäin lupaava esikoisteos ja todiste siitä, että "international bestsellerin" ei tarvitse olla aivotonta hattaraa. Luultavasti uppoaisi tarinavetoisempaan lukijaan paremmin kuin muhun, joka vaatii ilmaisukeinoilta kohtuuttomuuksia. Vastailmestynyt Hosseinin toinen, A Thousand Splendid Suns, on kuulemma kypsempi.
(Ei spoilaa, mikä tarkoittaa sitä, että tää on vaan tosi epämääräinen ja äärisubjektiivinen laatuarvio. Spoilaamattomasta arvostelusta on aika vaikea tehdä hyvää :))
Pian leffaankin tuleva The Kite Runner (suomeksi latteasti "Leijapoika") tuli sitten luettua. Naapuri osti sen vuosi takaperin Lauralle lahjaksi ja kovasti suitsutti sitä. Muutenkin olen kuullut kovasti hehkutusta.
Osin yhdyn hehkutuksiin. Moni, ei vähiten Isabel Allende, on sanonut, että lukukokemus on niin vahva, että sen jälkeen ei oikein mikään kirja tunnu pitkään aikaan miltään. Ihan niin pitkälle en mene.
Kirja on siis tarina afganistanilaisesta miehestä, joka kertoo elämäntarinaansa vuoden 2001 joulukuussa. Ihmis- ja yhteiskuntakuvauksessaan se on aika säälimätön, muttei suinkaan lohduton. Musta se oli paikoin varsin ahdistava, muttei se suuremmin onnistunut koskettamaan tai jättämään suuria jälkiä.
Alku on erittäin vahva. Pari sivua luettuani olin koukussa, kymmenen sivua luettuani luulin lukeneeni 30 sivua. Teksti on samalla kertaa helppolukuista, kaunista sekä intensiivistä, takaumakerronnan vihjailevuus toimii harvinaisen hyvin, hahmot ovat kiehtovia ja inhimillisiä. Laatu on sitä pirullista luokkaa, että tulee fiilis, että noin hyvään laatuun ei pääse itse ikinä koskaan missään.
Sitten "jossain vaiheessa" se vain möhähti. Ihmiskuvaus jäi taka-alalle ja soppaan heitettiin tosi dorkia ratkaisuja, joista tuli vähän liikaa mieleen, että on tyyppi tainnut katsella vähän liikaa Hollywood-pätkiä. Alkukirja on nimenomaan erinomaista kirjallisuutta, erinomaista tekstiä; jossain vaiheessa siitä tulee "vain" hyvä tarina, jossa on pari sisällöllistä puutetta, ja jonka kerronta on latteampaa kuin alkukirjassa. Erityisesti Hosseini syyllistyy liialliseen selittelyyn, jotta lukija ihan varmasti tajuaisi kaikki mahdolliset assosiaatiot, ironiat ja symmetriat; se vie
tehoja elävyydeltä ja koskettavuudelta.
Eipä silti, erittäin lupaava esikoisteos ja todiste siitä, että "international bestsellerin" ei tarvitse olla aivotonta hattaraa. Luultavasti uppoaisi tarinavetoisempaan lukijaan paremmin kuin muhun, joka vaatii ilmaisukeinoilta kohtuuttomuuksia. Vastailmestynyt Hosseinin toinen, A Thousand Splendid Suns, on kuulemma kypsempi.
Kadonneiden lasten kaupunki ja The Colour of Magic
(Alunperin kirjoitettu 14.3.2008.)
Lyhyet kommentit:
Kadonneiden lasten kaupunki. Näin sen viimeksi joskus 10 vuotta sitten, jolloin diggasin kympillä. Nyt se jätti kylmäksi. Visuaalisesti kyllä omaperäinen, kivoja värejä, hyvät lavastukset ja vänkää mad-scientist/oldie-tekkiä. Mutta liikaa huutamista, jotain mikä luultavasti yritti olla huumoria (laji, jossa ranskalaiset ovat liki aina täysin kädettömiä, nimim. Tati on paska) ja liikaa friikkishowmeininkiä. Mä en jaksa enää yhtäkään leffaa tai tv-sarjaa, jossa on se vitun KÄÄPIÖ
osoittamassa, että nyt ollaan outoja. Eikö kääpiöille löydy rooleja muuten kuin nukkeina, comic reliefeinä tai surrealismia hakevissa mukataideräpellyksissä, helvetti soikoon?
The Colour of Magic, eka Discworld-romsku. Myöskin mun eka Pratchett-kokemus. Ihan positiivinen kokemus. Ei niin hauska kuin olin kuvitellut, mutta eipä se kai ihan parasta Pratchettia olekaan; mutta eipä ollut tarvettakaan jatkuvaan vitsi-ilotulitukseen, koska kerronta skulasi muuten hiton hyvin, fantasia oli omaperäistä (ei pelkästään parodiamielessä) ja meno muutenkin maittoi kivasti. Miinusta siitä, että "romaani" oli oikeastaan neljä perättäistä, mutta muuten täysin erillistä tarinaa. Vois kyllä lukea lisääkin Pratchettia, "vaikka hänen kirjojensa ymmärtämiseksihän vaaditaan filosofian maisterin tutkinto".
Lyhyet kommentit:
Kadonneiden lasten kaupunki. Näin sen viimeksi joskus 10 vuotta sitten, jolloin diggasin kympillä. Nyt se jätti kylmäksi. Visuaalisesti kyllä omaperäinen, kivoja värejä, hyvät lavastukset ja vänkää mad-scientist/oldie-tekkiä. Mutta liikaa huutamista, jotain mikä luultavasti yritti olla huumoria (laji, jossa ranskalaiset ovat liki aina täysin kädettömiä, nimim. Tati on paska) ja liikaa friikkishowmeininkiä. Mä en jaksa enää yhtäkään leffaa tai tv-sarjaa, jossa on se vitun KÄÄPIÖ
osoittamassa, että nyt ollaan outoja. Eikö kääpiöille löydy rooleja muuten kuin nukkeina, comic reliefeinä tai surrealismia hakevissa mukataideräpellyksissä, helvetti soikoon?
The Colour of Magic, eka Discworld-romsku. Myöskin mun eka Pratchett-kokemus. Ihan positiivinen kokemus. Ei niin hauska kuin olin kuvitellut, mutta eipä se kai ihan parasta Pratchettia olekaan; mutta eipä ollut tarvettakaan jatkuvaan vitsi-ilotulitukseen, koska kerronta skulasi muuten hiton hyvin, fantasia oli omaperäistä (ei pelkästään parodiamielessä) ja meno muutenkin maittoi kivasti. Miinusta siitä, että "romaani" oli oikeastaan neljä perättäistä, mutta muuten täysin erillistä tarinaa. Vois kyllä lukea lisääkin Pratchettia, "vaikka hänen kirjojensa ymmärtämiseksihän vaaditaan filosofian maisterin tutkinto".
Strugatski: Stalker
(Alunperin kirjoitettu 14.2.2008.)
Pöh, pöh ja vielä kerran pöh.
Strugatskin veljesten kirjassa Stalker on ihan kiehtova lähtökohta: Kanadaan sijoittuva neuvostoscifi, jossa tuntematon muukalaiskulttuuri on käväissyt ohimennen maapallolla ja jättänyt jälkeensä Vyöhykkeiksi kutsuttuja alueita, joilla luonnonlait eivät päde ja joilta löytyy kasoittain outoja esineitä, teknologisia vermeitäkin, jopa. Stalkereiksi kutsutut miehet (ei tässä
kirjassa paljon naisia ole, olisiko jopa yksi) tekevät sinne luvattomia reissuja ja hakevat sitä sälää.
Tarkovski on tehnyt kirjan pohjalta erinomaisen (hitaan) elokuvan, joka on visuaalista päänräjäytystä ja liki kolmen tunnin pituudestaan huolimatta oikeuttaa olemassaolonsa. Kirja, joka on tyystin erilainen kuin elokuva, ei taas oikeuttanut mulle edes 216 isofonttista sivuaan. Vittu mitä jaarittelua. Alku on lupaava, mutta suurin osa kirjasta ei herätä mussa yhtään mitään,
mikä sitten vuorostaan sai aikaan aikamoisen kyrvän keskelle otsaa, siihen mihin kerrotaan kolmannen silmän aukeavan.
Kerronta, lukuunottamatta alkuvaiheen ensimmäistä persoonaa, tökkii. Kuvaukset ovat epäselviä ja tönkköjä -- on muuten hassua, miten esimerkiksi Solariksen ylimalkainen kuvailu on kiehtovaa ja mielikuvitusta herättävää, mutta tässä se vain turhauttaa ja tuntuu amatöörimäiseltä; mikä tekee kuvailusta hyvän? -- kieli on tökeröä (johtuneeko suomennoksesta?) ja virkkeet ovat vielä pidempiä kuin tämä (ja kusevat juostessaan). Jotenkin...äijämäistä, karkeaa ja tympeätä. Ehkä pitkien virkkeiden tarkoitus olisi luoda kiireen tuntua, mutta mua ne ärsyttivät; ihan kuin niistä olisi puuttunut se rytmi, jolla pitkät virkkeet oikeuttavat itsensä ja onnistuvat luomaan muutakin kuin vaikeasti seurattavaa kerrontaa.
Koska kerronta ei sujunut, suurin osa kirjasta tuntui ajanhukalta ja epäolennaisuuksiin keskittymiseltä. En päässyt sisään henkilöhahmoihin, joten minua ei kiinnostanut lukea puisevia kuvauksia siitä, mitä kautta hän mihinkin paikkaan meni tai mitä ratapenkalla oli. Hahmojen motiivit jäivät täysin epäselviksi.
Maailma on ihan kiehtova sikäli kuin siinä kuvataan Vyöhykkeen aiheuttamia muutoksia ihmisten elämään ja pieneen Marmontin kaupunkiin, jonka laitamilla yksi Vyöhykkeistä on.
Asetelman mielenkiintoisuudesta huolimatta tarinassa ei tapahdu juuri mitään, ei ainakaan niin paljoa, että sivumäärä oikeuttuisi. Enkä mä saanut siitä kaikesta jaarittelusta ainakaan mitään suuria spekulatiivisia keloja irti, mitä scifiltä odotan. Muutama yksittäinen heitto ja yksi pitkähkö
dialogi vähän avasivat sitä, mitä varten kirja ehkä olisi kirjoitettu, mutta dialogia lukuunottamatta ne olivat latteita ja näköalattomia.
Se olisi saattanut voida avautua tulkinnalle, jos se olisi yhtään tempaissut mukaansa tai viehättänyt muilta osiltaan. Mutta nyt se ei toimi millään tasolla. Mä en saa lainkaan kiinni siitä, miksi tämä kirja on kirjoitettu. Se ei ole seikkailutarina, vaikka välillä voisi kuvitella; se ei ole hyvin kirjoitettu (tai suomennettu); siinä ei ole mitään selkeätä tarinaa; sen henkilöhahmoista ei saa otetta; sillä ei tunnu olevan yhtenäistä teemaa. Jopa 2001: A Space Odysseysta sai kaikesta sen paskuudesta huolimatta kiinni, miksi se on olemassa.
Aargghh. Turhauttaa noin kehno lukukokemus.
Pakko hankkiutua siitä eroon, mä en jaksa katsella sitä mun hyllyssä. Ja tilaakin se vie. Helvetti.
Pöh, pöh ja vielä kerran pöh.
Strugatskin veljesten kirjassa Stalker on ihan kiehtova lähtökohta: Kanadaan sijoittuva neuvostoscifi, jossa tuntematon muukalaiskulttuuri on käväissyt ohimennen maapallolla ja jättänyt jälkeensä Vyöhykkeiksi kutsuttuja alueita, joilla luonnonlait eivät päde ja joilta löytyy kasoittain outoja esineitä, teknologisia vermeitäkin, jopa. Stalkereiksi kutsutut miehet (ei tässä
kirjassa paljon naisia ole, olisiko jopa yksi) tekevät sinne luvattomia reissuja ja hakevat sitä sälää.
Tarkovski on tehnyt kirjan pohjalta erinomaisen (hitaan) elokuvan, joka on visuaalista päänräjäytystä ja liki kolmen tunnin pituudestaan huolimatta oikeuttaa olemassaolonsa. Kirja, joka on tyystin erilainen kuin elokuva, ei taas oikeuttanut mulle edes 216 isofonttista sivuaan. Vittu mitä jaarittelua. Alku on lupaava, mutta suurin osa kirjasta ei herätä mussa yhtään mitään,
mikä sitten vuorostaan sai aikaan aikamoisen kyrvän keskelle otsaa, siihen mihin kerrotaan kolmannen silmän aukeavan.
Kerronta, lukuunottamatta alkuvaiheen ensimmäistä persoonaa, tökkii. Kuvaukset ovat epäselviä ja tönkköjä -- on muuten hassua, miten esimerkiksi Solariksen ylimalkainen kuvailu on kiehtovaa ja mielikuvitusta herättävää, mutta tässä se vain turhauttaa ja tuntuu amatöörimäiseltä; mikä tekee kuvailusta hyvän? -- kieli on tökeröä (johtuneeko suomennoksesta?) ja virkkeet ovat vielä pidempiä kuin tämä (ja kusevat juostessaan). Jotenkin...äijämäistä, karkeaa ja tympeätä. Ehkä pitkien virkkeiden tarkoitus olisi luoda kiireen tuntua, mutta mua ne ärsyttivät; ihan kuin niistä olisi puuttunut se rytmi, jolla pitkät virkkeet oikeuttavat itsensä ja onnistuvat luomaan muutakin kuin vaikeasti seurattavaa kerrontaa.
Koska kerronta ei sujunut, suurin osa kirjasta tuntui ajanhukalta ja epäolennaisuuksiin keskittymiseltä. En päässyt sisään henkilöhahmoihin, joten minua ei kiinnostanut lukea puisevia kuvauksia siitä, mitä kautta hän mihinkin paikkaan meni tai mitä ratapenkalla oli. Hahmojen motiivit jäivät täysin epäselviksi.
Maailma on ihan kiehtova sikäli kuin siinä kuvataan Vyöhykkeen aiheuttamia muutoksia ihmisten elämään ja pieneen Marmontin kaupunkiin, jonka laitamilla yksi Vyöhykkeistä on.
Asetelman mielenkiintoisuudesta huolimatta tarinassa ei tapahdu juuri mitään, ei ainakaan niin paljoa, että sivumäärä oikeuttuisi. Enkä mä saanut siitä kaikesta jaarittelusta ainakaan mitään suuria spekulatiivisia keloja irti, mitä scifiltä odotan. Muutama yksittäinen heitto ja yksi pitkähkö
dialogi vähän avasivat sitä, mitä varten kirja ehkä olisi kirjoitettu, mutta dialogia lukuunottamatta ne olivat latteita ja näköalattomia.
Se olisi saattanut voida avautua tulkinnalle, jos se olisi yhtään tempaissut mukaansa tai viehättänyt muilta osiltaan. Mutta nyt se ei toimi millään tasolla. Mä en saa lainkaan kiinni siitä, miksi tämä kirja on kirjoitettu. Se ei ole seikkailutarina, vaikka välillä voisi kuvitella; se ei ole hyvin kirjoitettu (tai suomennettu); siinä ei ole mitään selkeätä tarinaa; sen henkilöhahmoista ei saa otetta; sillä ei tunnu olevan yhtenäistä teemaa. Jopa 2001: A Space Odysseysta sai kaikesta sen paskuudesta huolimatta kiinni, miksi se on olemassa.
Aargghh. Turhauttaa noin kehno lukukokemus.
Pakko hankkiutua siitä eroon, mä en jaksa katsella sitä mun hyllyssä. Ja tilaakin se vie. Helvetti.
perjantai 18. huhtikuuta 2008
Philip K. Dick: The Three Stigmata of Palmer Eldritch
Dickin tuotannon voi karkeasti jakaa usealla tavalla, esimerkiksi vähän hämäriin ja vitun outoihin. Tämä on vitun outo. Facebookin Visual Bookshelfissä jotkut arvostelijat sanoivat, että tämä on "eerie", toiset että "confusing". Minusta se oli eerie siksi, että se oli confusing. Eipä ole pitkään aikaan tullut niin hukkuvaa oloa kirjassa.
Jos kaipaa kirjoiltaan selkeyttä ja mukaansatempaavia tarinoita, tähän ei kannata koskea edes 6-metrisellä kepillä. Siksi on ihan turha edes sanoa mitään tämän juonesta. Ei Dickiä luota juonien takia (vai?). Kyllähän Dickillä tarinoita on, välillä jopa joskus jotakin juoneksi kutsuttavaa,
mutta pääosassa ovat kuitenkin Omituiset Kelat. Palmer Eldritch yhdistää tarinan ja Kelat sikäli kierolla tavalla, että ei ole mitenkään helppoa selvittää, mitä sen esittämät keskeiset kysymykset, käsittelemät teemat ja kelattavat Kelat tarkkaan ottaen ovat. Ensinnäkin tapahtumia ja ideoita on paljon, päähenkilöt kelailevat kaikenlaista, tapahtumat ovat epävarmoja ja epäiltäviä, tarinassa on käänteitä, henkilöt ovat eri mieltä toistensa kanssa...Ihan ei ekalla lukukerralla auennut, mikä on ollut motivaatio tämän kirjan kirjoittamiseen. Tai ehkä Dick vain veti happoa vitusti enemmän kuin minä ja koki jumalan läsnäolon eikä motivaatio koskaan voikaan aueta mulle koska en voi koskaan kokea samaa?
Lyhyesti sanoen se on hyvillä, dickmäisillä hahmoilla (tuntevia ja haavoittuvaisia perusihmisiä tosi oudoissa tapahtumissa) varustettu teologis-filosofinen pläjäys. Pakenemista, Jumalaa, huumeita, todellisuuden epäluotettavuutta...perusdickiläisiä teemoja, myöskin.
Lukukokemuksena se on nautittava. Minusta Dickin tyyli on todella nautittavaa lukea. Se on yksinkertaista, liki arkista, mutta soljuvaa ja eleganttia. 1960-luvulta lähtien se on myös sikäli korkeatasoista, että Dick ei selittele turhia, vaan osaa käyttää rivien välejä ja muita kirjallisia kikkoja hyväkseen. Suomennos vaikutti kirjastossa tehdyn pikavilkuilun perusteella peruskankealta englanninkielisen scifin suomennokselta, joka yrittää kääntää sanatarkasti (melko helppoa Dickillä), mutta menettää rytmin ja kauneuden.
Pidinkö siitä? Joo. Se on erittäin hyvin kirjoitettu ja Dick osaa jälleen esittää oudot ideansa ja kysymyksensä siihen malliin, että ne tuntuvat mielekkäiltä. Epätietoisuuden, kaoottisuuden ja sekavuuden sietämisessä meni vain hetki, kunnes ymmärsi, että ei, se ei johdu minusta, eikä se johdu vahingosta, vaan on siinä tarkoituksella. Tarinanakaan se ei ollut pettymys, vaikka en voi sanoa ymmärtäneeni siitä juuri mitään.
Ja sanonpa tässäkin saman, mitä Ubikin yhteydessä: Jos ei ole aiemmin lukenut Dickiä, en suosittele aloittamaan tästä. Parempia paikkoja aloittaa: huumekuvaus A Scanner Darkly (Hämärän vartija, suomennoskin on hyvä) on selkeämpi, hauskempi, koskettavampi ja aikas erinomainen kirja kaikin puolin; The Man in the High Castle (Oraakkelin kirja) on eräs Dickin
arkisimpia, häiritsevä kuva 1960-luvusta, jota hallitsevat Saksa ja Japani; Do Androids Dream of Electric Sheep? (suomennosta "Palkkionmetsästäjä" pitää välttää) on myös episteemisesti helpompi Blade Runneria inspiroinut kertomus keinotekoisista tunteista (go, mood organ, go!) ja androideista; Valis (suom. Valis, hyvä suomennos, muistaakseni) taas on hämäryydessään vertaansa vailla, mutta se on tonneittain hauskempi kuin Eldritch. (Dick, alun perinkin tarvittaessa hauska sälli, muuttuu hillittömäksi myöhäistuotannossaan.)
Jos kaipaa kirjoiltaan selkeyttä ja mukaansatempaavia tarinoita, tähän ei kannata koskea edes 6-metrisellä kepillä. Siksi on ihan turha edes sanoa mitään tämän juonesta. Ei Dickiä luota juonien takia (vai?). Kyllähän Dickillä tarinoita on, välillä jopa joskus jotakin juoneksi kutsuttavaa,
mutta pääosassa ovat kuitenkin Omituiset Kelat. Palmer Eldritch yhdistää tarinan ja Kelat sikäli kierolla tavalla, että ei ole mitenkään helppoa selvittää, mitä sen esittämät keskeiset kysymykset, käsittelemät teemat ja kelattavat Kelat tarkkaan ottaen ovat. Ensinnäkin tapahtumia ja ideoita on paljon, päähenkilöt kelailevat kaikenlaista, tapahtumat ovat epävarmoja ja epäiltäviä, tarinassa on käänteitä, henkilöt ovat eri mieltä toistensa kanssa...Ihan ei ekalla lukukerralla auennut, mikä on ollut motivaatio tämän kirjan kirjoittamiseen. Tai ehkä Dick vain veti happoa vitusti enemmän kuin minä ja koki jumalan läsnäolon eikä motivaatio koskaan voikaan aueta mulle koska en voi koskaan kokea samaa?
Lyhyesti sanoen se on hyvillä, dickmäisillä hahmoilla (tuntevia ja haavoittuvaisia perusihmisiä tosi oudoissa tapahtumissa) varustettu teologis-filosofinen pläjäys. Pakenemista, Jumalaa, huumeita, todellisuuden epäluotettavuutta...perusdickiläisiä teemoja, myöskin.
Lukukokemuksena se on nautittava. Minusta Dickin tyyli on todella nautittavaa lukea. Se on yksinkertaista, liki arkista, mutta soljuvaa ja eleganttia. 1960-luvulta lähtien se on myös sikäli korkeatasoista, että Dick ei selittele turhia, vaan osaa käyttää rivien välejä ja muita kirjallisia kikkoja hyväkseen. Suomennos vaikutti kirjastossa tehdyn pikavilkuilun perusteella peruskankealta englanninkielisen scifin suomennokselta, joka yrittää kääntää sanatarkasti (melko helppoa Dickillä), mutta menettää rytmin ja kauneuden.
Pidinkö siitä? Joo. Se on erittäin hyvin kirjoitettu ja Dick osaa jälleen esittää oudot ideansa ja kysymyksensä siihen malliin, että ne tuntuvat mielekkäiltä. Epätietoisuuden, kaoottisuuden ja sekavuuden sietämisessä meni vain hetki, kunnes ymmärsi, että ei, se ei johdu minusta, eikä se johdu vahingosta, vaan on siinä tarkoituksella. Tarinanakaan se ei ollut pettymys, vaikka en voi sanoa ymmärtäneeni siitä juuri mitään.
Ja sanonpa tässäkin saman, mitä Ubikin yhteydessä: Jos ei ole aiemmin lukenut Dickiä, en suosittele aloittamaan tästä. Parempia paikkoja aloittaa: huumekuvaus A Scanner Darkly (Hämärän vartija, suomennoskin on hyvä) on selkeämpi, hauskempi, koskettavampi ja aikas erinomainen kirja kaikin puolin; The Man in the High Castle (Oraakkelin kirja) on eräs Dickin
arkisimpia, häiritsevä kuva 1960-luvusta, jota hallitsevat Saksa ja Japani; Do Androids Dream of Electric Sheep? (suomennosta "Palkkionmetsästäjä" pitää välttää) on myös episteemisesti helpompi Blade Runneria inspiroinut kertomus keinotekoisista tunteista (go, mood organ, go!) ja androideista; Valis (suom. Valis, hyvä suomennos, muistaakseni) taas on hämäryydessään vertaansa vailla, mutta se on tonneittain hauskempi kuin Eldritch. (Dick, alun perinkin tarvittaessa hauska sälli, muuttuu hillittömäksi myöhäistuotannossaan.)
Pari Dickin novellia
Tarttui sitten kirjastosta mukaan Dickin "novellikokoelma", ts. jonkun ruman nobodyn (oi, mik' iki-ihana ilmaisu, jok' tarttunut on päähäni vuosituhannen alun Nöjesguidenista tms.) toimittama yhdeksän novellin kokoelma Dickiä; neljä niistä on filmattu, "plus a selection of others chosen as a representative introduction to this most imaginative and enjoyable of writers". Kannessa ihana Tom Cruise, joka siis on niminovellin leffaversion pääosassa.
Luin toistaiseksi niminovellin, Minority Report, sekä "We Can Remember It for You Wholesale", josta tehtiin Total Recall.
En ole Minority Reportia nähnyt, mutta jo novellin aluksi on selvää, että ihan uskollisia ei olla oltu. Ensimmäinen lause "The first thought Anderton had when he saw the young man was: I'm getting bald. Bald and fat and old. " ei jotenkin sovi yhteen Cruisen kanssa.
Minority Report on julkaistu 1956 ja siitä näkee, että a) se on 50-luvulla kirjoitettu b) että sen kirjoitti nuori scifikirjailijanalku eikä nelikymppinen narkkari tai viisikymppinen skitsofreenikko. Se on tarina maailmasta, jossa rikoksia ei juuri lainkaan ole, koska Precrime-yksikkö käyttää ennustajamutantteja (precogs) ennustamaan, kuka tekee rikoksen ja pidättää tekijät etukäteen.
Leffaksi tarinan saisi melko helposti ja vieläpä uskollisesti. Tarina lähtee heti käyntiin, jopa yllättävän nopeasti Dickin myöhäisempään tuotantoon nähden. En itse asiassa ole pitkään aikaan lukenut mitään, mikä heittäisi niin nopeasti keskelle tapahtumia, minkä aiheuttama levottomuus ja turvattomuuden tunne oli ihan kiva ylläri. Vähemmän kivaa on sitten se, että tarina ei ole kauhean hyvä kokonaisuus. Loppupuolella tulee kamaa, joka olisi toiminut paljon paremmin, jos sitä olisi pohjustettukin etukäteen.
Minority Report on yhden idean scifiä, yksi selkeähkö eikä mikään kovin hedelmällinen kela, mikä on yllättävää. Monet Dickin romaanithan ovat täynnä erilaisia ideoita, joista jotkut jäävät heitoiksi, toiset tukevat teemaa. Tämä nyt ei kauhean hyvin hyödyntänyt aihettaan. Yllätyin myös siitä, että poliisit esitettiin joko positiivisessa tai objektiivisessa valossa, myöhäisemmän tuotannon paranoian ja kaikenpuolisen epäilyn sijaan.
Tyylillisestikään se ei ollut järin vakuuttava. Myöhempi Dick vakuuttaa tarkoilla sanavalinnoillaan ja hallitummalla kerronnalla, ts. hän ei höpise turhia; tämä on enemmän luokkaa "typing" kuin "writing".
-
We Can Remember jne. onkin jo vähän kypsempää Dickia, vuodelta 1966, ja se näkyy. Teksti on hallitumpaa, miljöö tempaisee ihan eri tavalla mukaansa, päähenkilön unelmat Marsiin pääsystä välittyvät haikeudessaan ja voimakkuudessaan, teemat ovat paljon dickmäisempiä. Total Recallin nähneet tunnistavat alun, mitä nyt Arska taitaa olla leffassa töissä kivilouhimolla, Dick on valinnut päähenkilön ammatiksi bulkkivirkamiehen.
Haluaisinpa vaan elää maailmassa, jossa tämä novelli olisi filmattu sellaisenaan. Siinä vaiheessa kun Arska alkaa ähistä ja tappaa väkeä, Dick, joka ei suoranaisesti ole tunnettu väkivaltaisista ja toimintapitoisista elokuvistaan, tekee jotain ihan muuta. Lopputulos on elokuvaa megatonneittain rauhallisempi ja häiritsevämpi; mulle se vaikutti psykoosin kuvaukselta.
Näiden kahden novellin vertaaminen on sikäli hedelmällistä, että 1950-luvulla kirjoitettu on sellaisenaan filmatisoitavissa ja muistuttaa bulkki-Hollywood-scifielokuvaa; 1960-lukulainen taas on paljon selkeämmin kirjallinen ja myöskin Dickin omalaatuisen kirjailijalaadun tuotos. Jos sen
joku olisi filmannut, niin ehkä Tarkovski tai Gilliam, ei Verhoeven.
SPOILERIVAARA, tästä eteenpäin pelkkiä spoilereita
Dickin tarinat itse asiassa toisinaan muistuttavat rakenteeltaan paljon enemmän musiikkikappaleita tai runoja kuin perinteisempää scifijuonta. Tapahtumat ovat absurdeja ja niiden välillä voi olla melkoisia katkoksia, mistään ei voi olla varma, mihinkään ei voi takertua. Ensimmäisellä lukukerralla kokemus on ideoiden ja tunnetilojen vaihteleva virta tai kompositio, ei koherentti tarina.
Novellin 20 sivuun ei kauheasti seikkailua, räiskintää ja Marsia mahdu. Päähenkilö ei pääse Marsiin, joten hän haluaa ostaa autenttista vahvemmat muistot; muistoja tekevä pulju meinaa tehdä hänestä entisen agentin, joka on ollut Marsissa komennuksella -- ja kas, hän onkin ihan oikeasti ollut siellä! Päähenkilön identiteetti joutuu melkoiselle koetukselle, etenkin kun hänen päähänsä on asennettu laite, jonka välityksellä viranomaiset voivat puhua hänen mieleensä. "Äänet päässä", identiteetin häilyvyys, muistojen epäiltävyys ja sen sellaiset ovat aika psykoottisen häiritseviä.
Siinä missä Arskan esittämä Doug Quail kerää Kill Frenzy -ikonin, Dickillä Quail ahdistuu ja haluaa tilanteesta rauhanomaisesti eroon: eikö hänen identiteettiään voisi taas muokata? Joten puljun väki pyrkii analysoimaan Quailin psyyken ja kaivamaan esiin häneen persoonallisuuttaan eniten muokanneen lapsuudenfantasian. Get this: Quail haluaisi eniten maailmassa uskoa olevansa tyyppi, joka on 9-vuotiaana tavannut pieniä muukalaisia, jotka halusivat valloittaa maailman -- hän EI kuitenkaan tappanut niitä, vaikka olisi voinut, vaan osoitti niille mitä on myötätunto. Niinpä muukalaiset sopivat Quailin kanssa, että niin kauan kuin Quail elää, he eivät hyökkää maahan.
Quailille halutaan konstruoida tuollainen uskomus ja eikö mitä, juuri kun Quailin muistoja ollaan tyhjentämässä, käykin ilmi, että hän muistaa nuo jo tapahtuneiksi...:D
Eat that, Schwarzenegger!
P.S. Jännittävä huomio: lacanilaisen psykoanalyysin ote, sikäli kuin Bruce Finkin tulkintaan on luottaminen, psykoosin hoidossa on samanlainen: tarkoitus on saada luotua psykootikolle, jolta turvallinen ja vakaa todellisuus puuttuu, jokin maailmaa ja todellisuutta järjestävä fantasia. Lukiko Dick Lacania tai onko tuollainen lähestyminen psykoosiin ollut aikanaan yleisemminkin käytössä psykoanalyysissa tai -terapiassa?
Luin toistaiseksi niminovellin, Minority Report, sekä "We Can Remember It for You Wholesale", josta tehtiin Total Recall.
En ole Minority Reportia nähnyt, mutta jo novellin aluksi on selvää, että ihan uskollisia ei olla oltu. Ensimmäinen lause "The first thought Anderton had when he saw the young man was: I'm getting bald. Bald and fat and old. " ei jotenkin sovi yhteen Cruisen kanssa.
Minority Report on julkaistu 1956 ja siitä näkee, että a) se on 50-luvulla kirjoitettu b) että sen kirjoitti nuori scifikirjailijanalku eikä nelikymppinen narkkari tai viisikymppinen skitsofreenikko. Se on tarina maailmasta, jossa rikoksia ei juuri lainkaan ole, koska Precrime-yksikkö käyttää ennustajamutantteja (precogs) ennustamaan, kuka tekee rikoksen ja pidättää tekijät etukäteen.
Leffaksi tarinan saisi melko helposti ja vieläpä uskollisesti. Tarina lähtee heti käyntiin, jopa yllättävän nopeasti Dickin myöhäisempään tuotantoon nähden. En itse asiassa ole pitkään aikaan lukenut mitään, mikä heittäisi niin nopeasti keskelle tapahtumia, minkä aiheuttama levottomuus ja turvattomuuden tunne oli ihan kiva ylläri. Vähemmän kivaa on sitten se, että tarina ei ole kauhean hyvä kokonaisuus. Loppupuolella tulee kamaa, joka olisi toiminut paljon paremmin, jos sitä olisi pohjustettukin etukäteen.
Minority Report on yhden idean scifiä, yksi selkeähkö eikä mikään kovin hedelmällinen kela, mikä on yllättävää. Monet Dickin romaanithan ovat täynnä erilaisia ideoita, joista jotkut jäävät heitoiksi, toiset tukevat teemaa. Tämä nyt ei kauhean hyvin hyödyntänyt aihettaan. Yllätyin myös siitä, että poliisit esitettiin joko positiivisessa tai objektiivisessa valossa, myöhäisemmän tuotannon paranoian ja kaikenpuolisen epäilyn sijaan.
Tyylillisestikään se ei ollut järin vakuuttava. Myöhempi Dick vakuuttaa tarkoilla sanavalinnoillaan ja hallitummalla kerronnalla, ts. hän ei höpise turhia; tämä on enemmän luokkaa "typing" kuin "writing".
-
We Can Remember jne. onkin jo vähän kypsempää Dickia, vuodelta 1966, ja se näkyy. Teksti on hallitumpaa, miljöö tempaisee ihan eri tavalla mukaansa, päähenkilön unelmat Marsiin pääsystä välittyvät haikeudessaan ja voimakkuudessaan, teemat ovat paljon dickmäisempiä. Total Recallin nähneet tunnistavat alun, mitä nyt Arska taitaa olla leffassa töissä kivilouhimolla, Dick on valinnut päähenkilön ammatiksi bulkkivirkamiehen.
Haluaisinpa vaan elää maailmassa, jossa tämä novelli olisi filmattu sellaisenaan. Siinä vaiheessa kun Arska alkaa ähistä ja tappaa väkeä, Dick, joka ei suoranaisesti ole tunnettu väkivaltaisista ja toimintapitoisista elokuvistaan, tekee jotain ihan muuta. Lopputulos on elokuvaa megatonneittain rauhallisempi ja häiritsevämpi; mulle se vaikutti psykoosin kuvaukselta.
Näiden kahden novellin vertaaminen on sikäli hedelmällistä, että 1950-luvulla kirjoitettu on sellaisenaan filmatisoitavissa ja muistuttaa bulkki-Hollywood-scifielokuvaa; 1960-lukulainen taas on paljon selkeämmin kirjallinen ja myöskin Dickin omalaatuisen kirjailijalaadun tuotos. Jos sen
joku olisi filmannut, niin ehkä Tarkovski tai Gilliam, ei Verhoeven.
SPOILERIVAARA, tästä eteenpäin pelkkiä spoilereita
Dickin tarinat itse asiassa toisinaan muistuttavat rakenteeltaan paljon enemmän musiikkikappaleita tai runoja kuin perinteisempää scifijuonta. Tapahtumat ovat absurdeja ja niiden välillä voi olla melkoisia katkoksia, mistään ei voi olla varma, mihinkään ei voi takertua. Ensimmäisellä lukukerralla kokemus on ideoiden ja tunnetilojen vaihteleva virta tai kompositio, ei koherentti tarina.
Novellin 20 sivuun ei kauheasti seikkailua, räiskintää ja Marsia mahdu. Päähenkilö ei pääse Marsiin, joten hän haluaa ostaa autenttista vahvemmat muistot; muistoja tekevä pulju meinaa tehdä hänestä entisen agentin, joka on ollut Marsissa komennuksella -- ja kas, hän onkin ihan oikeasti ollut siellä! Päähenkilön identiteetti joutuu melkoiselle koetukselle, etenkin kun hänen päähänsä on asennettu laite, jonka välityksellä viranomaiset voivat puhua hänen mieleensä. "Äänet päässä", identiteetin häilyvyys, muistojen epäiltävyys ja sen sellaiset ovat aika psykoottisen häiritseviä.
Siinä missä Arskan esittämä Doug Quail kerää Kill Frenzy -ikonin, Dickillä Quail ahdistuu ja haluaa tilanteesta rauhanomaisesti eroon: eikö hänen identiteettiään voisi taas muokata? Joten puljun väki pyrkii analysoimaan Quailin psyyken ja kaivamaan esiin häneen persoonallisuuttaan eniten muokanneen lapsuudenfantasian. Get this: Quail haluaisi eniten maailmassa uskoa olevansa tyyppi, joka on 9-vuotiaana tavannut pieniä muukalaisia, jotka halusivat valloittaa maailman -- hän EI kuitenkaan tappanut niitä, vaikka olisi voinut, vaan osoitti niille mitä on myötätunto. Niinpä muukalaiset sopivat Quailin kanssa, että niin kauan kuin Quail elää, he eivät hyökkää maahan.
Quailille halutaan konstruoida tuollainen uskomus ja eikö mitä, juuri kun Quailin muistoja ollaan tyhjentämässä, käykin ilmi, että hän muistaa nuo jo tapahtuneiksi...:D
Eat that, Schwarzenegger!
P.S. Jännittävä huomio: lacanilaisen psykoanalyysin ote, sikäli kuin Bruce Finkin tulkintaan on luottaminen, psykoosin hoidossa on samanlainen: tarkoitus on saada luotua psykootikolle, jolta turvallinen ja vakaa todellisuus puuttuu, jokin maailmaa ja todellisuutta järjestävä fantasia. Lukiko Dick Lacania tai onko tuollainen lähestyminen psykoosiin ollut aikanaan yleisemminkin käytössä psykoanalyysissa tai -terapiassa?
Ursula K. Le Guin: The Left Hand of Darkness
Olipas paska.
Siis subjektiivisesti.
2001: A Space Odyssey on ihan oikeasti amatöörimäinen, arvoton ja armoton pläjäys paskaa. Le Guinilla on ansionsa, mutta tämä kirja vaan ei ollut minua varten.
Left Hand of Darknessin (meinas tulla Dorkness, joten myönnetään, Freud oli oikeassa) eli tästä lähtien LHD:n pitäisi olla hyvä. Halusin pitää siitä. Perusidea on erinomainen: tähtienvälisen liiton (hassulla tavalla sellaisen) lähettiläs toimii planeetalla, jolla on ihan törkeän kylmä ja jonka asukkaat ovat ihmisiä -- mutta kaikki ovat samaa sukupuolta. Kirjan idea on sitten kehitellä tästä lähtökohdasta sekä planeetan yhteiskuntia, ekologiaa (mielessä ihmisen ja ympäristön vuorovaikutus) sekä uskomusjärjestelmiä.
Valitettavasti myös geologiaa. Jotenkin tuntui, että a) saatanan iso osa kirjasta meni "matkakuvauksiin" erityisesti vuoristoisissa maastoissa tapahtuviin, jotka b) raportoitiin, kuten suurin osa kirjasta muutenkin, niin kuivasti, että rapakivi alkaa vaikuttaa märältä taulusieneltä.
Le Guin on kuitenkin selkeästi ammattitaitoinen kirjailija ja häneltä on havaittavissa selkeä, hallittu tyyli. Harmi vaan, että se ei uponnut minuun yhtään. Lähettiläs Genly Ain raportti, jota suurin osa kirjasta on, on järjettömän kuivaa ja jopa psykoottisen kylmää. Osa luvuista taas on paikallisia myyttejä ja tarinoita; niiden tyyli puolestaan on niin ylitsepursuavan runsasta ja imelän arkaaista (paljon sanoja for, nor, yet jne.), että tuntuu kuin vetäisi sangollisen voikreemiä per sivu. Olen kuullut parin ihmisen, jotka ovat lukeneet myös Maameren tarinat ja diganneet siitä olleen varsin pettynyt tähän.
Teesini tyylin merkittävyydestä lukukokemukselle saa tästä vahvistusta. Jos tämän kirjoitustyyli ei olisi ollut niin luotaantyöntävä, se olisi varmasti tarjonnut paljon hyvää. LHD:sta on selkeästi havaittavissa muutamia perusteemoja (dualismi vs. holismi, sukupuolen merkitys ihmiskokemuksessa ja sen sellaisia), joita minua ei kyllä kiinnostanut tämän kirjan suomin hedelmin lähteä pohtimaan.
Mitään kunnon tarinaa tässä ei ole, sanokoon Frank Herbert takakannessa mitä hyvänsä. Vähän patsastellaan "hoveissa", matkustellaan ihan törkeästi, sitten välillä tapahtuu jotain potentiaalisesti jännää, mutta kun kerronta kusee ja on äärimmäisen etäännytettyä, niin ei paljon kiinnosta. Matkakuvauksista diggaan, jos ne ovat hyvin tehtyjä ja eläviä, mutta kun ei.
200 erittäin pienellä präntillä väännetystä sivusta arviolta noin 20 sivua on ihan hyvää kamaa ja osoittaa, että tässähän on joku ideakin ollut taustalla. Mutta kun se kaikki loppu on ihan yhdentekevää paskaa.
"Yhdentekevä paska" siis tarkoittaa sitä, että en saanut siihen mitään otetta. Käsiteltävän planeetan ihmiset ovat omituisia, heidän kulttuurinsa todella vieraita. Joku voi saada tästä ihan törkeästi irti -- ja päätellen siitä, että kirja on saanut Hugon ja Nebulan, saakin -- koska kirjassa on sekä kulttuurin tulkintaa (sehän on raportti) että kuvauksia siitä, ja ne ovat miellyttävästi erillään toisistaan, ts. kirja ei selittele liikoja.
Jos se ei olisi ollut tyylillisesti niin luotaantyöntävä, se olisi voinut tästä syystä olla varsin helmi koetus lukijan tulkinta- ja vieraankohtaamiskyvylle, jonka luulen olevan eräs sen pääideoista. Mulle se vaan oli liian vieras, kylmä kuin itse planeetta, hidastempoinen kuin heidän kulttuurinsa eräät piirteet. Yhdistelmänä liian ankara. Vieraus ja toiseus oli Solariksenkin pääteema, se upposi muhun ihan eri tavalla.
Veikkaan: jos ensimmäinen luku vetää mukaansa, todennäköisesti tästä kirjasta diggaa kympillä. Jos toinenkin luku miellyttää, lue ihmeessä loputkin. Silloin se todennäköisesti on sun juttusi. Mutta ihan oikeasti: siinä ei tapahdu mitään. Se on kela ja ekspositio vieraaseen kulttuuriin, etäisyyttä pitävä antropologinen tutkielma, ei seikkailutarina, "exotic adventure" (takakansi), "graceful and accomplished fantasy" (Moorcock) tai "jewel of a story" (Herbert).
Suurin ongelma ehkä onkin se, että sen pitäisi käsitellä ihmistä ja sukupuolta, mutta se tekee sen pikemminkin nojatuoliantropologian kuin nojatuolipsykologian keinoin. Jälkimmäinen tapa voisi olla ihmisläheisempi ja lämpimämpi.
Siis subjektiivisesti.
2001: A Space Odyssey on ihan oikeasti amatöörimäinen, arvoton ja armoton pläjäys paskaa. Le Guinilla on ansionsa, mutta tämä kirja vaan ei ollut minua varten.
Left Hand of Darknessin (meinas tulla Dorkness, joten myönnetään, Freud oli oikeassa) eli tästä lähtien LHD:n pitäisi olla hyvä. Halusin pitää siitä. Perusidea on erinomainen: tähtienvälisen liiton (hassulla tavalla sellaisen) lähettiläs toimii planeetalla, jolla on ihan törkeän kylmä ja jonka asukkaat ovat ihmisiä -- mutta kaikki ovat samaa sukupuolta. Kirjan idea on sitten kehitellä tästä lähtökohdasta sekä planeetan yhteiskuntia, ekologiaa (mielessä ihmisen ja ympäristön vuorovaikutus) sekä uskomusjärjestelmiä.
Valitettavasti myös geologiaa. Jotenkin tuntui, että a) saatanan iso osa kirjasta meni "matkakuvauksiin" erityisesti vuoristoisissa maastoissa tapahtuviin, jotka b) raportoitiin, kuten suurin osa kirjasta muutenkin, niin kuivasti, että rapakivi alkaa vaikuttaa märältä taulusieneltä.
Le Guin on kuitenkin selkeästi ammattitaitoinen kirjailija ja häneltä on havaittavissa selkeä, hallittu tyyli. Harmi vaan, että se ei uponnut minuun yhtään. Lähettiläs Genly Ain raportti, jota suurin osa kirjasta on, on järjettömän kuivaa ja jopa psykoottisen kylmää. Osa luvuista taas on paikallisia myyttejä ja tarinoita; niiden tyyli puolestaan on niin ylitsepursuavan runsasta ja imelän arkaaista (paljon sanoja for, nor, yet jne.), että tuntuu kuin vetäisi sangollisen voikreemiä per sivu. Olen kuullut parin ihmisen, jotka ovat lukeneet myös Maameren tarinat ja diganneet siitä olleen varsin pettynyt tähän.
Teesini tyylin merkittävyydestä lukukokemukselle saa tästä vahvistusta. Jos tämän kirjoitustyyli ei olisi ollut niin luotaantyöntävä, se olisi varmasti tarjonnut paljon hyvää. LHD:sta on selkeästi havaittavissa muutamia perusteemoja (dualismi vs. holismi, sukupuolen merkitys ihmiskokemuksessa ja sen sellaisia), joita minua ei kyllä kiinnostanut tämän kirjan suomin hedelmin lähteä pohtimaan.
Mitään kunnon tarinaa tässä ei ole, sanokoon Frank Herbert takakannessa mitä hyvänsä. Vähän patsastellaan "hoveissa", matkustellaan ihan törkeästi, sitten välillä tapahtuu jotain potentiaalisesti jännää, mutta kun kerronta kusee ja on äärimmäisen etäännytettyä, niin ei paljon kiinnosta. Matkakuvauksista diggaan, jos ne ovat hyvin tehtyjä ja eläviä, mutta kun ei.
200 erittäin pienellä präntillä väännetystä sivusta arviolta noin 20 sivua on ihan hyvää kamaa ja osoittaa, että tässähän on joku ideakin ollut taustalla. Mutta kun se kaikki loppu on ihan yhdentekevää paskaa.
"Yhdentekevä paska" siis tarkoittaa sitä, että en saanut siihen mitään otetta. Käsiteltävän planeetan ihmiset ovat omituisia, heidän kulttuurinsa todella vieraita. Joku voi saada tästä ihan törkeästi irti -- ja päätellen siitä, että kirja on saanut Hugon ja Nebulan, saakin -- koska kirjassa on sekä kulttuurin tulkintaa (sehän on raportti) että kuvauksia siitä, ja ne ovat miellyttävästi erillään toisistaan, ts. kirja ei selittele liikoja.
Jos se ei olisi ollut tyylillisesti niin luotaantyöntävä, se olisi voinut tästä syystä olla varsin helmi koetus lukijan tulkinta- ja vieraankohtaamiskyvylle, jonka luulen olevan eräs sen pääideoista. Mulle se vaan oli liian vieras, kylmä kuin itse planeetta, hidastempoinen kuin heidän kulttuurinsa eräät piirteet. Yhdistelmänä liian ankara. Vieraus ja toiseus oli Solariksenkin pääteema, se upposi muhun ihan eri tavalla.
Veikkaan: jos ensimmäinen luku vetää mukaansa, todennäköisesti tästä kirjasta diggaa kympillä. Jos toinenkin luku miellyttää, lue ihmeessä loputkin. Silloin se todennäköisesti on sun juttusi. Mutta ihan oikeasti: siinä ei tapahdu mitään. Se on kela ja ekspositio vieraaseen kulttuuriin, etäisyyttä pitävä antropologinen tutkielma, ei seikkailutarina, "exotic adventure" (takakansi), "graceful and accomplished fantasy" (Moorcock) tai "jewel of a story" (Herbert).
Suurin ongelma ehkä onkin se, että sen pitäisi käsitellä ihmistä ja sukupuolta, mutta se tekee sen pikemminkin nojatuoliantropologian kuin nojatuolipsykologian keinoin. Jälkimmäinen tapa voisi olla ihmisläheisempi ja lämpimämpi.
sunnuntai 9. maaliskuuta 2008
Dy-dyn: Kova laki!
Kovimmista kovin, aito ja alkuperäinen, hauska, fiksu ja poliittinen Kova laki (Law & Order) jatkuu taas! Se on niin analyyttinen ja moniääninen, että useimpien jaksojen jälkeen on ihan pihalla siitä, mitä mistäkin poliittisesta tai eettisestä kysymyksestä pitäisi tuumia. Useimmiten jaksot loppuvat huutavaan kysymysmerkkiin (tai kysyvään huutomerkkiin): joko arvoitukselliseen toteamukseen tai merkitsevään kuvaan.
Kunkin jakson ensimmäinen puolisko on poliisitutkimusta ("Law"), jossa poliisipari tutkii tapahtunutta rikosta naljaillen toisilleen ja muille. Juonet ovat mutkikkaita, kaikki roolit pienimpiä sivuosia myöten erinomaisen luontevasti näyteltyjä, tarina mukaansatempaava ja yllättävä. Usein tapahtumapaikkojen vaihtuessa tulee plakaatti mustaa taustaa vasten ja mahtava "dy-dyn!"-ääni. Ja sarjan tunnari on ihan omaa luokkaansa.
Mutta itse asiaan päästään vasta toisella puoliajalla ("Order"), jolloin rikos viedään oikeuteen ja päähenkilöinä ovat syyttäjät (hitostako niitä nimikkeitä muistaa). Osa syyttäjien toiminnan seuraamisen viehätystä tulee henkilöhahmoista. Heidän yksityiselämästään ei tiedetä juuri mitään, heidän arvoistaan ja poliittisista kannoistaan sitäkin enemmän. Henkilöhahmot ovat harvoin samaa mieltä asioista. Heidän työnsä eli lain vaatimukset ovat useimmiten ristiriidassa heidän omien tunteidensa ja moraalitajunsa kanssa.
Katsoja hukkuu hämmentävään meluun, joka syntyy, kun omia totuuksiaan huutavat kolme enemmän tai vähemmän erimielistä syyttäjää, dramaturgia joka petollisesti manipuloi tunteita joka suuntaan, katsojan oma moraalitaju, lakijärjestelmän vaatimukset, mahdollinen myötätunto syytettyä (tai uhria) kohtaan sekä yksilön olemassaolo järjestelmää vastassa.
Käsikirjoittajilla on myös melkoisesti pokeria. Vaikka sen luoja Dick Wolf on julkirepublikaani, sarja on käsitellyt mm. USA:n käymiä sotia sekä WTC-iskujen seurauksia niin monipuolisesti ja kriittisesti (sanan oikeassa merkityksessä, joka ei tarkoita "huonossa valossa"), ettei Wolfin poliittisia sympatioita ikinä arvaisi sarjan sisällöstä. Osa teemoista on universaaleja, sikäli kuin sellaiseen uskoo; osa hyvinkin ajankohtaisen amerikkalaisia: mitä Irakin sodasta saa sanoa, miten suhtautua WTC-palomiesten leskiin, jotka rikastuivat korvauksista ja juppailevat rahoillaan.
Perjantai-illan aivojumppaa. Pika-analyysejä jaksoista saattaa seurata.
Kunkin jakson ensimmäinen puolisko on poliisitutkimusta ("Law"), jossa poliisipari tutkii tapahtunutta rikosta naljaillen toisilleen ja muille. Juonet ovat mutkikkaita, kaikki roolit pienimpiä sivuosia myöten erinomaisen luontevasti näyteltyjä, tarina mukaansatempaava ja yllättävä. Usein tapahtumapaikkojen vaihtuessa tulee plakaatti mustaa taustaa vasten ja mahtava "dy-dyn!"-ääni. Ja sarjan tunnari on ihan omaa luokkaansa.
Mutta itse asiaan päästään vasta toisella puoliajalla ("Order"), jolloin rikos viedään oikeuteen ja päähenkilöinä ovat syyttäjät (hitostako niitä nimikkeitä muistaa). Osa syyttäjien toiminnan seuraamisen viehätystä tulee henkilöhahmoista. Heidän yksityiselämästään ei tiedetä juuri mitään, heidän arvoistaan ja poliittisista kannoistaan sitäkin enemmän. Henkilöhahmot ovat harvoin samaa mieltä asioista. Heidän työnsä eli lain vaatimukset ovat useimmiten ristiriidassa heidän omien tunteidensa ja moraalitajunsa kanssa.
Katsoja hukkuu hämmentävään meluun, joka syntyy, kun omia totuuksiaan huutavat kolme enemmän tai vähemmän erimielistä syyttäjää, dramaturgia joka petollisesti manipuloi tunteita joka suuntaan, katsojan oma moraalitaju, lakijärjestelmän vaatimukset, mahdollinen myötätunto syytettyä (tai uhria) kohtaan sekä yksilön olemassaolo järjestelmää vastassa.
Käsikirjoittajilla on myös melkoisesti pokeria. Vaikka sen luoja Dick Wolf on julkirepublikaani, sarja on käsitellyt mm. USA:n käymiä sotia sekä WTC-iskujen seurauksia niin monipuolisesti ja kriittisesti (sanan oikeassa merkityksessä, joka ei tarkoita "huonossa valossa"), ettei Wolfin poliittisia sympatioita ikinä arvaisi sarjan sisällöstä. Osa teemoista on universaaleja, sikäli kuin sellaiseen uskoo; osa hyvinkin ajankohtaisen amerikkalaisia: mitä Irakin sodasta saa sanoa, miten suhtautua WTC-palomiesten leskiin, jotka rikastuivat korvauksista ja juppailevat rahoillaan.
Perjantai-illan aivojumppaa. Pika-analyysejä jaksoista saattaa seurata.
maanantai 11. helmikuuta 2008
Stanisław Lem: Solaris
Solaris kolahti. Kovaa.
Parikymppisenä se ei kolahtanut, oli liian kuiva ja tylsä. Seitsemässä vuodessa on ilmeisesti tullut muututtua ja opittua kaikenlaista. Kirja on alusta lähtien kaunis ja kiehtova, visuaalinen ja älykäs. Suomennos, vaikka onkin tehty ranskan kautta eikä alkuperäisestä puolasta, on kaunis ja luonteva. Se on myös filosofinen, mikä ei tarkoita sitä, että Lem paukauttaisi kussakin luvussa pari latte...mietelausetta elämästä ja rakkaudesta; sen sijaan Solaris esittää kysymyksiä ja ihmettelee sekä kytkee teoksensa filosofian historian keskusteluihin.
Se, ovatko Solariksen ihmettelyt ja filosofiakytkökset mielekkäitä vai brassailevia, ei kuitenkaan ole tämän kirjoituksen aihe. Kirja on meinaan aika kova pala sulateltavaksi. Toki se on ainakin elämättömälle filosofiadiggarille mukaansatempaava -- paitsi silloin kun se on niin ahdistava että se on pakko laskea hetkeksi alas -- mutta sen esittämät kysymykset eivät ole erityisen helppoja. Se esittää ihmisen haavoittuvaisena, rajallisena ja jopa pikkumaisena ja pohtii, onko sellaisella olennolla mitään mahdollisuutta tuntea muita elämänmuotoja tai edes toisiaan. Niin planeetta kuin kirjakin tekevät ihmiskoetta.
Toisin kuin naivismiinsa ja tieteisuskoonsa hukkuva Clarke, Lem ei idealisoi ihmistä. Lemille ihminen ei ole logiikkakone tai The Mind, jolle povataan jumalallista tulevaisuutta; hänen ihmisensä on paitsi ajatteleva, myös tunteva ja haavoittuva; hänen ihmisellään on paitsi tietoisuus, myös tiedostamaton; hänen ihmisensä tekevät virheitä ja toimivat niin kuin ei pitäisi.
Lemin pohdinnat ovat aika eksplisiittisiä. Monta lukua käytetään päähenkilö Kris Kelvinin, jonka näkökulmasta kirja on kerrottu, mielenliikkeiden kuvailuun; samoin monta lukua käytetään kuvailemaan tiedeyhteisön reaktioita Solarikseen. Kelvin on rikas ja monipuolinen hahmo, ja kirjan maailma on uskottava ja monipuolinen. Kirja on kyllä scifiä, mutta pääpaino ei ole teknologialla, vaan nimenomaan tieteellä. Kirjassa teknologia on sivuseikka ja sitä on kuvailtu vain ylimalkaisesti, mikä on sikäli onni, että kirja on kestänyt erinomaisesti aikaa. Se onnistuu luomaan hyvän kuvan tulevaisuudesta, koska se jättää teknologisten vermeiden yksityiskohdat lukijan mielikuvituksen varaan.
Tiedettä, sen tekemistä ja sen mahdollisuuksia kirja sitten käsittelee sitäkin enemmän; itse asiassa lähes koko ajan. Lem esittelee Solariksen-tutkimuksen historiaa, lukuisia koulukuntia, keskinäisiä kiistoja, aikakausia, skeptikkoja, pamfletteja, toinen toistaan villimpiä teorioita ja niiden virheitä ja saavutuksia. Voi kuulostaa jonkun korviin tylsältä, ja jos kysymykset tiedon rajoista ja tieteen mahdollisuuksista eivät kiinnosta, osa kirjasta mennee puurtamiseksi -- huolimatta siitä, että Lem on erinomainen kertoja, jonka teksti soljuu kaikkein teknisimmissäkin kohdissa. Dialogikin on erinomaista: että puhujan tunnistaa, vaikka tätä ei erikseen mainittaisi; lisäksi pidän siitä, että välillä hahmojen lauseet jäävät kesken tai he tuntuvat sanovan mielettömyyksiä, ja tulkinta jätetään lukijalle. Huumoria ei hirveästi ole, ellei laillani saa omituisia kiksejä siitä, että bongaa vinksahtaneen version kartesiolaisesta epäilystä.
Jos kirjan tapahtumat kuvailisi ulkoisesti, toimijat ja heidän toimensa objektiivisesti, kuin paraskin behavioristi, ei siinä voitaisi väittää tapahtuvan juuri mitään. Filosofiset kelat ja hahmojen väliset suhteet -- joku omituinen on jopa väittänyt tätä rakkaustarinaksi -- ovat pääosassa. Jos ei pidä spekulaatiosta ja introspektiosta, Solaris pitää jättää väliin.
Aika hiton vaikea tästä on sanoa mitään pahaa. Se oli kuin mittatilaustyönä minun tarpeitani ja mieltymyksiäni varten kirjoitettu.
Parikymppisenä se ei kolahtanut, oli liian kuiva ja tylsä. Seitsemässä vuodessa on ilmeisesti tullut muututtua ja opittua kaikenlaista. Kirja on alusta lähtien kaunis ja kiehtova, visuaalinen ja älykäs. Suomennos, vaikka onkin tehty ranskan kautta eikä alkuperäisestä puolasta, on kaunis ja luonteva. Se on myös filosofinen, mikä ei tarkoita sitä, että Lem paukauttaisi kussakin luvussa pari latte...mietelausetta elämästä ja rakkaudesta; sen sijaan Solaris esittää kysymyksiä ja ihmettelee sekä kytkee teoksensa filosofian historian keskusteluihin.
Se, ovatko Solariksen ihmettelyt ja filosofiakytkökset mielekkäitä vai brassailevia, ei kuitenkaan ole tämän kirjoituksen aihe. Kirja on meinaan aika kova pala sulateltavaksi. Toki se on ainakin elämättömälle filosofiadiggarille mukaansatempaava -- paitsi silloin kun se on niin ahdistava että se on pakko laskea hetkeksi alas -- mutta sen esittämät kysymykset eivät ole erityisen helppoja. Se esittää ihmisen haavoittuvaisena, rajallisena ja jopa pikkumaisena ja pohtii, onko sellaisella olennolla mitään mahdollisuutta tuntea muita elämänmuotoja tai edes toisiaan. Niin planeetta kuin kirjakin tekevät ihmiskoetta.
Toisin kuin naivismiinsa ja tieteisuskoonsa hukkuva Clarke, Lem ei idealisoi ihmistä. Lemille ihminen ei ole logiikkakone tai The Mind, jolle povataan jumalallista tulevaisuutta; hänen ihmisensä on paitsi ajatteleva, myös tunteva ja haavoittuva; hänen ihmisellään on paitsi tietoisuus, myös tiedostamaton; hänen ihmisensä tekevät virheitä ja toimivat niin kuin ei pitäisi.
Lemin pohdinnat ovat aika eksplisiittisiä. Monta lukua käytetään päähenkilö Kris Kelvinin, jonka näkökulmasta kirja on kerrottu, mielenliikkeiden kuvailuun; samoin monta lukua käytetään kuvailemaan tiedeyhteisön reaktioita Solarikseen. Kelvin on rikas ja monipuolinen hahmo, ja kirjan maailma on uskottava ja monipuolinen. Kirja on kyllä scifiä, mutta pääpaino ei ole teknologialla, vaan nimenomaan tieteellä. Kirjassa teknologia on sivuseikka ja sitä on kuvailtu vain ylimalkaisesti, mikä on sikäli onni, että kirja on kestänyt erinomaisesti aikaa. Se onnistuu luomaan hyvän kuvan tulevaisuudesta, koska se jättää teknologisten vermeiden yksityiskohdat lukijan mielikuvituksen varaan.
Tiedettä, sen tekemistä ja sen mahdollisuuksia kirja sitten käsittelee sitäkin enemmän; itse asiassa lähes koko ajan. Lem esittelee Solariksen-tutkimuksen historiaa, lukuisia koulukuntia, keskinäisiä kiistoja, aikakausia, skeptikkoja, pamfletteja, toinen toistaan villimpiä teorioita ja niiden virheitä ja saavutuksia. Voi kuulostaa jonkun korviin tylsältä, ja jos kysymykset tiedon rajoista ja tieteen mahdollisuuksista eivät kiinnosta, osa kirjasta mennee puurtamiseksi -- huolimatta siitä, että Lem on erinomainen kertoja, jonka teksti soljuu kaikkein teknisimmissäkin kohdissa. Dialogikin on erinomaista: että puhujan tunnistaa, vaikka tätä ei erikseen mainittaisi; lisäksi pidän siitä, että välillä hahmojen lauseet jäävät kesken tai he tuntuvat sanovan mielettömyyksiä, ja tulkinta jätetään lukijalle. Huumoria ei hirveästi ole, ellei laillani saa omituisia kiksejä siitä, että bongaa vinksahtaneen version kartesiolaisesta epäilystä.
Jos kirjan tapahtumat kuvailisi ulkoisesti, toimijat ja heidän toimensa objektiivisesti, kuin paraskin behavioristi, ei siinä voitaisi väittää tapahtuvan juuri mitään. Filosofiset kelat ja hahmojen väliset suhteet -- joku omituinen on jopa väittänyt tätä rakkaustarinaksi -- ovat pääosassa. Jos ei pidä spekulaatiosta ja introspektiosta, Solaris pitää jättää väliin.
Aika hiton vaikea tästä on sanoa mitään pahaa. Se oli kuin mittatilaustyönä minun tarpeitani ja mieltymyksiäni varten kirjoitettu.
torstai 7. helmikuuta 2008
Raivonpurkaus
Jokin menee yli hilseen. Sitten ihminen tuntee olonsa tyhmäksi ja sekös kyrpii. Elokuvassa ei tuntunut olevan järkeä, kirja loppui kesken kaiken, siinä ei pysynyt kärryillä, tekotapa oli jotenkin erilainen kuin missään aiemmin nähdyssä. Siinä ei tuntunut tapahtuvan mitään: ei yhtään murhaa, ei lainkaan räjähdyksiä. Siinä olisi pitänyt keskittyä, mutta kun leffaan haluaa mennä viihtymään, kirjalta odotetaan realismia, musiikin pitäisi olla Stratovariusta.
Mutta kun ei ole. Mitä tekee esimerkki-ihminen?
"Tekotaiteellista paskaa."
"Yliarvostettu."
Vitut.
"Tekotaiteellinen" ei sanana tarkoita mitään. Ei yhtään mitään. Se, että joku sanoo jotakin tekotaiteelliseksi, sen sijaan tarkoittaa, että sanoja on täysi urpo, joka purkaa pahaa oloaan ja tyhmyyttään projisoimalla oman huonoutensa kokemaansa teokseen. "Tekotaiteellinen" on täysin tyhjä sana, joka liitetään teokseen, joka ei ole ihan sitä, mitä tavallisesti on tottunut näkemään.
Mitä "tekotaiteellinen" voisi edes tarkoittaa? "Yritetään tehdä jostakin kovin taiteellista, mutta ei osata." Kuka sitten osaa tehdä objektiivisen arvion taiteellisuudesta? Mitä on hyvä taide? Luultavasti haukkujan mielestä sellaista, mistä hän itse pitää, mikä on juuri häneen uppoavaa taidetta. Kun jokin on hyvää ja vaikuttavaa, "se on taidetta".
Vedän vähän takaisin; on myönnettävä, että se, kun joku täysin lahjaton tiskirätti yrittää vääntää runoa tai tanssiesitystä tai valokuvaa sydänverellään ja matkien suuria sankareitaan ("Hei, kattokaa, mä kuulostan A.W. Yrjänältä") on tekotaiteellinen. Hänellä ei ole omaa näkemystä, hän ei tee sitä, mitä haluaa tehdä tai katsoo tarpeelliseksi tehdä; hän tekee sen brassailun tarpeesta, hän haluaa vaikuttaa taiteilijalta ja valitsee välineekseen lahjattoman imitaation.
Miten tällaista sitten arvioi? Ainakin itsellä on syytä olla kompetenssia. Timo Tolkilla ei ole mitään vitun kompetenssia arvioida CMX:n musiikkia tai Yrjänän tekstejä.
Jos esimerkki-ihmisemme ei käytä sanaa "tekotaiteellinen", hän käyttää sanaa "yliarvostettu". Mitä se taas tarkoittaa? Esimerkki-ihminen väittää silloin näkevänsä kohteensa objektiivisesti ja oikein. "Solaris on yliarvostettu scifikirja, eihän siinä edes tapahdu mitään." Puhuja ilmaisee tällöin olevansa putkinäköinen idiootti, joka ei tajua, että muilla on ehkä toiset arvostuksen kriteerit. Toki Solaris tuntuu paskalta, jos haluaa kirjalta vauhdikasta scifiseikkailua, jossa räjähtää ja paukkuu; ja jos ei osaa asettua muiden näkökulmaan ja miettiä, miksiköhän tätä kirjaa niin kovasti hehkutetaan. Jos jokin tuntuu paskalta, niin sanokoon, että se on paska; se on subjektiivinen ilmaus, ilmaus omasta kokemuksesta suhteessa taideobjektiin. Tai perustelkoon näkemyksensä. Turha sitä on kirjan ominaisuuksia syyttää omasta tyhmyydestä tai siitä, että sattui lukemaan jotakin, jonka kohdeyleisöön ei kuulu.
Ja mitä tarkoittaa tyhmyys? Ei sitä, että ei ymmärrä kaikkea, tiedä kaikkea, tunne kaikkea; vaan sitä, että ei tajua omia rajojaan, vaan julistaa omat kapeat, perustelemattomat urpoutensa muulle maailmalle eikä viitsi yrittää muuttua.
Ei ole tyhmiä kysymyksiä, on vain tyhmiä ihmisiä: niitä jotka eivät kysy.
Mutta kun ei ole. Mitä tekee esimerkki-ihminen?
"Tekotaiteellista paskaa."
"Yliarvostettu."
Vitut.
"Tekotaiteellinen" ei sanana tarkoita mitään. Ei yhtään mitään. Se, että joku sanoo jotakin tekotaiteelliseksi, sen sijaan tarkoittaa, että sanoja on täysi urpo, joka purkaa pahaa oloaan ja tyhmyyttään projisoimalla oman huonoutensa kokemaansa teokseen. "Tekotaiteellinen" on täysin tyhjä sana, joka liitetään teokseen, joka ei ole ihan sitä, mitä tavallisesti on tottunut näkemään.
Mitä "tekotaiteellinen" voisi edes tarkoittaa? "Yritetään tehdä jostakin kovin taiteellista, mutta ei osata." Kuka sitten osaa tehdä objektiivisen arvion taiteellisuudesta? Mitä on hyvä taide? Luultavasti haukkujan mielestä sellaista, mistä hän itse pitää, mikä on juuri häneen uppoavaa taidetta. Kun jokin on hyvää ja vaikuttavaa, "se on taidetta".
Vedän vähän takaisin; on myönnettävä, että se, kun joku täysin lahjaton tiskirätti yrittää vääntää runoa tai tanssiesitystä tai valokuvaa sydänverellään ja matkien suuria sankareitaan ("Hei, kattokaa, mä kuulostan A.W. Yrjänältä") on tekotaiteellinen. Hänellä ei ole omaa näkemystä, hän ei tee sitä, mitä haluaa tehdä tai katsoo tarpeelliseksi tehdä; hän tekee sen brassailun tarpeesta, hän haluaa vaikuttaa taiteilijalta ja valitsee välineekseen lahjattoman imitaation.
Miten tällaista sitten arvioi? Ainakin itsellä on syytä olla kompetenssia. Timo Tolkilla ei ole mitään vitun kompetenssia arvioida CMX:n musiikkia tai Yrjänän tekstejä.
Jos esimerkki-ihmisemme ei käytä sanaa "tekotaiteellinen", hän käyttää sanaa "yliarvostettu". Mitä se taas tarkoittaa? Esimerkki-ihminen väittää silloin näkevänsä kohteensa objektiivisesti ja oikein. "Solaris on yliarvostettu scifikirja, eihän siinä edes tapahdu mitään." Puhuja ilmaisee tällöin olevansa putkinäköinen idiootti, joka ei tajua, että muilla on ehkä toiset arvostuksen kriteerit. Toki Solaris tuntuu paskalta, jos haluaa kirjalta vauhdikasta scifiseikkailua, jossa räjähtää ja paukkuu; ja jos ei osaa asettua muiden näkökulmaan ja miettiä, miksiköhän tätä kirjaa niin kovasti hehkutetaan. Jos jokin tuntuu paskalta, niin sanokoon, että se on paska; se on subjektiivinen ilmaus, ilmaus omasta kokemuksesta suhteessa taideobjektiin. Tai perustelkoon näkemyksensä. Turha sitä on kirjan ominaisuuksia syyttää omasta tyhmyydestä tai siitä, että sattui lukemaan jotakin, jonka kohdeyleisöön ei kuulu.
Ja mitä tarkoittaa tyhmyys? Ei sitä, että ei ymmärrä kaikkea, tiedä kaikkea, tunne kaikkea; vaan sitä, että ei tajua omia rajojaan, vaan julistaa omat kapeat, perustelemattomat urpoutensa muulle maailmalle eikä viitsi yrittää muuttua.
Ei ole tyhmiä kysymyksiä, on vain tyhmiä ihmisiä: niitä jotka eivät kysy.
keskiviikko 6. helmikuuta 2008
Arthur C. Clarke: 2001: A Space Odyssey
Luin vastikään Arthur C. Clarken klassikon 2001: A Space Odyssey ja totesin sen huonoksi. Sitten lepäsin.
Sitten menin erinäisille sivustoille etsimään muiden kommentteja aiheesta, odottaen löytäväni samanmielisiä, mutta katso, he olivat aika harvassa.
Ihmettelin kovasti, koska en muista pitkään aikaan lukeneeni mitään niin huonoa.
Päiviä kestäneen vitutuksen ihmetellä tapahtunutta. Mikä siinä oli niin huonoa? Ja ennen kaikkea: mistä johtuu se, että minusta se on auttamattoman amatöörimäinen räpellys, mutta noin kaikkien muiden mielestä se on mestariteos?
Jos luen kirjan, josta en pidä, osaan mielestäni melko hyvin hahmottaa, miksi en pitänyt siitä, ja miksi joku muu voi pitää siitä. Minusta Dragonlance on tylsää, kornia ja kliseistä jöötiä, mutta luulen ymmärtäväni, mikä siinä joihinkuihin vetoaa. Uskottelen itselleni, että on olemassa ero subjektiivisen ja objektiivisen arvion välillä ja että olen melko hyvä käymään niiden rajaa.
2001 on eri juttu. Mun on mahdottoman vaikea ymmärtää, miksi sitä yhä niin hehkutetaan. Varmasti se on ilmestyessään 1968 ollut tosi kova juttu, Clarke kun on aika äijä käyttökelpoisen ja uskottavan avaruusteknologian visioimisessa ja tieteen popularisoinnissa. Mutta sen kuvaama teknologia ei ole enää kauhean visionääristä; jonkun avaruudessa käytettävän työkalun insinöörimäisen pikkutarkka ja -sieluinen kuvailu ei tunnu järin mielekkäältä lukea nykypäivänä, jolloin samankaltaisia työkaluja lienee käytössä eri avaruuspuljuilla. Aikansa eläneen teknokatalogin kuivakka kuvaus tuntuu pöljältä.
2001 on muutenkin kirjoitettu amatöörimäisesti. Clarke selittää kaiken puhki eikä jätä mielikuvitukselle mitään tilaa. Eritoten ne kuvaukset, joissa hän hehkuttaa maailmankaikkeuden suuruutta ja mahtavuutta ja meidän (toistaiseksi voimassa olevaa) mitättömyyttämme, ovat mahdottoman korneja ja tönkköjä jo itsessään; asiaa vielä pahentaa se, että Clarke ei tajua kaunista pientä sääntöä "show, don't tell". Jos sen tuntee ja hallitsee hyvin, lukija ei saa tekstistä tarpeekseen, hän imeytyy siihen mukaan, janoaa lisää, tuntee, että yksi lukukerta ei riitä.
Clarke puolestaan ensin yläasterunoudellaan kuvailee sitä, kuinka ihmeellinen onkaan Jupiter ja kuinka pieni onkaan Maa sen rinnalla, ja sen jälkeen kappaleen vielä lisää kappaleen loppuun, että Jupiter on ihmeellinen ja kaunis ja henkeäsalpaava ja jättimäinen.
En olisi niin ihmeissäni, jos löytäisin paljonkin eriäviä mielipiteitä. Mutta kun minun kanssa samanmielisten joukko on pieni kuin ihminen Jupiteriin verrattuna, niin kyllä vetää nöyräksi. Enkä lainkaan tajua, miksi se uppoaa joihinkuihin kuin ilmoitus profeettaan. Yhdet ylistävät sitä kauniiksi ja eksistentiaaliseksi; toisille se on älykäs ja syvällinen ; kolmansille se on jopa maailmankuvan mullistava kokemus.
Toki eka osio "Primeval Night" on mielenkiintoinen kuvaus ihmisapinoista, HAL on ihan veikeä ja monoliitti myös, mutta ei noilla vielä mestariteosta tehdä. Sen pitäisi käsitellä ihmisen paikkaa maailmankaikkeudessa, mutta analyysiksi se on liian naiivi ja spekulatiivinen -- ylistyslauluksi liian korni. Sen korkealentoisimmat spekulaatiot ovat tyhjiä, koska niillä ei ole mitään yhteyttä yhtään mihinkään.
Lukeekohan tätä koskaan kukaan sellainen joka voisi sanoa perustellun mielipiteensä Clarken puolesta?
tiistai 5. helmikuuta 2008
Philip K. Dick: Ubik
Tämä merkintä on alunperin julkaistu vuoden 2007 alkupuolella aikaisemmassa blogissani, joka kuoli pystyyn.
(Alussa yleistä juttua, joka ei paljasta tapahtumia, mutta kylläkin tiettyjä teemoja ja alkuasetelman [joista kaikkein spoileriherkimmät voivat saada näppylöitä]. Lihavoidun "Spoilereita edessäpäin"-merkinnän jälkeen tulee spoilereita, eli juonipaljastuksia, ja ihmettelyä kirjasta kokonaisuutena.)
Dick oli muutamia vuosia sitten mielikirjailijoitani. Sitten menikin muutama vuosi lukematta lainkaan hänen kirjojaan, en tiedä miksi.
Jälleennäkeminen oli erittäin mieluisa yllätys. Neljässä-viidessä vuodessa mun tapa lukea kirjoja on kehittynyt; olen paitsi tullut fiksummaksi, myös herkemmäksi ja psykologinen silmäni on kehittynyt. Olikin mieluisaa palata ns. scifikirjailijan pariin ja huomata, että nyt pidin vielä enemmän Dickin töistä kuin muutama vuosi sitten. Sain Ubikista ihan hitosti enemmän irti jo
muutamalla ekalla sivulla kuin pari-kolme vuotta sitten, kun yritin aloittaa sen lukemisen ja jolloin se vaikutti tylsältä. Muutenkin Dick-muistoni suurimmasta osasta hänen kirjoistaan (ehkä Valista ja A Scanner Darklya lukuunottamatta) olivat sellaisia, että ensimmäiset sata sivua menee vähän puurtaen, mutta sitten kolisee.
Nyt Ubik veti saman tien mukaansa. Sen maailma vaikuttaa kiehtovalta ja omituiselta, henkilöt eläviltä ja tuntevilta, ja Dickin ilmaisu on yhtaikaa selkeätä, värikästä ja intensiivistä, älykästä ja herkkää, ahdistavaa ja hillitöntä, ja ehdottoman mukaansatempaavaa. Hänen suurimpia lahjojaan lienee hänen kykynsä tehdä täysin järjenvastaisista ideoista, joita hän monesti mahduttaa yhteen kirjaan useita, kiehtovia ja ajattelemisenarvoisia.
Ubikin lähtökohta: on vuosi 1992 (kirjoittamisajankohtana 23 vuotta tulevaisuudessa, mikä on lievästi sanoen liioittelua teknologinen taso huomioiden) ja ihmiskunta on joutunut kohtaamaan täysin uuden maailman. Paitsi että se on levittäytynyt maapallon ulkopuolelle, myös telepatia ja
sen sukuiset kyvyt ovat kehittyneet, kuolleita voidaan pitää vähitellen hupenevessa "half-lifessa" (sanaleikki: toisaalta kyseessä on elämän ja kuoleman rajalla oleva tila, jossa olevaan ihmiseen saa yhteyden teknologian avulla; toisaalta kyseessä on suoraan kääntäen puoliintumisaika, eli aika, joka menee aineen hajoamiseen puoleen nykyisestä arvostaan), ja yhteiskunta on järkyttävän kaupallistunut. On mahdollista, ja ilmeisesti yleistä, asua kodissa, jossa kaikki, mukaanlukien ulko-ovi, jääkaappi, kahvinkeitin ja suihku, toimivat kolikoilla (ja tämän lisäksi vielä vuokra).
Telepaatit ja normaalit eivät tule kauhean hyvin toimeen keskenään, ja telepaattien rinnalle evoluutiossa on kehittynyt "inertiaaleja" (inertial), jotka negatoivat telepaattien kyvyt. Glen Runciter johtaa inertiaalien organisaatiota.
Ennen kuin menen spoilereihin ja tuon suurempiin vihjauksiin, lienee syytä sanoa jotakin kirjan pointista, tai siitä, miksi kenenkään tulisi tai ei tulisi lukea tätä. Minua ei (pääasiassa) niinkään kiinnosta kirjoissa niiden juonet, kuin tapa, jolla ne on kirjoitettu, niiden henkilöt, ja niiden käsittelemät teemat. Juoni saa jäädä sivuseikaksi, mutta hyvä sellainen on tietysti plussaa.
Dickin tyyli on yksi syy. Hänen tekstiään on nautinto lukea, kuten jo edellä ehdin hehkuttaa. Kirjan tunnelma on paikoin hillitön, paikoin koskettava ja useimmiten täysin vainoharhainen.
Samoin hänen henkilöhahmonsa ovat kiehtovia; Ubikista tulee sellainen olo, että kirjoittaja rakastaa ihmisiä vikoineen kaikkineen, ja suhtautuu heihin herkästi. Plussana Ubik ei anna kuvaa, että vain valkoinen mies on hyvä, tavallinen ja kunnioitettava. Vaikka Ubikin keskushenkilöt ovat kaikki miehiä, minulle ei silti jäänyt kuvaa, että Dick ei arvostaisi naisia tai että hän luokittelisi naiset vain tietyntyyppisiksi ihmisiksi. Naiset ovat osa hänen henkilögalleriaansa ja tuntuvat eläviltä, toimivilta ihmisiltä.
Ubikin teemat ovat Dickille tyypillisiä: ihmisyys, ihmiselämä, todellisuus, havaintojemme luotettavuus. Tässä inhimillisyys asettuu vasten ainakin kaupallisuutta ja kaaosta, elämän välttämätöntä loppua.
En todellakaan väitä ymmärtäneeni kirjasta kaikkea. Se näet on varsin hämärä ja ajatuksiltaan vaikea, mutta silti nopealukuinen ja mukaansatempaava parisataasivuinen opus. Tapahtumat ovat omituisia, teemoja ehkä selventäisivät muutamat latinaksi tulevat lainaukset (jos ymmärtäisi latinaa), ja eritoten tunnetilat ovat haastavia. Paitsi että välillä on vaikeata päättää, pitäisikö nauraa vai ahdistua, henkilöiden kokemukset ovat vähintäänkin omituisia, ja vaikka Dick kuvailee niitä erittäin hyvin, ne ovat niin vieraita, että niistä on vaikeata saada kiinni.
Osa lukijoista voi ahdistua tuollaisesta epämääräisyydestä. Itse en kirjaa lukiessa oikein tiennyt, mitä ajatella, mutta sen jälkimaku on ollut viipyillyt (ja ehkä sen puoliintumisaika on 10 000 vuotta, kuten Kekkosen) erinomaisena. Se on kuin jostakin toisesta todellisuudesta, enkä oikein
tiedä, miten sitä tulisi kuvailla. Jollakin nettisivuilla sanottiin, että huumevieroituksen oireet tuntuvat samankaltaisilta (mistä Dickillä oli takuulla kokemusta).
Muistelen pitäneeni Dickistä jo silloin parikymppisenä siksi, että hän kirjoittaa lyhyesti, mutta tiiviisti ja ajatuksella. Hänen kirjansa lukee nopeasti ja ne ovat erittäin inspiroivia, ja ne vievät mukaansa ajatuksiin, joista ei oikein tiedä, ovatko ne mielekkäitä vai turhia; ne ovat vaikeita
eivätkä aliarvioi lukijaa, mutta silti niitä on helppo lähestyä, niihin on helppo jäädä koukkuun ja niistä voi nauttia, vaikkei ymmärtäisikään, mitä on apperseptio. Ne kutsuvat kirjoittamaan itsekin, ja kokeilemaan mitä kummallisimpia scifi-idiksiäänkin. Tärkeintä kun Dickille ei ole
konkreettisten ideoiden uskottavuus (mikä hiton yhteiskunta muka rappioituisi niin pitkälle, että ULKO-OVI toimisi kolikolla?), vaan se, että ne viittaavat joihinkin muihin ideoihin. Jollakin omituisella tavalla Dickin teknologiset innovaatiot ovat metaforia. Joku minua sivistyneempi voisi
tietää, onko kyseessä allegoria vai mikä.
Siinä on minusta jo tarpeeksi syitä lukea Ubik. Varoituksen sana kuitenkin: kirja on hyvin omituinen, ja jos Dick kuulostaa lupaavalta, mutta omat lukutottumuksesi ovat vähän realistisempien romaanien parista, kannattaa aloittaa jostakin muusta; koskettava, hillitön ja häiritsevä huumekuvaus Hämärän vartija (A Scanner Darkly) ja vaihtoehtohistorian merkkiteos
Oraakkelin kirja (The Man in the High Castle) ovat vähän "tavallisempia".
SPOILEREITA EDESSÄPÄIN; lue omalla vastuulla
Ubik on myös sarjaa "kirja, jossa on yllättävä käänne". Itse asiassa niitä on useita. Osin minua häiritsi se, että tietyt jutut alkuasetelmassa, jotka eritoten kiehtoivat ja/tai hauskuuttivat minua, kuten koko se yhteiskunnallinen kokonaisuus, joihin viitattiin alussa, jäivät pois kirjan edetessä ja päähenkilöt joutuivat regressoituvaan todellisuuteen. Ei enää Hollisia, ei telepaatteja, ei maksullisia ulko-ovia, ei Yhteiskuntaa -- vain päähenkilöiden omituiseksi muuttunut elämä ja Suuri Arvoitus Siitä Mitä Hittoa Tapahtuu. On kuin kirjan alun eräät elementit olisivat olleet vain
yksittäisiä satiiripiikkejä, tunnelman tai ajatusten herättäjiä tai temaattisesti tärkeitä elementtejä tai tulkinta-avaimia.
Olin aluksi vähän pettynyt kirjan saamaan käänteeseen: lähes kaikki, mitä siltä odotin, yhtäkkiä pyyhkäistäänkin pois! Samoin se, että kirjan alun tunnelmallinen, herkkä ja kiehtova kerronta vaihtuikin eräänlaiseksi dekkariksi. Tärkeimmäksi kysymykseksi tuntui muuttuvan ratkaistavissa oleva arvoitus ("Mitä meille tapahtuu?"), ei jokin inhimillinen asia. Tämän takia
Ubikin ensilukeminen oli vähän ristiriitainen kokemus; niin minulle käy usein, kun jokin antaa odottaa jotakin muuta kuin mitä on. Toisaalta olin pettynyt, että en saanutkaan kaikkea mitä odotin, mutta toisaalta se, mitä todella sain, oli itsessään -- hämmentävää.
Käytän sanaa 'hämmentävä' aivan liian usein, niin, että sen todellinen merkitys meinaa kadota, mutta Ubik todella oli sitä. Se hämmensi ajatuksia ja jätti vaikutelmat maailmasta ja lukukokemuksesta vinksalleen ja epäjärjestykseen, mikä on hyvä juttu, koska pelkäsin, että se lopuksi selittäisi kaiken ja olo olisi kuin dekkarin jälkeen. Ubik saavutti vaikutuksensa huipun vasta loputtuaan, jäädessään kummittelemaan mieleeni. Mietin jopa sen lukemista välittömästi uudelleen, mitä en ole koskaan tehnyt romaanien kanssa.
Tässä muutamia kysymyksiä, joita haluaisin pohtia seuraavalla lukukerralla:
- Mikä sai Dickin kirjoittamaan tämän kirjan? Mitkä ovat sen keskeiset teemat, mitä Dick haluaa sanoa sillä?
- Mitä Dick ajoi takaa itse Ubikilla? Ajatus spraypurkkiin pakatusta, kornisti mainostetusta eksistenssinsäilyttäjästä on hillitön, mutta mitä muuta se on?
- Oliko Pat Conleylla mitään osuutta mihinkään?
- Viimeinen luku oli aika hämärä. Mitä Joe Chipille oikein tapahtui, mitä Runciterille?
- Onko kirja eksistentiaalista kauhua (niin kuin Time kuvasi) vai onko se pikemminkin levoton ja häiritsevä komedia? Millaisia lukukokemuksia muilla on ollut?
(Alussa yleistä juttua, joka ei paljasta tapahtumia, mutta kylläkin tiettyjä teemoja ja alkuasetelman [joista kaikkein spoileriherkimmät voivat saada näppylöitä]. Lihavoidun "Spoilereita edessäpäin"-merkinnän jälkeen tulee spoilereita, eli juonipaljastuksia, ja ihmettelyä kirjasta kokonaisuutena.)
Dick oli muutamia vuosia sitten mielikirjailijoitani. Sitten menikin muutama vuosi lukematta lainkaan hänen kirjojaan, en tiedä miksi.
Jälleennäkeminen oli erittäin mieluisa yllätys. Neljässä-viidessä vuodessa mun tapa lukea kirjoja on kehittynyt; olen paitsi tullut fiksummaksi, myös herkemmäksi ja psykologinen silmäni on kehittynyt. Olikin mieluisaa palata ns. scifikirjailijan pariin ja huomata, että nyt pidin vielä enemmän Dickin töistä kuin muutama vuosi sitten. Sain Ubikista ihan hitosti enemmän irti jo
muutamalla ekalla sivulla kuin pari-kolme vuotta sitten, kun yritin aloittaa sen lukemisen ja jolloin se vaikutti tylsältä. Muutenkin Dick-muistoni suurimmasta osasta hänen kirjoistaan (ehkä Valista ja A Scanner Darklya lukuunottamatta) olivat sellaisia, että ensimmäiset sata sivua menee vähän puurtaen, mutta sitten kolisee.
Nyt Ubik veti saman tien mukaansa. Sen maailma vaikuttaa kiehtovalta ja omituiselta, henkilöt eläviltä ja tuntevilta, ja Dickin ilmaisu on yhtaikaa selkeätä, värikästä ja intensiivistä, älykästä ja herkkää, ahdistavaa ja hillitöntä, ja ehdottoman mukaansatempaavaa. Hänen suurimpia lahjojaan lienee hänen kykynsä tehdä täysin järjenvastaisista ideoista, joita hän monesti mahduttaa yhteen kirjaan useita, kiehtovia ja ajattelemisenarvoisia.
Ubikin lähtökohta: on vuosi 1992 (kirjoittamisajankohtana 23 vuotta tulevaisuudessa, mikä on lievästi sanoen liioittelua teknologinen taso huomioiden) ja ihmiskunta on joutunut kohtaamaan täysin uuden maailman. Paitsi että se on levittäytynyt maapallon ulkopuolelle, myös telepatia ja
sen sukuiset kyvyt ovat kehittyneet, kuolleita voidaan pitää vähitellen hupenevessa "half-lifessa" (sanaleikki: toisaalta kyseessä on elämän ja kuoleman rajalla oleva tila, jossa olevaan ihmiseen saa yhteyden teknologian avulla; toisaalta kyseessä on suoraan kääntäen puoliintumisaika, eli aika, joka menee aineen hajoamiseen puoleen nykyisestä arvostaan), ja yhteiskunta on järkyttävän kaupallistunut. On mahdollista, ja ilmeisesti yleistä, asua kodissa, jossa kaikki, mukaanlukien ulko-ovi, jääkaappi, kahvinkeitin ja suihku, toimivat kolikoilla (ja tämän lisäksi vielä vuokra).
Telepaatit ja normaalit eivät tule kauhean hyvin toimeen keskenään, ja telepaattien rinnalle evoluutiossa on kehittynyt "inertiaaleja" (inertial), jotka negatoivat telepaattien kyvyt. Glen Runciter johtaa inertiaalien organisaatiota.
Ennen kuin menen spoilereihin ja tuon suurempiin vihjauksiin, lienee syytä sanoa jotakin kirjan pointista, tai siitä, miksi kenenkään tulisi tai ei tulisi lukea tätä. Minua ei (pääasiassa) niinkään kiinnosta kirjoissa niiden juonet, kuin tapa, jolla ne on kirjoitettu, niiden henkilöt, ja niiden käsittelemät teemat. Juoni saa jäädä sivuseikaksi, mutta hyvä sellainen on tietysti plussaa.
Dickin tyyli on yksi syy. Hänen tekstiään on nautinto lukea, kuten jo edellä ehdin hehkuttaa. Kirjan tunnelma on paikoin hillitön, paikoin koskettava ja useimmiten täysin vainoharhainen.
Samoin hänen henkilöhahmonsa ovat kiehtovia; Ubikista tulee sellainen olo, että kirjoittaja rakastaa ihmisiä vikoineen kaikkineen, ja suhtautuu heihin herkästi. Plussana Ubik ei anna kuvaa, että vain valkoinen mies on hyvä, tavallinen ja kunnioitettava. Vaikka Ubikin keskushenkilöt ovat kaikki miehiä, minulle ei silti jäänyt kuvaa, että Dick ei arvostaisi naisia tai että hän luokittelisi naiset vain tietyntyyppisiksi ihmisiksi. Naiset ovat osa hänen henkilögalleriaansa ja tuntuvat eläviltä, toimivilta ihmisiltä.
Ubikin teemat ovat Dickille tyypillisiä: ihmisyys, ihmiselämä, todellisuus, havaintojemme luotettavuus. Tässä inhimillisyys asettuu vasten ainakin kaupallisuutta ja kaaosta, elämän välttämätöntä loppua.
En todellakaan väitä ymmärtäneeni kirjasta kaikkea. Se näet on varsin hämärä ja ajatuksiltaan vaikea, mutta silti nopealukuinen ja mukaansatempaava parisataasivuinen opus. Tapahtumat ovat omituisia, teemoja ehkä selventäisivät muutamat latinaksi tulevat lainaukset (jos ymmärtäisi latinaa), ja eritoten tunnetilat ovat haastavia. Paitsi että välillä on vaikeata päättää, pitäisikö nauraa vai ahdistua, henkilöiden kokemukset ovat vähintäänkin omituisia, ja vaikka Dick kuvailee niitä erittäin hyvin, ne ovat niin vieraita, että niistä on vaikeata saada kiinni.
Osa lukijoista voi ahdistua tuollaisesta epämääräisyydestä. Itse en kirjaa lukiessa oikein tiennyt, mitä ajatella, mutta sen jälkimaku on ollut viipyillyt (ja ehkä sen puoliintumisaika on 10 000 vuotta, kuten Kekkosen) erinomaisena. Se on kuin jostakin toisesta todellisuudesta, enkä oikein
tiedä, miten sitä tulisi kuvailla. Jollakin nettisivuilla sanottiin, että huumevieroituksen oireet tuntuvat samankaltaisilta (mistä Dickillä oli takuulla kokemusta).
Muistelen pitäneeni Dickistä jo silloin parikymppisenä siksi, että hän kirjoittaa lyhyesti, mutta tiiviisti ja ajatuksella. Hänen kirjansa lukee nopeasti ja ne ovat erittäin inspiroivia, ja ne vievät mukaansa ajatuksiin, joista ei oikein tiedä, ovatko ne mielekkäitä vai turhia; ne ovat vaikeita
eivätkä aliarvioi lukijaa, mutta silti niitä on helppo lähestyä, niihin on helppo jäädä koukkuun ja niistä voi nauttia, vaikkei ymmärtäisikään, mitä on apperseptio. Ne kutsuvat kirjoittamaan itsekin, ja kokeilemaan mitä kummallisimpia scifi-idiksiäänkin. Tärkeintä kun Dickille ei ole
konkreettisten ideoiden uskottavuus (mikä hiton yhteiskunta muka rappioituisi niin pitkälle, että ULKO-OVI toimisi kolikolla?), vaan se, että ne viittaavat joihinkin muihin ideoihin. Jollakin omituisella tavalla Dickin teknologiset innovaatiot ovat metaforia. Joku minua sivistyneempi voisi
tietää, onko kyseessä allegoria vai mikä.
Siinä on minusta jo tarpeeksi syitä lukea Ubik. Varoituksen sana kuitenkin: kirja on hyvin omituinen, ja jos Dick kuulostaa lupaavalta, mutta omat lukutottumuksesi ovat vähän realistisempien romaanien parista, kannattaa aloittaa jostakin muusta; koskettava, hillitön ja häiritsevä huumekuvaus Hämärän vartija (A Scanner Darkly) ja vaihtoehtohistorian merkkiteos
Oraakkelin kirja (The Man in the High Castle) ovat vähän "tavallisempia".
SPOILEREITA EDESSÄPÄIN; lue omalla vastuulla
Ubik on myös sarjaa "kirja, jossa on yllättävä käänne". Itse asiassa niitä on useita. Osin minua häiritsi se, että tietyt jutut alkuasetelmassa, jotka eritoten kiehtoivat ja/tai hauskuuttivat minua, kuten koko se yhteiskunnallinen kokonaisuus, joihin viitattiin alussa, jäivät pois kirjan edetessä ja päähenkilöt joutuivat regressoituvaan todellisuuteen. Ei enää Hollisia, ei telepaatteja, ei maksullisia ulko-ovia, ei Yhteiskuntaa -- vain päähenkilöiden omituiseksi muuttunut elämä ja Suuri Arvoitus Siitä Mitä Hittoa Tapahtuu. On kuin kirjan alun eräät elementit olisivat olleet vain
yksittäisiä satiiripiikkejä, tunnelman tai ajatusten herättäjiä tai temaattisesti tärkeitä elementtejä tai tulkinta-avaimia.
Olin aluksi vähän pettynyt kirjan saamaan käänteeseen: lähes kaikki, mitä siltä odotin, yhtäkkiä pyyhkäistäänkin pois! Samoin se, että kirjan alun tunnelmallinen, herkkä ja kiehtova kerronta vaihtuikin eräänlaiseksi dekkariksi. Tärkeimmäksi kysymykseksi tuntui muuttuvan ratkaistavissa oleva arvoitus ("Mitä meille tapahtuu?"), ei jokin inhimillinen asia. Tämän takia
Ubikin ensilukeminen oli vähän ristiriitainen kokemus; niin minulle käy usein, kun jokin antaa odottaa jotakin muuta kuin mitä on. Toisaalta olin pettynyt, että en saanutkaan kaikkea mitä odotin, mutta toisaalta se, mitä todella sain, oli itsessään -- hämmentävää.
Käytän sanaa 'hämmentävä' aivan liian usein, niin, että sen todellinen merkitys meinaa kadota, mutta Ubik todella oli sitä. Se hämmensi ajatuksia ja jätti vaikutelmat maailmasta ja lukukokemuksesta vinksalleen ja epäjärjestykseen, mikä on hyvä juttu, koska pelkäsin, että se lopuksi selittäisi kaiken ja olo olisi kuin dekkarin jälkeen. Ubik saavutti vaikutuksensa huipun vasta loputtuaan, jäädessään kummittelemaan mieleeni. Mietin jopa sen lukemista välittömästi uudelleen, mitä en ole koskaan tehnyt romaanien kanssa.
Tässä muutamia kysymyksiä, joita haluaisin pohtia seuraavalla lukukerralla:
- Mikä sai Dickin kirjoittamaan tämän kirjan? Mitkä ovat sen keskeiset teemat, mitä Dick haluaa sanoa sillä?
- Mitä Dick ajoi takaa itse Ubikilla? Ajatus spraypurkkiin pakatusta, kornisti mainostetusta eksistenssinsäilyttäjästä on hillitön, mutta mitä muuta se on?
- Oliko Pat Conleylla mitään osuutta mihinkään?
- Viimeinen luku oli aika hämärä. Mitä Joe Chipille oikein tapahtui, mitä Runciterille?
- Onko kirja eksistentiaalista kauhua (niin kuin Time kuvasi) vai onko se pikemminkin levoton ja häiritsevä komedia? Millaisia lukukokemuksia muilla on ollut?
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)